Hetken olin ihan, että huh…

Tänään aamulla ostin työmatkoja varten sarjalipun vr.fi:stä.

Tämän jälkeen piti varata paikka junaan. Varaaminen meni muuten hienosti, mutta jostain syystä selaimeni oli unohtanut oston yhteydessä pakollisen tunnisteen. Koska en huomannut tätä klikatessani itseni kaupassa eteenpäin, jouduin virhetilanteeseen, jossa pakollisen tunnisteen ympärillä oli punainen ruutu indikoimassa mikä oli unohtunut. Samalla tekemässäni ollut paikkavaraus oli vaihtunut sarjalipun ostamiseksi. Virhetilanne oli ilmeisesti jotenkin sekoittanut ostosessioni tiedot. Hämmentävä, muttei maailmaa kaatava tilanne (joka toki antaa verkkokaupasta aika epäluotettavan kuvan).

Kun huomasin VR:n verkkokaupan sekoilun suljin selaimen välilehden, avasin uuden ja aloitin paikanvarauksen alusta. Naputtelin kenttiin sarjalipun numeron sekä sen mistä ja minne matkani käy. Valitsen 8:37 lähtevän junan ja paikan 69 vaunun 4 yläkerrasta, sillä näin tapanani on. Muistan tällä kertaa naputella pakollisen tunnisteen paikalleen, koska sen puuttuminen oli edellisellä kerralla aiheuttanut sekoilua. Voilá. Prosessi valmis, lataan pdf-lipun itselleni ja valmistaudun matkaan.

Linja-autossa matkalla juna-asemalle tapanani on avata junalippu jo valmiiksi kännykään. Mutta mitä ihmettä? Lippu on 9:37 junaan paikalla 18 vaunun 2 alakerrasta! Hetken olin ihan, että huh…

Ilmeisesti tekemäni inhimillinen virhe, eli pakollisen tunnisteen unohtaminen, sekoitti VR:n verkkokaupan niinkin, että siitä tuli satunnaislippugeneraattori. Onneksi katsoin ajoissa minkä lipun VR:n algoritmihalvauksen saanut järjestelmä oli minulle lähettänyt.

Soittamalla VR:n paikkalipun muutos- ja peruutuspalvelunumeroon noin vartin ennen 8:37 lähtevää junaa sain muutettua verkkokaupan random-lipun siihen, jonka olin kuvitellut varaavani jo aikaisemmin.

Tapauksen opetus: Ole täydellinen. Virheesi VR:n verkkokaupassa johtaa yllättävään rangaistukseen.

Tapahtuipa kerran Tampereen taidemuseossa

Tampereen taidemuseon näyttely Kansan asialla (18.11.2017–25.2.2018) oli hieno, paljon upeita töitä. Silti kokonaisuus oli sen verran vakavan oloinen, että katsojalla oli helppo huvittua tulkitsemalla teoksia anakronistisesti tai muuten vaan antitaidepönötysasenteella ja tietoisella väärintulkinnalla. Siinä taiteen välissä hyvin epäkunnioittavasti ja lähes taidevandaalisesti hihitellessä näyttäytyi Akseli Gallen-Kallelan Muikunpaistaja niinkin hehkeänä, ja muutakin kuin vain voita tihkuvana, että kuva suorastaan vaati pääsyä Voguen kanteen.


Come on, vogue

Museon kellarin näyttely Miälentilat – ITE-taidetta ja hengenheimolaisia (myöskin 18.11.2017–25.2.2018) oli hyvä vastakohta yläkerran vakavamielisyydelle. Iloista ITE-taidetta. Ukkoa ja akkaa, häkkyrää, kuvaa ja veistosta, outoja videoita sekä mahdollisuus itsekin väännellä vähän teoksia rautalangasta ja alumiinifoliosta. Vieläköhän oma outo hyönteinen siellä hyllyllä möllöttää?

Yhtä ITE-videota katsellessa huomasin miten toinen kuulokejohdoista oli irronnut, mykistäen luurit kokonaan. Katsoin taulutelevision taakse ja päätin korjata tilanteen, koska siinä ne olivat liittimet, ihan näppärästi hollilla. Ei aikaakaan kun huomaan paikalle rientävän näyttelyvahdin, joka katsoo minua suorastaan kauhistunein ilmein. Selitän, että johto oli irti ja, että asetin sen paikalleen: korjasin taidetta. Vahti ei sano mitään. Toinen näyttelyvahti ilmestyi paikalle seuraavassa sekunnissa. Kumpikaan vahti ei sano mitään. Katsovat vain. Tilanne on yläkerran pönötyshihittelyn jälkeen suorastaan hulvaton. Tämän pienen taidekorjausinsidenssin jälkeen vahdit seuraavat silmä kovana liikkeitäni. Ja aina kun katseemme kohtaavat, ovat kuin eivät olisikaan tuijottaneet minua. Vaikka Turun taidemuseo on yleensä ollut se museo, jossa näyttelyvahtien katseet tuntuvat suorastaan fyysisesti kehossa, ei se ole mitään verrattuna tähän mitä Tampereen taidemuseon kellarissa tuli koettua. Mutta koska mieli oli iloinen ja näyttely hyvä, oli tämä vahtien ”Missä se taidetta korjaava lurjus luuraa” -performanssi vain positiivisesti taide-elämystä lisäävä kokemus, jonka analysointi jälkikäteen tuotti monia hyviä kirja-, lyhytelokuva- ja teosideoita, sekä ikää pidentävää naurua.

Kaikin puolin piristävä kokonaisuus Tampereen taidemuseossa siis. Kannattaa käydä. Hashtag museokortti (ei sponsoroitu linkki).

Ajatus uudelle vuodelle

Aloitan vuoden ajatuksella, joka ei ole tuore. Eikä ajatus ole omani, mutta se viestii sitä, mitä usein itse ajattelen. Satuin törmäämään tähän katsellessani valokuvia. Tämä on Neil Gaimanin kirjoittamasta toivomuksesta uudelle vuodelle, vuoden 2011 lopussa. Se on hyvä ajatus.

I hope that in this year to come, you make mistakes.

Because if you are making mistakes, then you are making new things, trying new things, learning, living, pushing yourself, changing yourself, changing your world. You’re doing things you’ve never done before, and more importantly, you’re Doing Something.

Tuomaan markkinat

Tuomaan markkinoiden vilinää
Vilinää, vilskettä.


Piti varmistaa markkinoiden nimen kirjoitusasu. Ajattelin, että saisin sen selville tapahtuman verkkosivulta. Ja sainhan minä: Nimi kirjoitetaan joko yhteen Tuomaanmarkkinat, tai erikseen (isoin alkukirjaimin) Tuomaan Markkinat. Nyt siis tiedän.

Avoin kirje mainosartikkeleita kauppaavalle

Heippa kuule sinullekin vaan,

Luin lähettämäsi viestin, vaikka jo otsikkorivi työnsi luotaan. Lähestyt minua pyynnöllä pläjäyttää blogiin jotain mainosskeidaa jollekin firmalle, josta mainitset vain, että kyseessä on maineikas nettipeliyritys. Epäilen kyseessä olevan jonkin monista nettikasinoista tms., jotka eivät tässä maassa saa mainostaa. Minulla ei ole mitään mielenkiintoa tällaiseen toimintaan.

Kerrot, että joku rustaisi artikkelin puolestani. Jutun aiheesta voisi neuvotella, jotta kirjoitus sopisi blogiini ”luonnollisesti”. Ja rahaa sanot löytyvän. Kyselet mitä tällaisen jonkun muun kirjoittaman jutun julkaisu tässä blogissa maksaisi.

Olin hetken jo ajatellut vasta jollain oikein törkeällä hinnalla. Sata tonnia. Tai miksei puoli… eiku miljoona euroa. Tiedäthän, jotain niin mautonta, ettet jaksaisi edes vastata.

Sitten huomasin viestisi viimeisen rivin, jossa toivot ettei jutussa mainita sen olevan mainontaa. Anteeksi, siis että mitä että? Ihan oikeasti?!

Hyi saatana.

Tähän loppuun sopii sitaatti Ylen artikkelista Blogissa mainos ei aina näytä mainokselta, 27.2.2013:

Laillisuuden rajoja koetellaan

Viisivuotisen blogiuransa aikana Jenni Rotonen on törmännyt monenlaisiin ehdotuksiin mainostajien suunnalta. Hänelle lähetettyjä tuotteita on pyydetty esittelemään blogissa ilman mainintaa siitä, että tuote on yritykseltä ilmaiseksi saatu.

– Se on mun mielestä brändiltä todella edesvastuutonta edes ehdottaa sellaista, ettei yhteistyöstä mainittaisi, koska se on todellakin lainvastaista. Silloinhan brändi kannustaa bloggaajaa rikkomaan lakia. Se on minusta hyvin huolestuttavaa jos tällaista tapahtuu. Olen itsekin sitä joskus kohdannut, Rotonen toteaa.

Manifesto

Jos jokin minun suhteistani kuvataiteeseen on ollut oikeasti ongelmallinen, on se ollut minun ja videotaiteen suhde. En tiedä mikä siinä on, mutta videotaiteesta on vaikea nauttia. Se on usein niin hidasta, että katsojana tuskastun ja vaivun epätoivoon. Toki taiteen eteen on hyvä hiljentyä, mutta videotaide jotenkin vaatii jonkinlaista horrokseen vaipumista. Mikä siinäkin on? Miksi pitää olla niin hidasta kaikki? Se ei ole minulle. Eikä sisältökään usein ole erityisen palkitsevaa. Kun sitten on semmoisen murhaavan hitaan teoksen tihrustellut loppuun, huomaa ettei sillä olekaan mitään annettavaa. Sielun valtaa musta tyhjyys: Olisin voinut nämäkin hetket käyttää paremmin.

Ei niin, että kaikki videotaide olisi kärsimystä ja tuskaa. On niitä toisinaan hyviäkin tullut vastaan. Sellaisia, jotka joko ovat palkitsevia katsottavia hitaudesta riippumatta, tai sellaisia jotka eivät ole liian hitaita. Joissa ei ole hylättyä ihan kaikkia kuvakerronnan ohjeita. Jotka eivät vaikuta amatöörimäisiltä käsin kuvatuilta performanssidokumenteilta videokamera täysautomaattiasetuksella. Mutta niin monia elämänhalua vähentäviä videoteoksia on tullut vuosienkymmenten varrella vastaan, että jo pelkkä sana videotaide toimii samalla tavalla kuin peruskoulussa tilliliha: Kylmät väreet juoksee selkäpiitä pitkin jo pelkästä ajatuksesta. (Oikeasti, hyvin tehtynä tilliliha on oikein hyvää. On se. Olen maistanut ja tykännyt.)

Sitten kun kaikkein vähiten osaa odottaa, vastaan tulee videoteos joka puhuttelee. Se on hieno, monipuolinen ja sisällöllisesti älykäs. Siinä on hyvää hitautta. Se on hyvin ammattimainen. Kaikki kuvat ovat tarkkaan ajateltuja ja hienoja, merkityksellisiä. Samaa voi sanoa äänistä. Siitä löytyy jopa huumoria. Sitä istuu mielellään kolmentoista eri valkokankaan edessä ihailemassa ja nauttimassa. Kaiken näkeminen kestää vähintään 13 kertaa n. 10 minuuttia. Mutta ei ole kiirettä pois. Lisääkin voisi katsoa.

Ja onhan siinä Kate Blanchett.

Kyseessä on Helsingin Taidehallissa 19.8.–15.10.2017 näytillä oleva Julian Rosefeldtin teos Manifesto.

Käynkö katsomassa uudestaan? Käyn.

Julian Rosefeldt: Manifesto. Helsingin taidehallissa.