Se elää

Pekka • 26.8.2014, 06.38

Blogi on kuollut, kauan eläköön blogi!, ilmoittaa Niklas julkaistessaan JustNyt-blogijuttusuosittelupalvelun, jossa vapaaehtoinen kuraattori suosittelee muille luettavaa. Tuorein suositeltu juttu löytyy aina osoitteesta justnyt.fi/parhautta. Kuka vaan voi ryhtyä kuraattoriksi, mutta kuraattoreita on aina kerralla vain yksi, joten siitä vaan mukaan jonoon ja odottelemaan omaa vuoroa.


Leijanlennätyshyräily

Pekka • 20.8.2014, 13.28

Tähän aikaan vuodesta monien mielessä flow on festivaali (ja niinhän se onkin), mutta tässä tekstissä flow on sen hassun nimisen sedän määrittelemä tekemisen tila, jossa on niin uppoutunut tavoitteisiin, että aika unohtuu – motivaatio, vaikeusaste ja omat kyvyt ovat harmoniassa.

On elokuun viimeinen päivä vuonna 2013. Rannalla on tuulista mutta aurinkoista ja lämmintä. Loistavat olosuhteet leijan lennättämiseen. Kun alkuinnostus on hiipunut ja leijoja lennätetty jo jonkin aikaa useamman ihmisen voimalla, alkaa olla aika valmistautua muuhun. Ruokaa pitää tehdä, iltaa varten valmistua, ja etenkin aikuiset tarvitsevat aina vähän löhö- ja höpöttelyaikaa. Mutta rannalle tuuleen jää yhdeksänvuotias poika jonka leija on niin korkealla kuin mitä siimaa sallii. Erilaisin vedoin ja käsiliikkein leija leikkii tuulessa kuin se olisi elävä. Poika hyräilee. Ensin melodiatonta sävelmää ilman rakennetta, myöhemmin hyräilyyn ilmestyy osia Porilaisten marssista. Pojan koko keskittyminen on leijassa. Hyräily on kuin viesti siitä, että nyt ollaan asian ytimessä, tässä on hyvä olla – tässä ja nyt on flow.

Mainitsen hyräilystä, koska se oli mielestäni mainio asia, jutellessani aikuisten kesken ja saan kuulla, että pojalla on tapana hyräillä ollessaan keskittynyt tekemään asioita. Tiedän itsestäni saman. Vaikka minä en aina hyräile, joskus viheltelen ja tosinaan varmaan laulankin. Eikä se aina ole välttämättä flow-tilaa, vaan muuten vaan tekemistä joka on jollain tavalla hyvällä tasolla.

Jäin äskettäin pohtimaan tätä keskittyneen tekemisen ääniraitaa. Jäin pohtimaan sitä hymyilemisen näkökulmasta. Hymyileminenhän on merkki siitä, että on tyytyväinen tai iloinen. Siis sellainen hymyileminen joka tuntuu silmien ympärillä ja erilaisissa pään lihaksissa poskista korvien taakse. Shawn Achorin mainitsee kirjassaan The Happiness Advantage että hymy myös toimii toisin päin. Kun hymyilee (kunnolla, kaikilla lihaksilla ja myös silmillä, ei vain teennäisesti suulla) saa se olon tuntumaan paremmalta. Olen kokeillut tätä useasti, esimerkiksi lenkkeillessä, ja se toimii. Ei se ihmeitä tee, mutta kun väsyttää, niin kunnon hymy keventää oloa.

Entä mitä hymyllä on hyräilyn kanssa tekemistä? Ei sellaisenaan mitään, mutta mietin sitä, että jos hymyileminen kerran toimii myös toisinpäin, niin voiko olla, että hyräilykin toimii samoin? Että hyräilemällä voisi auttaa itsensä flow-tilaan? Tarkemmin sanoen pohdin sitä, että minä kuuntelen paljon musiikkia valokuvatessani ja olen huomannut, että musiikki vaikuttaa kuvaamiseeni. En ole synesteetikko, en muunna musiikkia kuviksi, mutta musiikki vaikuttaa johonkin tunnelmaan, olotilaan tai ympäristön kokemiseen joka puolestaan vaikuttaa kuvien ottamiseen. Samoin kuvia käsitellessä huomaan musiikin vaikuttavan tekemiseeni.

Opinnäytteessäni pohdin josko musiikki luo kuviini ja tekstiini tunnetta. Ehkä, oletettavasti.

(Musiikki, kun olen sitä tarkemmin pohtinut, toimii kuin elokuvamusiikki, soundtrack. Se luo tunnelmaa ja tunnetta, mutta se tekee sen siihen kuvaan jonka näen, siihen joka minulla on päässä, tehdessäni. Se ei luo sitä tunnetta ja tunnelmaa kuvaan jonka otan [valokuvatessa] tai tekstiin jota kirjoitan. Voi olla, ja varmaan onkin niin, että osa tunnelmasta välittyy kuvaan tai tekstiin. Joskus kuitenkin tunnelma löytyy vasta kun kuvaa tai tekstiä työstää, eikä se välttämättä ole se sama tunnelma joka oli silloin kun kuvan otti tai tekstin kirjoitti. Etenkin olen huomannut tämän kuvissa, ja nimenomaan sellaisissa joiden olemus löytyy ja herää henkiin vasta kun niitä hioo ja puunaa kuvankäsittelyohjelmalla.)

Mutta musiikki toimii varmaankin valmiina hyräilynä (esihyräilynä?) joka auttaa keskittymään havainnointiin ja tekemiseen. Tunne tulee varmasti myös tekemisestä, ei vain musiikista. Samoin kuin hyräily tulee tekemisen ja olemisen miellyttävästä tasapainosta.

Musiikin avulla pääsen irti niin ympäristön mahdollisesti häiritsevistä elementeistä, mutta se auttaa myös keskittymään. Ilmaisin opinnäytteessäni asian näin:

Jos ajattelen asiaa psykologi Daniel Kahnemanin termein (Thinking, Fast and Slow, 2011), on kuin musiikki pitäisi ajatteluni nopeamman, emotionaalisemman ja intuitiivisemman osan (järjestelmä 1) työllistettynä tai tyydytettynä niin, että järjestelmällisempi, hitaampi ja loogisempi osa (järjestelmä 2) saa työrauhan. Musiikki toimii siis osalle ajatustoimintaani kuin takapenkillä automatkalla lapsia viihdyttävä Muumi-animaatio – se ylläpitää mahdollisuuden älylliseen keskusteluun ohjaamossa, reissulla kohti tavoitetta.

Uppoutuminen musiikkiin, kun tekee jotain missä tekemisen päämäärä, oma osaaminen ja haasteet ovat kohdallaan, auttaa uppoutumaan tekemiseen. Sitä tavallaan lipsahtaa yhdestä keskittyneisyyden tilasta toiseen. Vähän samalla tavalla kuin tunteiden kautta, kun antaa tunteiden viedä, voi päästä myös tasapainoiseen tekemisen tilaan. En tiedä kutsusinko sitä flow-tilaksi, mutta ainakin se tuntuu hyvin samanlaiselta.

Tätä siis pohdin, koska toisinaan nyt vaan pohdin asioita. Tarkoitukseni ei ole päästä mihinkään lopputulokseen, vaan pohdin, koska pohdin.

Leija taivaalla.
Dumdidumdidaadaa.


Kuva jota en ottanut

Pekka • 18.8.2014, 19.12

Se hetki kun majesteettisten ja uhkaavan tummien pilven välistä aurinko pilkistää valaisten jonkun rakennuksen todella kirkkaaksi, kuin epätodellisen loistavaksi. Sellaisena minä näin Olympiastadionin läntisen seinämän. Mutta se ei ollut pelkkä kirkkaus tai valkeus vasten tummaa taivasta joka kiinnitti huomioni. Vaan kirkkauden laidassa oleva varjo. Siinä oli kuin varjostus joka teki seinästä hetken hyvin kolmiulotteisen. Jonkun pilven reuna peitti auringonsäteet juuri sopivasti. Seinässä oli yllättäen uudenlaista syvyyttä. Mutta vain hetken. Juuri sen hetken kun ehdin reagoimaan upeaan valoon ja varjoon. Ennen kuin edes ehdi ajatella kameraa, toinen pilvi tuli ja pyyhkäisi auringon valon kokonaan. Seinä latistui. Se oli harmaa. Ihan kaunis harmaa kylläkin. Ja olihan taivas yhä upeaa katseltavaa. Vaan jos se olisi ollut vain hetken pidempään se valo.


Kadonneen ajatuksen metsästäjä

Pekka • 16.8.2014, 14.09

Eilen etsin sanoja, erästä ajatusta jonka olin mielestäni kirjannut muistiin. Olin aika varma siitä, että kirjoitin ajatuksen muistiin. Se oli mielestäni ihan hyvä ajatus. Muistikuvani oli, että olin kirjoittanut sen muistiin tietokoneelle. Jonnekin. Oliko se ehkä Evernotessa vai jossain tekstidokkarissa kiintolevyn nurkassa? Ei ollut. En ainakaan löytänyt sitä. Hain sitä ulkoisilta kiintolevyiltäkin. Ongelma oli se, etten oikein muistanut mitä termejä olin käyttänyt. Hain ja hain. Mitään en löytänyt. Aloin epäilemään itseäni, enkä kirjoittanutkaan sitä muistiin?

Tänään sitten yllätyksekseni, ilokseni löysin hakemani kun en sitä hakenut. Kadonnut ajatus löytyi yhdestä tietokoneen työpöydällä majailevista muistilappusista. Käyttöjärjestelmän kaikenkattava haku ei siis katakaan ihan kaikkea.


Käännettyjä sääntöjä

Pekka • 15.8.2014, 11.16

Inspiroiduin kääntämään Neil Gaimanin kahdeksan kirjoittamisen sääntöä niin suomeksi kuin valokuvaukseen sopivaksi. Miksi? Koska kirjoittamisessa valokuvaamisessa on mielestäni paljon samaa.

  1. Ota kuvia.
  2. Ota paljon kuvia – toinen toisensa jälkeen. Hae oikea kuvakulma ja kuvaa.
  3. Tee kuvat valmiiksi. Mitä tahansa sinun pitää tehdä saadaksesi kuvasi valmiiksi, tee se valmiiksi.
  4. Siirrä kuvasi sivuun. Katso kuviasi kuin et olisi nähnyt niitä koskaan aikaisemmin. Näytä kuviasi kavereille joiden mielipiteitä arvostat ja jotka pitävät siitä mistä kuvasi kertovat.
  5. Muista: kun ihmiset kertovat, että jokin on väärin tai se ei toimi heille, he ovat lähes aina oikeassa. Kun he kertovat tasan mikä heidän mielestään on väärin ja miten sen voisi korjata, he ovat lähes aina väärässä.
  6. Korjaa se, mikä ei toimi. Muista, että ennemmin tai myöhemmin, ennen kuin yksikään kuva saavuttaa täydellisyyden, sinun on päästettävä irti siitä mitä olet nyt tekemässä ja ryhdyttävä ottamaan seuraavia kuvia. Täydellisyys on kuin taivaanrantaa jahtaisi. Pysy liikkeellä.
  7. Naura omille vitseillesi.
  8. Valokuvaamisen pääsääntö on, että jos teet sitä tarpeeksi itsevarmasti ja itseluottamuksella, saat tehdä mitä haluat. (Tuo saattaa olla niin elämisen kuin valokuvaamisen sääntö, mutta se on varmasti totta valokuvaamisen suhteen.) Ota siis kuvasi niin kuin niiden tarvitsee tulla otetuiksi. Kuvaa rehellisesti ja kerro niillä tarinaa niin hyvin kuin osaat. En ole varma onko muita sääntöjä, ainakaan sellaisia joilla on väliä.

Hiekkaiset jalat rantahiekassa
Tassut tukevasti rantahiekassa.


Tarkoituksellinen elämä

Pekka • 12.8.2014, 10.37

Sanaleikittelin jokin aika sitten ajatuksella, että tarkoitus on elämän tarkoitus. Se oli mielestäni, ja mielessäni, aika näppärä veto. Ajatus jäi mieleen ja laajensin sitä myöhemmin hiukan ja se kasvoi muotoon elämän tarkoitus on tarkoituksellinen elämä.

Eilen lukiessani kirjaa, joka ei millään tavoin liittynyt sanaleikkimiseen tai elämän tarkoitukseen, jostain aivomassan harmaudesta pulpahti esiin jotain joka oli hautunut siellä itsekseen, kuin suokaasu se vaan tussahti esiin. Niinpä kirjoitin sen muistiin, näin:

Ihminen kuvittelee elämälleen vaikka millaisia tarkoituksia, mutta toteuttaa koko ajan yhtä, huomaamattaan sitä. Me olemme tehneet itsellemme tarkoitukseksi luoda järjestystä maailmaan, toimia entropiaa vastaan, vähentää kaaosta. Me esimerkiksi luokittelemme eläimet ja kasvit järjestelmiin, pidämme luonnon epäjärjestyksen poissa ihmisen tieltä ja ohjaamme tekemistämme lakien ja säädösten avulla. Tässä kokonaisuudessa, jota maailmaksi kutsumme, kukin meistä toteuttaa tätä elämän tarkoitusta omalla tavallaan.

Joku saattaa hakea järjestystä uskomalla johonkin suurempaan voimaan, tuolla jossain olevaan järjestyksentekijään joka pitää huolen meistä vaikka asiat menisivät miten päin seiniä. Toiset kokevat ehkä järjestyksen syntyvän sillä, että väkivalloin, ampumalla ja räjäyttämällä poistaa niitä joiden ajatukset eivät sovi johonkin tiettyyn näkemykseen järjestyksestä. Joillekin kaaoksessa lohtua voi tuoda raha. Mitä enemmän sitä on, sen paremmin kaaosta kestää ja on varaa panostaa pitämään kaaos tarpeeksi etäällä, mieluiten niin, että se samalla tuottaa vielä enemmän rahaa ja/tai, että se saa näyttämään hyvältä ihmiseltä.

Mikään näistä ei kuitenkaan vähennä kaaosta tai lisää järjestystä maailmaan. Ainakaan pitkän päälle. Omista piireistään, sisältäpäin katsottuna uskonto, sota ja raha (mainitakseni siis vain jotain esimerkkejä) saattavat tuntua selkeiltä ja tuoda järjestystä, mutta toisesta näkökulmasta nämä tuovat kaaosta ja epäjärjestystä.

Näin ajateltuna vaikuttaisi siltä, että elämän tarkoituksena tarkoituksellinen elämä on sellainen, jonka tuloksena henkilö itse kokee tehneensä asioita oikein ja olleensa merkityksellinen, mutta jonka lopputuloksena on (usein aivan huomaamatta) kaaoksen ylläpitäminen toisaalla niin, että muiden tarkoituksellinen elämä on mahdollista.

Pitäisikö meidän sitten elää kaaoksessa tai aktiivisesti luoda ympärillemme epäjärjestystä. Kyllä ja ei. On ylläpidettävä tasapaino järjestyksen (eli ympäristön kanssa tehtävän sopimuspohjaisen yhdessäolon) ja kaaoksen (eli luovuuden, satunnaisuuden ja uudistumisen) välillä. Liiallinen kaaos vaivuttaa epätoivoon, kun taas liiallinen järjestelmällisyys tappaa leikin ja luovuuden. Järjestelmällisyys vähentää epätoivoa ja epäjärjestys puolestaan pitää järjestyksen elinvoimaisena. Molempia pitää nauttia kohtuudella, samalla tavalla kuin suolaa ja sokeria.

Kirjoitettuani ajatukseni muistiin jäin pohtimaan sitä, miten useasti sitä päätyy johonkin kaksijakoiseen, vastakohtiin: sokeri ja suola, ruuvi ja mutteri, yin ja yang, Danny ja Armi. Mistäköhän sekin johtuu? Toisinaan se tuntuu ylettömältä yksinkertaistukselta. Kliseeltä. Vähän samoin kuin myyntipuheissa kolmen palluran Venn-diagrammi, koska kahden asian yhdistäminen on liian helppoa (uuni + makkara = uunimakkara) eikä siinä ole mitään draamaa. Kolme asiaa ja niiden yhdistäminen on jo hiukan monimutkaisempaa, siinä on jo yritetty Ajatella™ (lihapullat + muusi + salaatti = lihapullat ja muusi tai lihapullat ja salaatti tai muusi ja salaatti = lihapullat muusilla ja salaatilla) ja kaikkien kolmen yhdistelmä on tietenkin se mitä myydään. Se on helppo tajuta ja helppo selittää. Mutta neljän kentän Venn-diagrammi onkin jo paljon monimutkaisempi. Sitä ei tuosta vaan väännetä, eikä sitä tuosta vaan lueta ja siitä saattaa tulla sellainen olo ettei oikein ymmärrä mistä on kyse. Eikä se näytä yhtä seksikkäältä PowerPoint-esityksessä.

Mutta tätä me teemme. Meillä on tarve muokata monimutkainen ja kaoottinen yksinkertaisempaan muotoon, eli me järjestämme. Tai ainakin yritämme saada sen näyttämään meidän omasta näkökulmastamme järjestetyltä ja selvältä. Se luo tunteen siitä, että ymmärrämme. Jos se sitten on tarkoituksellista elämää tai elämän tarkoitus, en tiedä. Kunhan nyt vaan pohdin.


Testataan kokeilua, kokeillaan testausta

Pekka • 4.8.2014, 10.52

Jos kokeilu on ketterä tapa testata, niin voisiko ajatella, että testaaminen on ketterä tapa kokeilla? Tätä pohdin lukiessani hs.fi:stä pääkirjoitusta, joka ei ollut jonkun anonyymin kirjoittama: Kokeilu on ketterä tapa testata uudistuksia.

Toki testaaminen ja kokeileminen voidaan ymmärtää eri asioiksi. Testaaminen voi hyvinkin olla tieteellinen tapa lähestyä tiedon keräämistä jonkinlaisesta tekemisestä. Kalustevalmistaja testaa miten monta istumista pehmeä löhötuoli kestää käyttämällä istumista simuloivaa laitetta, joka ei väsy ja joka istuu aina samalla voimalla. Myös lääkkeitä testataan ja se on hyvinkin kontrolloitua (yleensä, kai, ja toivottavasti).

Kokeilu on taas sanana paljon arkisempi. Kokeillaan varpaalla vettä, että uskaltaako mennä uimaan. Kokeillaan uutta einestä tai käydään kokeilemassa Pertsan uutta autoa mökkitiellä, saunan ja parin kaljan jälkeen.

Testaaminen ja kokeilu ovat myös synonyymejä. Kun testaan, kokeilen. Kun kokeilen, niin testaan. Tämä on se miten minä sanat ymmärrän. Sama sana, eri muoto. Niinpä lukemani pääkirjoituksen otsikko sanoo minulle, että kokeilu on ketterä tapa kokeilla. Tai, että testaaminen on ketterä tapa testata. Hiukan tautologinen tapa ilmaista asia.

Testaaminen tai kokeilu ei ole ketterä, vaan ainoa tapa saada tietoa siitä miten jokin teoria tai ajatus toimii oikeasti. Testaaminen on konkretiaa. Jos ei kokeilla, voidaan vain olettaa, arvata tai teorisoida (tämä on yksi asioista joista Nassim Nicholas Taleb kertoo kirjassaan Antifragile). Tekeminen (testaaminen, kokeilu) on ainoa tapa tuottaa jotain uutta, kuten esimerkiksi innovaatiota. Kokeilemisen ketteryys lienee siitä kiinni, miten testaaminen toteutetaan. Ketteryys on nyt in. Se on prosessi.

Epäonnistuminen on, kuten pääkirjoituksessa todetaan, loistava tulos. Se ei vain kerro mikä ei toimi, vaan se on informaatiota. Se on juurikin sitä informaatiota, jota ei voi saada olettamalla, arvaamalla tai teorisoimalla. Epäonnistumisen kautta voidaan parantaa niin teoriaa kuin konkretiaa. Epäonnistuminen oppimisprosessi ja sellaisena hyvin tärkeä, vaikkakin usein sitä vältetään. Sitä vältetään koska se voi tuntua nololta (sitä ymmärretä hyödyllisenä informaationa) tai koska ei haluta muutosta. Sitä vältetään myös siksi, että epäonnistumiseen ei budjetoida varoja. On onnistuttava ja on onnistuttava aina vaan pienemmällä budjetilla, koska se mikä on tärkeätä on säästäminen.

Moni tärkeä uudistus (tai keksintö) on syntynyt epäonnistumisen kautta. Montako epäonnistunutta sähkölamppua edelsi sitä joka sitten onnistui? Oli päämäärä ja iso määrä epäonnistumisia jotka kertoivat sen mikä ei toimi. Sellainen on hyvää tietoa. Tiede toimii usein juuri tällä tavalla. Kokeillaan, epäonnistutaan, muutetaan koetta kontrolloidusti hiukan, kokeillaan, epäonnistutaan, muutetaan koetta kontrolloidusti hiukan ja tätä toistetaan kunnes lopuksi saadaan onnistunut tulos ja nauretaan matkalla Nobel-illalliselta hotelliin.

Jotkut epäonnistumiset ovat vahinkoja, jotain odottamatonta tapahtuu. Sattumalta petrimaljaan kasvaakin hometta – onneksi Fleming ei heittänyt sitä pois. Sattuma on on epäonnistumisen tavoin hyvä asia. Se tuo prosessiin tuoreita muuttujia, yllätyksiä jotka joko ohjaavat kohti toivottua päämäärää tai pois siitä. Sattumaa ei voi suunnitella, mutta sattumalle voi antaa tilaa ja mahdollisuuden. Usein kuitenkin sattuman muokkaamaa lopputulosta ei ymmärretä tulkita informaationa, vaan se hylätään epäonnistumisena. Se on sama asia kuin ottaa valokuvan, eikä otettu kuva kameran näytöllä vastaa sitä mielikuvaa joka kuvaa otettaessa oli. Tällöin painetaan nopeasti deleteä ja kiroillaan, että joko ollaan huonoja valokuvaajia tai kamera on skeida. Otettu ja poistettu kuva olisi voinut kuitenkin olla ihan hyvä, ellei jopa loistava jos kuvaaja ottaisi hiukan etäisyyttä kuvaamisen ja lopputuloksen välille. Kun pääsee henkisesti irti siitä mihin oli pyrkimässä ja katsoo lopputulosta uusin silmin, voi paremmin havaita mitä saikaan aikaiseksi. Liian hätäinen henkilö joka haluaa euron, mutta saakin satasen, heittää satasen pois, koska se ei vastaa tavoitetta. On opittava huomaamaan millaisen tuloksen saa, eikä vaan katsoa sokeasti kohti tavoiteltua päämäärää (reflektio).

Mutta satasta ei saa jos vain teorisoi. Ei saa euroakaan. Toisaalta ei iske kättänsä kakkaankaan. Epäonnistumisia ei synny jos vain olettaa. Ajattelemalla ei keräänny konkretian tuomaa informaatiota. Ja tämä lienee pääkirjoituksen kantava ajatus. Minua vaan jotenkin hämäsi se, miten artikkelissa käytetään sanoja kokeilu ja testaus.

Vahinkolaukaus
Aulanko, vahinkolaukaus.


Kohtaaminen

Pekka • 24.7.2014, 20.59

Matkaan junalla kohti Helsinkiä. Puolisen tuntia sitten lähdimme Tampereelta ja juuri nyt olemme pysähtyneet Toijalan asemalle. Kuuntelen läppäriltä musiikkia kun huomaan yllättäen miten joku seisoo vieressäni olevan tyhjän istuimen päässä käytävällä ja katsoo minua. Siinä on nainen, ehkä nelikymppinen. Hänellä on aurinkolasit silmillä ja selvästikin jotain asiaa minulle. Otan kuulokkeet korviltani.

– Mikä sä oot ammatiltasi, kysyy nainen ilmeettömänä heti kun käännän huomioni häneen.

Yritän katsoa näkisinkö naisen silmiä. En näe. En saa mitään vihiä mikä tämän ruskeisiin verkkareihin pukeutuneen naisen motiivi voisi olla.

– Miks sä haluut tietää, utelen ystävällisesti.

Nainen jatkaa pienen hiljaisen tauon jälkeen kyselyä: – Mikä sä oot ammatiltas, mikä sun ikäs on? Naisen kasvot ovat yhä ilmeettömät, eikä ruumiinkielikään ilmaise mitään.

Toistan oman kysymykseni. Tuntuu jotenkin oudolta, että joku noin vaan pelmahtaa paikalle kyselemään asioita. Haluan tietää miksi minua tentataan.

– Antaa olla sitten, tokaisee nainen ja poistuu seisoskelemaan vaunun ulko-oven ääreen katselemaan ohikiitäviä maisemia. Kumpikaan ei saanut vastauksia kysymyksiinsä.

Laitan kuulokkeet takaisin korville, jatkan musiikin kuuntelua ja kirjoitan käymämme keskustelun muistiin. Juna lähtee Toijalasta kohti Hämeenlinnaa pari minuuttia aikataulusta myöhässä. Vähän ajan kuluttua nainen kävelee penkkini ohi. Hän kävelee hiukan vaikean näköisesti.