Ääntä valokuvien katsomisesta

Turun taidemuseon lattiat narisevat ja naksuvat. Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun käyn kyseisessä taidelaitoksessa, olen siellä lähes yksin. Siellä, useammin kuin missään muussa museossa, on myös usein tunne, että näyttelyvahdit kovasti vahtivat juuri minua. Mutta viimeksi kun siellä kävin, en tuntenut katseita niskassani, enkä törmännyt nurkan takana vahteihin, jotka hämmentyvät kun heidät huomataan, vaikka olin taas lähes yksin ja lattiat tapansa mukaan narisivat ja naksuivat.

Tein pienen ääniteoksen Elina Brotheruksen valokuvien katselemisesta.

Nykytaidetta katsastamassa

Kävin katsomassa mitä Kiasmassa oleva ARS17 piti sisällään. ARS-näyttelyt ovat, kuten Kiasman sivuilla kerrotaan, ”suuria kansainvälisen nykytaiteen katsauksia”.

Pitää käydä vielä jokunen kerta töitä katsomassa (kiitos museokortin), jotta uskaltaa olla varmasti jotain mieltä, mutta ensivaikutelma oli aika haalea (tämän kirjoitettuani, on minun heti myös huomioitava, että laimeus voi toki johtua havainnoijan omasta laimeudesta).

Kiasmaa kierrellessäni ja teoksien äärelle pysähtyessäni pohdin miten jokin vau ja ooh jää puuttumaan. Odotinko liikaa? Ehkä. Olenko nähnyt jo ihan tarpeeksi digitaalisesti generoituja ja luonnottomasti liikkuvia ihmishahmoja? Ehkä. Jos olisi vuosi 1995 ja tämä olisi ARS, olisin innoissani. Nyt on 2017 enkä oikein osaa havainnoida esillä olevasta uuden, tai nykyajan, tuntua. Eikö näitä jo ole nähty?

Mutta ei kokemus huono ollut. Joukossa oli ihan mielenkiintoistakin, kuten Hito Steyerlin How Not to be Seen: A Fucking Didactic Educational .MOV File (2013) ja Melanie Gilliganin The Common Sense (2014). Myös Nandita Kumarin lasipullot (2012, 2013, 2016) sekä Tuomas A. Laitisen Receptor (2017) jättivät positiivisen jäljen mieleen. Ja olihan se possua syövä jänis aika ihana.


Jon Rafman: L’Avalée des avalés (The Swallower Swallowed: Rabbit/Pig), 2016

Ehkä odotan tila-aikateoksilta vähemmän piinaavaa hitautta ja raskassoutuisuutta – sitä kun oli ihan tarpeeksi jo 90-luvulla (aikaa käytetään säästelemättä, sitä tuhlataan kuin olisi muka jokin ikuisuus josta voisi ammentaa). Ehkä digitaalisuus digitaalisuuden vuoksi tai internet koska internet ei riitä. Voiko olla, että odotin jotenkin enemmän punkperkeleinyourface -asennetta? Jotain semmoista joka ravisuttaisi, herättäisi kuin märkä rätti naamaan aamulla? Ehkä.

Onhan tuo ARS17 silti nähtävä uudestaan. Olisi tyhmää antaa periksi yhden kerran jälkeen. Se, jos mikä, olisi niin itsensä kuin taiteen aliarvioimista.

No, voin kuvitella jonkun tämän jälkeen kysyvän, mikä sitten tuntuu uudelta ja nykyaikaiselta? Johon vastaan linkillä teokseen, joka inspiroi kirjoittamaan tämän tekstin. Teokseen, joka mielestäni on oikeasti tässä ja nyt, monin tavoin: When Pixels Collide. Lue ja pohdi.

PS.
Suositus: Pia Salo TM-galleriassa 23.4. asti!

Äänestä RPZG

Mitenköhän eri tavalla ihmiset äänestäisivät, jos äänestysnumeron sijaan ehdokkailla olisikin neljästä kirjaimesta koostuva merkkijono? Kaikilla olisi aina yhtä monta merkkiä. Eivätkä nämä merkkijonot olisi järjestyksessä, kuten nyt, vaan ne arvottaisiin ihan satunnaisesti ja puoluerajoista riippumattomasti.


Herra P ja pussi

Päähenkilömme, kutsukaamme häntä nimellä Herra P, oli myöhäisessä aurinkoisessa iltapäivässä jalan matkalla kohti juna-asemaa, kun hän sai ajatuksen käydä kaupassa. Tämä ajatus ei ollut erityisen erikoinen tai harvinainen, sillä Herra P käy usein kaupassa ennen junamatkaa iltapäivällä. Nirsona miehenä Herra P voi kyllä maksaa kaksi ja puoli euroa kahvista junassa, mutta hänen mielestään junan kahvilassa pienten suolaisten hinnat ovat aivan liian suolaisia. Siksipä on hyvä käydä kaupassa ennen junamatkaa. Ja usein kaupaksensa Herra P valitsee saksalaisen vaihtoehdon, onhan heidän paistopisteensä hyvä ja huokea.

Mutta juuri tänään Herra P astuukin Kauppias K:n kauppaan. Ensin päähenkilömme pohtii, josko hän jotain pientä makeaa hankkisi matkapurtavaksi. Hän katselee lakupatukoita, jotka ovat tarjouksessa. Ei. Ne kyllä houkuttelevat, mutta ehkä ne voisi jättää huomiseksi, kun jotain makeaa purtavaa elokuviin pitää hankkia. Näin Herra P vaeltaa K:n kaupassa kohti suolaisempia purtavia. Kas, hän ajattelee, täälläkin on kroisantteja kinkulla ja juustolla. Herra P katselee kroisantteja. Ne kyllä houkuttelevat, mutta koska hän jo on tottunut saksalaiseen versioon, Herra P ei uskalla ottaa 99 sentin riskiä. Nehän voivat olla pettymys saksalaisiin verrattuna. Ja koska tämä on eri kauppa, on kai vain säädyllistä täältä ostaa eri asioita.

Etsiessään itselleen vaihtoehtoa, Herra P:n katse osuu 79 sentin tacopasteijaan. Tack o. pastej, hänen aivonsa lausuvat pään sisällä ja pieni kielellinen vitsailu johtaa ostopäätökseen: Tuommoisen ostan! Mutta päähenkilömme ei löydä pienelle suolaiselle pientä pussia pienen suolaisen läheisyydestä. Niinpä, näppärä kun on, Herra P nappaa pienen värikkään pussin sieltä mistä sellaisen ensin näkee, eli selkänsä takaa.

Nyt voi joku ajatella, että Herra P:llä on näkemisen kyky myös takaraivossaan. Näin ei kuitenkaan ole. Herra P oli kääntänyt päätään ja näin huomannut pienten pussien olemassaolon.

Tyytyväisenä valintaansa Herra P kävelee kassalle ja valmistautuu maksamaan sen 79 senttiä, joka tuotteen hinnaksi on ilmoitettu. Kauppias K:n kassahenkilö ilmoittaa kuitenkin hinnaksi euron. Euro! Herra P hämmästyy: – Tuotteen kohdalla ilmoitettiin hinnaksi 79 senttiä, hän huomauttaa. Kassahenkilö, joka ei hymyile tai vaikuta muutenkaan iloiselta, osoittaa Herra P:n ottaman pussin tekstipuolta (pussin toisella puolella on muovinen ikkuna josta tuotteen voi nähdä) ja toteaa kylmästi: – Tämä on euron pussi. Herra P on hämmästynyt. Selvästikin täällä on eri logiikka kuin se mihin hän on tottunut asioidessaan saksalaisen paistopisteessä.

– Mutta siinä ei ollut pusseja missä oli 79 sentin tuotteita, Herra P ilmoittaa.
– Sitten tuotteen voi punnita, toteaa kassahenkilö.
– Siinä oli kappalehinta ilmoitettuna, en minä tajunnut että niitä voi punn…
– Ne voi.

Kassahenkilö selaa kassalaitteen vieressä olevaa eräänlaista vihkosta ja osoittaa siitä värikoodattuja hintoja.

– Tämä on euron pussi, kassahenkilö toteaa jälleen pussia osottaen ja jatkaa, että he eivät voi tietää kaikkien tuotteiden hintoja ulkoa.

Herra P yrittää keksiä jotain sanottavaa, mutta ei löydä millään mitään sopivaa, tai soveliasta sanottava. Herra P:n empiessä, kassahenkilö piipauttaa pussia kassalaitteessa ja tekee jotain, jonka jälkeen hän ilmoittaa hinnaksi 80 senttiä. Päähenkilömme maksaa ostoksensa kortilla ja muistelee samalla, miten kun hän oli nuori ja muovimaksukortit vielä nuorempia, oli niissä minimimaksu, eikä silloin olisi tämmöistä nappikauppaa voinut muovilla maksaa. Kyllä ovat ajat muuttuneet.

– Lupaan olla seuraavan kerran tarkempi, Herra P toteaa kun maksupääte ilmoittaa maksun onnistuneen.

Kassahenkilö sanoo jotain, mutta Herra P ei kuule mitä hänelle kerrotaan, niin hämmästynyt tästä euron pussista hän on. Herra P yrittää pohtia, josko 79 sentin tuotteiden kohdalla jossain ilmoitettiin, että tuotteet voi punnita. Mitään sellaista hän ei pannut merkille. Mitä ilmeisimmin Herra P on rikkonut Kauppias K:n kaupan käyttäytymissääntöjä ja saanut siitä läksytyksen.

Päähenkilömme on kokemusta viisaampi. Kauppias K:n kaupassa on ymmärrettävä, että pussi määrittelee hinnan. Ja jos Kauppias K:n kaupassa käyttäytyy vastoin odotuksia, saa tuta. Herra P on oppinut jotain mitä ei osannut edes odottaa oppivansa, astuessaan kauppaan, matkallaan junalle.

Vielä junassa, kahviaan siemaillessa ja mielestään ihan hyvänmakuista tacopasteijaa mussuttaessaan, Herra P pohtii tapahtunutta. Ehkä pienet suolaiset kannattaa ostaa saksalaisen paistopisteeltä. Siellä pussit ovat kaikki saman hintaisia ja kassahenkilöt tietävät mitä kaikki tuotteet maksavat. Lopuksi Herra P ottaa valokuvan euron pussista. Kuvassa näkyy se kohta pussista johon kassahenkilö viittasi. Se kohta, jonka ilmeisesti olisi pitänyt selventää päähenkilöllemme, että tämä pussi on nimenomaan euron pussi.


Euron pussi.