Paflagonian perilliset

En muista milloin tämä keskustelu käytiin, mutta muistan (tai olen muistavinani), että se oli tässä läheisessä leikkipuistossa (siellä ainakin joskus asiasta oli puhetta). Virve kysyi, josko saisi kirjoittaa valokuvistani, siitä sarjasta eläinlapsia, jotka tein opinnäytteeksi opiskellessani valokuvausta pohjanmaalla 1991–94. Les Enfants des Ombres on sarjan nimi, suomeksi Varjojen lapset. Kuvien lisäksi Virvellä oli inspiraation lähteenä Spoon River antologia, kokoelma fiktiivisiä henkilökuvauksia ja ajatuksena siis kirjoittaa kuvissa olevien lasten kohtaloista.

Minähän annoin luvan. Tietenkin. Onhan se vallan loistavaa, että kuvani inspiroivat kirjoittamaan, luomaan jotain uutta. Ja samalla sarja saa uuden roolin kulttuurin kiertokulussa.

Ajan mittaan Virven kynästä kumpuava tarina kuitenkin muuttui. Siitä ei tullut antologiaa kuvien lapsista, vaan kertomus kaikesta siitä mitä tapahtui Luoteis-Venäjällä metsässä kun professori Jean Moltiquen johtama ryhmä löysi Varjojen lapset.

Moltique ja kirjan päähenkilö Iax Agolasky ovat henkilöitä, jotka syntyivät tehdessäni kuvasarjaa syksyllä 1994. Minulta udeltiin usein esimerkiksi mitä kuvissani esiintyvät eläinihmishybridit syövät, tai miten voi olla mahdollista, että yhdellä on piirteissä jänistä ja toisella lintua. Enhän minä osannut semmoisiin kysymyksiin vastata. Niinpä kirjoitin pienen tarinan, joka selvitti uteleville kaiken sen mitä kuvista tiedetään. Tarinani kertoi lyhyesti Agolaskyn elämästä 1795–1868, Moltiquen johtamasta tieteellisestä tutkimusretkestä, sen aiheuttamasta kohusta ja siitä, miten valokuvat lapsista tehtiin. Tarinassani ei kerrottu mitä tutkimusretken aikana tapahtui. Eikä sitä tarinan mukaan edes voitu tietää, sillä Moltique ja Agolasky polttivat muistiinpanonsa 1820-luvulla, protestiksi siitä, että Ranskan tiedeakatemia oli tietoisesti vuotanut salassa pidettävää tietoa eläinkansasta kirkolle, jonka kautta tieto oli vuotanut myös sirkuksille.

Se mikä muutti Virven kirjoittaman tarinan suunnan oli se, että hän yllättäen löysi Agolaskyn päiväkirjan. Ilmeisesti kaikkea ei poltettukaan. Se mitä minä en omaa tarinaa kirjoittaessani ja kuvia tehdessäni tiennyt oli se, että Agolasky piti useampaa päiväkirjaa. Virven löytämät sivut olivat Agolaskyn henkilökohtainen päiväkirja. Ilmeisesti roviolla tuhkaksi tuuleen paloi vain tutkimusretken virallinen dokumentointi. Aika ja ympäristö ei ole ollut erityisen ystävällinen Virven löytämien päiväkirjan sivuille. Osa sisällöstä on mahdotonta tulkita ja päiväkirjasta puuttuu sivuja (ehkä poisrevittyjä?), mutta siitä kyllä käy ilmi tutkimusretken tunnelmat. Nämä Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut on nyt julkaistu kirjana: Paflagonian perilliset.

Ja täytyy kyllä sanoa, että vaikka en parikymmentä vuotta sitten osannut odottaa koskaan kuulevani mitä Agolaskylle ja Moltiquelle metsässä tapahtui olen iloinen, että se tarina on nyt kirjoitettu ja julkaistu kirjamuodossa. Ja mikä parasta, Virve on rakentanut uuden taideteoksensa itsenäiseksi kokonaisuudeksi. Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut tarjoaa lukijalle mahdollisuuden suhtauta kriittisesti niin lasten olemassaoloon kuin valokuvien autenttisuuteen – se on kuvaus ihmismielestä.

Virve Sammalkorpi. Paflagonian perilliset - Iax Agolaskyn päiväkirjan  säästyneet sivut.

Epäsiveellisesti tiistaihin

Päivän yllätys oli sähköposti Pinterestiltä, jossa ilmoittivat, että ovat poistaneet yhden pinneistäni. Selittivät, että kyseinen pinni oli heidän linjansa vastainen, epäsiveellinen. Viestissä oli linkki poistettuun kuvaan. Kävin tietenkin katsomassa sen ja huvituin.

Varoitus lukijoille lienee paikallaan: Tulen tässä jutussa linkittämään kyseiseen Pinterestin poistamaan epäsiveelliseen sisältöön.

Mutta aluksi hiukan taustaa. Nämä seuraavat linkit eivät vie Pinterestiin. Selitän syyn myöhemmin.

Kuva, jonka Pinterest poisti, on ollut osa ruoka-aiheista boardia. Kerään sinne erilaisia kuvia joissa ruoka on mukana tavalla tai toisella. Siellä on mukana klassisempia ruokakuvia, mutta pääkohteeni on ruoan vähemmän tavallinen käsittelytapa, semmoiset kuvat joissa ruoka on siirretty pois siitä kontekstista jossa se yleisimmin tavataan. Mukana on myös kuvia joissa ruoka on mukana konseptuaalisella tasolla. Eikä huumori ole kielletty.

Tähän kokoelmaan olin siis lisännyt kuvan jonka Pinterest poisti. Ja tässä on nyt linkki sisältöön joka Pinterestin sääntöjen mukaan on epäsiveellistä. Varoitus! Klikkaa omalla vastuulla.

Pinterest: You may have saved something we don't allow. Please review our policy.

Ilmeisesti joku jossain jostain syystä ei ollut tykännyt ja on tehnyt pinnaamastani kuvasta valituksen (epäilen, että syy on kuvassa appelsiinin läpi pilkistävät nännit, jotka valtaavat kuvan pinta-alasta prosentin murto-osan). Ja valitukseen ilmeisesti reagoidaan poistamalla kuva heti kättelyssä. Vaikka, ainakin minun mielestäni, kuva menee ongelmitta siihen mitä Pinterest sallii (”We do allow works of art and educational Pins, like you might see in a museum or classroom”): se on selkeästi taiteen kontekstissa ja voisi hyvinkin olla esillä galleriassa tai taidemuseossa. Ja on se varmaan näkynyt luokkahuoneessakin, koska olen käyttänyt boardiani opettaessani valokuvaa.

Seuraavat linkit ohjaavat Pinterestiin. Jos et ole selaimesi kautta kirjautunut kyseiseen palveluun, ei ole sanottu, että näet pinnien sisältöä. Sellainen on Pinterest, että ulkopuolisille käyttäjien keräämää sisältöä ei oikein haluta näyttää. Siksi tuolla ylempänä en linkitä Pinterestiin.

Pinterest pyytää, että kävisin läpi siellä olevan sisältöni ja poistaisin linjan vastaiset kuvat. Hahoh! En. Sen sijaan kävin läpi pinnejä ja linkitän tähän kaikenlaista epäsiveellistä sisältöä: sieniä, lihaa, ranskalaiset perunat, chili, porkkanakakku, kiivi, leivänpäällinen .

Lisää ruoka-aiheista sisältöä löytyy boardilta Food.

Ilmavaivoja

Lässytys on mielenkiintoinen ilmiö. Ei sisältönsä vaan rakenteensa puolesta. Semmoista on lässytys, että jopa ne, joita ei lukeminen juurikaan kiinnosta (tai taito välttämättä riitä) jaksavat tavata sormi näytössä rivi riviltä, sana sanalta ja tavu tavulta jutun läpi. Samalla lässytys näyttäytyy monelle muulle vain käsittämättömän naivina kokoelmana sanoja peräkkäin. Pikkulapsillekin lässytetään.

Lässytyksessä on kohderyhmäajattelu selkeästi pääroolissa. On tuloksetonta manifestoida poliittisen diskurssin polyfoniaa monitahoisen kaunopuheisesti, utilisoiden sofistikoituja lauserakenteita ja elegantteja termejä. Miksi? Siksi, että kohderyhmä ei sellaista ymmärrä, koska ei osaa tai ei tahdo ymmärtää. Vaikea teksti ei ole kohderyhmän tapa kommunikoida. Vaikea kieli on eliittien kieli. Vaikka kukaan ei oikein osaa määritellä mikä pelottava epämääräinen mörkölauma se eliitti on tai kuka siihen kuuluu niin se ainakin tiedetään, että eliitti viestii kimurantein sanakääntein. Eliittiin on siksi pidettävä hajurako. Tämä tehdään lässyttämällä yksikertaisin sanoin ja lyhyin lausein. Ja jättämällä tekstiin pieniä virheitä. Virheitä, joiden huomaaminen saa lukijan tuntemaan itsensä näppäräksi, ehkä hiukan älykkääksikin. Eihän virheitä tekevä, lyhyin töksähtelevin lausein kirjoittava voi olla osa sitä epäselvää pelonlietsontaan käytettyä mielikuvaa, jota eliitiksi kutsutaan.

Lukemisesta vähemmän kiinnostunut lukija saa lässytyksestä syvällisen tunteen, koska siinä on sopivasti sanoja jotka ovat helppoja ymmärtää. Ne tarttuvat päähän kuin kummelivitsit ja niitä toistellessa voi rummuttaa itseään nyrkillä rintaan. Uhuhuuhu uhuuhhuu!!! Lässytys ei kuitenkaan kokonaisuutena tarjoa juuri mitään koherenttia ajatusrakennelmaa. Lauseet toimivat tukirakenteena, jonka tarkoitus on ankkuroida iskusanat paikoilleen, vähentämättä niiden voimaa tai tarjoamatta sisällöllisesti mitään joka voisi sekoittaa lukijaa, jonka on keskittymiskyky tekstin äärellä on hyvin lyhyt.

Lässytys lyö. Se lyö kohderyhmälle purtavaksi samaa kuin ilmapuhallin koiralle: kita napsaa, kivaa on ja tekemistä tuntuisi riittävän mutta ilmaahan siinä vaan purraan. Toisille lässytys ei aukea, koska sen ei kuulukaan. Niille joita tekstit kiinnostavat, joille kieli on tärkeä kommunikaation väline ja sisällöt kutkuttavia intellektuaalisella tasolla, kokevat lässytyksen lyövän nenän eteen keskinkertaisen alakoululaisen hengentuotteen. On kuitenkin pidettävä mielessä, että kaikkein tärkeintä lässytyksessä ei niinkään ole se mitä sanotaan, vaikka toki silläkin on merkityksensä, vaan tärkeää on se, että lässytetään (ollaan läsnä kohderyhmän arjessa) ja miten lässytetään (kohderyhmälle räätälöidysti ja sopivalla määrällä koukkuja).

Mitä enemmän lässytystä jaetaan, vaikka vain naureskelu- tai pilailumielessä, sen paremmin se toimii. Se on lässytyksen geneettinen lisääntymistapa. Se on kuin virus. Mitä enemmän lässytys leviää, sen paremmin se tavoittaa ne, jotka ottavat ilman pureskelemisen toisissaan – muut saavat sitten kärsiä näiden ilmavaivoista. Ja jostain syystä tästä tulee mieleen myös Donald Trump.

Kunhan jossittelen

Minähän en koodata osaa, mutta jos osaisin, niin tekisin sellaisen härpäkkeen joka keräisi kantaan samaa tietoa jota esim. junat.net näyttää. Sitten siitä datasta voisi jollain nerokkaalla tsydeemillä pällistellä eri tavoin miten junien saapumis- ja lähtöajat eroavat ilmoitetusta. Olisi graafia ja diagrammia sekä muutenkin hienot visut. Siitä voisi sitten katsella vapaavalintaisesti esimerkiksi jotain tiettyä junaa (eri asemilla tai vaikka koko sen matkalta) tai jotain tiettyä kellonaikaa (esim. aamuja). Hakea trendejä ja tutkia. Tai katsella jonkun tietyn aseman tilannetta eri ajoilta, vertailla ja vaikka mitä. Voisi olla ihan mielenkiintoinen härpäke sellainen. Ja varmaan ihan mielenkiintoinen projekti toteuttaa. Jollekin.

Parin aamun junaaikataulut Helsingin päärautatieasemallaParit aamut Helsingin päärautatieasemalla. Paljon punaista.

Kymmenen vuotta Flickriä

Niin se aika vaan… kuluu, virtaa, pakenee, valuu ehkä. Vaan niinpä sitä tuntuu riittävän – sieltä jostain sitä vaan tursuaa tänne (tähän hetkeen ja tämän hetken ohi). Harvoin kuulee pohdittavan mistä se tulee. Usein aikaan viitataan menneenä. Kuten tässäkin. Tässä jutussa viittaan aikaan aika tasan kymmenen vuoden taakse tästä hetkestä. Silloin upin ensimmäisen kuvani Flickriin. Kymmenessä vuodessa olen sitten täyttänyt Flickriä kuvilla keskimäärin noin 655 kuvan vuosivauhdilla ja niitä on katsottu noin 3,6 miljoonaa kertaa.

Pekka Nikrus, ensimmäinen kuva FlickrissäEnsimmäinen kuvani Flickrissä: B (kuka olet ja miksi)

Flickr on yhä mielestäni parhaita valokuvapalveluita. Paljon sitä on parjattu, mutta myös kehuttu. Se ei ole mediaseksikäs ja nuorekas hipsterhörhötrendipalvelu, mutta oman kuvaamisensa ja kuvien ymmärtämisen kehittymisen kannalta mainio apuväline, työkalu. Ei se tietenkään tee mitään puolestasi (kuten ei vasarakaan niitä nauloja puolestasi mihinkään upota), työtä ja tekemistä se vaatii. Ajatteluakin, ymmärtämisen tarvetta. Ehkä se siksi ei kaikille sovi. Mutta voi sinne kuvia vain dumpata ajattelemattakin. Sitäkin siellä tehdään. Sekään ei sovi kaikille. Eikä Flickr täydellinen ole. Kukapa olisi.

Kymmenessä vuodessa on kuvissani tapahtunut vaikka mitä. Jos ei jaksa kuvia julkaisujärjestyksessä selata, voi niihin albumeittainkin tutustua.