skrubu

Baarimikko nostaa katseensa toastista, jota on valmistamassa, minuun: Mitäs saisi olla? Vastaan kysymykseensä olutmerkillä jota kyseisellä baarilla on hanassa. Baarimikko kääntää katseensa takaisin toastiin jota on valmistamassa. Paistaa leipäannosta hetken, siirtää luomuksensa grillistä lautaselle, ottaa lautasen käteensä ja siirtyy baaritiskin sille puolelta jolla asiakkaat yleensä ovat. Ei minulla ole kiire, vaikka hiukan janoa tuntuisi olevan: Hyvä vaan, että se joka on leivän tilannut saa sen lämpimänä. Baarimikko istahtaa baaritiskille ja haukkaa palan toastista jonka oli juuri valmistanut. Istuu siinä sitten syömässä, keskittyen ruokaansa – näyttää maistuvan, ei näytä huomaavan mitään ympärillänsä. Minulla on yhä jano. Tilasin oluen, mutta hän joka kysyi mitä halusin, kysyi mitä halusin ja siirtyi sitten syömään: Päätti olla välittämättä. Kunhan nyt vaan kysyi. Jotenkin hyvin Kaurismäkimäistä, joka tietenkin sopii oivasti Corona Bariin. Varmistan kuitenkin kännykän näytöltä, ettei enää ole 1990-luku. Ei ole. Enkä ole mustavalkoisessa elokuvassa, näen värejä ympärilläni. Toistan hiukan myöhemmin juomatoiveeni toiselle baarimikolle, in english. Saan sen josta olen valmis maksamaan ja raha vaihtaa omistajaa. Vessan ovella tulee vastaan Stefan Lindfors.

Huomasin tällaisen viestin eräässä palvelussa: ”Selaimen alapalkissa oleva lukko osoittaa, että yhteys on salattu.”

Tällä hetkellä eniten käyttämäni selaimen alapalkissa ei näy mitään lukkoa, siinä ei edes ole alapalkkia, paitsi silloin kun osoitin on linkin päällä, mutta mitään lukkoikonia ei missään, yhtään missään. Toisessa selaimessa, se jota käytän toisinaan, on alapalkki, mutta ei siellä mitään lukkoa ole: Lukko ilmestyy yläoikealle, hakukentän viereen. Kolmannessa selaimessa, siinä jota en juurikaan käytä, on lukkoikoni alapalkissa.

(Olisi helppo naurahtaa LOL FAIL, kun selaimessa ei ole alapalkkia tai lukkoikonia vaikka ohjeistuksessa niihin viitataan ja julistaa, että et vaan osaa. Mutta koska se on helppoa, lankeisi ilkkuja samaan loukkuun kuin se jolle ilkutaan: mennään siitä missä aita on matalin. Tosin sillä erotuksella, että alkuperäisen virheen tekijällä on ollut joko aikataulullinen ja/tai ekonominen rajoite kun taas kommentoija olisi vaan laiska ja ylimielinen.)

Selaimen ominaisuuksiin viittaaminen verkkosivuilla on aina haasteellista. Tämä siksi, että eri selaimia ja niiden versioita on aina käytössä enemmän kuin mitä edes haluaisi uskaltaa kuvitella ja selaimet päivittyvät nopeammalla tahdilla kuin monet (ehkä useimmat) verkkosivut. On siis helpompaa, ja kustannuksiltaan halvempaa, kirjoittaa ohjeita rajatulle määrälle selaimia (esim. analytiikan mukaan parille suosituimmalle) kuin miettiä miten tehdä asia kaikkia, selaimesta riippumatta, yhtä informatiiviseksi. Kuitenkin jos toiminnallisuuksia tai ominaisuuksia joutuu selittämään, on toteutuksessa tehty virhe eikä selittäminen asiaa korjaa vaan saattaa jopa pahentaa asiaa.

Mutta miksi lukkoikoniin pitää viitata? Siksi, että ei ole olemassa mitään yhtenäistä tapaa kertoa ihmiselle liikkuuko tieto selaimen ja serverin välillä salatusti. Jokaisella selaimella on oma tapansa.

On tietenkin täysin normaalia, että jokainen tekee tyylillään, eli tässä tapauksessa kommunikoi salatusta tai turvallisesta verkkoyhteydestä miten parhaaksi näkee: Selainten valmistajat omilla tavoillaan ja palveluiden valmistajat omillaan. Erikoista ei siis ole se, että tavalliset ihmiset, valtaosa verkossa liikkuvista, jotka eivät ymmärrä (joiden ei tarvitse ymmärtää) tai välittä tekniikasta sen enempää kuin mitä tarvitsevat päästäkseen nettiin ja siellä eteenpäin, eivät huomaa/tajua salatun ja salaamattoman yhteyden eroa.

Erikoista mielestäni on kuitenkin se, että suojatulle yhteydelle ei ole saatu sovittua yhtenäistä merkkikieltä joka ilmoittaa ihmiselle – riippumatta selaimesta, käyttöjärjestelmästä, verkkopalvelusta tai todennusohjelmistosta – sen, että nyt on esimerkiksi turvallista vinguttaa Visaa (/erota rahoistaan) tai syöttää palveluun sosiaalturvatunnus tai muita yksityisiä tietoja.

Ehkä joku muistaa miten aikanaan syötteille oli hyvin kirjava valikoima ikonia ja tunnistetta (IE7:lle suunniteltiin vaikka mitä omaa ikonia), mutta sitten Matt Brett piirsi ikonin, laittoi sen ilmaiseksi jakoon templateineen ja muokkausmahdollisuuksineen (lue tarina täältä). Näin niin selainvalmistajilla kuin verkonpunojilla oli, yllättävän vikkelästi (ei kuitenkaan täysin ongelmitta) jonkinlainen yhtenäinen tapa, standardi, ilmoittaa ruudun toisella puolella istuvalle ihmiselle, että syötteitä on tarjolla.

Kun nyt sitten viestintä salatusta (turvallisesta) yhteydestä jätetään isoilta osin verkkopalveluiden tekijöiden niskoille (selainten tapa ilmoittaa asiasta kun on hyvin huomaamatonta, etenkin kun ihminen on keskittynyt verkkosivun sisältöön), on lopputulos hyvin… monimuotoinen, jos näin neutraalia ilmaisua tässä uskaltaa käyttää. Osa palveluista viestittää hyvin, osa huonosti. Jotkut todella huonosti tai ei ollenkaan. Ja niille jotka eivät muutenkaan oikein ymmärrä miten internet toimii, mutta kuitenkin seikkailevat netissä päivittäin, on tilanne hyvin hämäävä.

Oli se sitten lukkoikoni tai huutomerkki, joko ylhäällä tai alhaalla, niin salatulle yhteydelle pitäisi saada selaimiin, merkistä tai mallista riippumatta, yhtenäinen esitystapa. Jos ei muuten, niin ainakin siksi, ettei verkkopalveluiden tekijöiden tarvitsisi keksiä pyörää aina uudestaan ja uudestaan.

Tänään siirrymme vuoteen 1980 ja syyskuun kahdeksantena ilmestyneen Never for Ever -levyn kakkospuolen toiseksi viimeiseen kappaleeseen. Kate Bushillahan on kyllä mistä valita kun puhutaan 80-luvun musiikista ja aluksi olinkin ottamassa ihan toista kappaletta tähän, mutta YouTubea selatessani mieli muuttui ja niin päädyin tähän – Army Dreamers:

Silmäilin Digitodayn jutun Poliisi lähestyy verkkokansaa vinkkinapilla ja klikkasin siinä olevaa linkkiä Nettivinkkisivulle.

Yllätyksekseni selaimeni ruutu muuttui punaiseksi ja siihen ilmestyi varoitusteksti.

The site’s security certificate is not trusted!
You attempted to reach www.poliisi.fi, but the server presented a certificate issued by an entity that is not trusted by your computer’s operating system. This may mean that the server has generated its own security credentials, which Google Chrome cannot rely on for identity information, or an attacker may be trying to intercept your communications. You should not proceed, especially if you have never seen this warning before for this site.

Täytyy tunnustaa, että en ole aikasemmin nähnyt tällaista varoitusta kyseiselle sivustolle, joten täytyykin tässä nyt sitten oikein kunnolla harkita, että uskallanko siirtyä poliisin verkkosivulle vai en. Selain ei ainakaan suosittele etenemään.

(Jos linkistä poistaa s-kirjaimen http:n perästä, niin pääsee ilman mitään varoituksia Nettivinkkiin.)

Should you use ad blockers or not? kirjoittaa Guardian.co.uk:n The Digital Content Blog ja linkittää referoimaansa Ars Technican juttuun Why Ad Blocking is devastating to the sites you love.

Jäin miettimään miten itse toimin.

Kun noin kuukausi sitten otin käyttöön Chrome -selaimen, oli siihen ensimmäinen hankkimani lisäkilke FlashBlock. Kaikissa muissakin selaimissani on jotain vastaavaa. Kyseessä on selaimen lisäosa jolla voin kontrolloida Flashin käyttäytymistä ja sitä käyttämällä säästän hiukan tietokoneeni resursseja (pelastanko maailman?), mutta se ei ole minulle se todellinen syy, enää – joskus oli, mutta se oli aikaa kun tietokoneessa eivät tehot riittäneet.

Syy tulee tässä: Netti on täynnä hälinää ja FlashBlockilla saan eteeni hiukan rauhallisemman paikan ja näin kykenen keskittymään paremmin esimerkiksi joukkotiedotusvälineiden tarjoamaan sisältöön (joka usein tuntuu jäävän mainosten tulvassa aivan toissijaiseksi asiaksi). FlashBlock antaa minulle mahdollisuuden kontrolloida ympäristöäni, se on tavallaan audiovisuaalinen äänenvaimennin.

Minulla ei siis ole spesifisesti mainoksia estäviä laajennuksia ja siksi Guardianin tekstissä hämäsi se, miten Flash-esto rinnastettiin mainosten estoon. Mielestäni asia ei oikein mene noin, paitsi jos ajatellaan että mainos = Flash = mainos, joka kyllä houkuttelesi sanomaan, että kyllä näin on, mutta joka ei tietenkään pidä paikkaansa.

Totta on, että FlashBlock estää monet mainokset. Usein se estää nimenomaan sellaiset mainokset jotka vilkkuvat, pomppivat, huutavat ja muutenkin häiritsevät – juuri ne sellaiset mainokset jotka ovat suunniteltuja olemaan disruptiivisia. Ne, jotka taistelevat lukijoiden ja katselijoiden huomioista kuin ylipirteä lapsilauma päiväkodissa: Jokaisella on jotain todella kivaa kerrottavaa ja ainoa tapa viestiä on huutaa toista huutajaa kovempaa. Mainosten ja päiväkotilapsien ero on kuitenkin se, ettei mainoksilla ole päiväkotitätiä joka rauhoittaa huutajia – on vain päiväkotitätejä jotka saavat rahaa siitä, että lapset huutavat huutamistaan. Onko siis ihme, että moni (minä mukaanlukien) valitsee mahdollisuuden kontrolloida Flashin käyttäytymistä selaimessa?

Lopuksi pitää ihan ihmetellä: Miten on voitu tulla sellaiseen tilanteeseen, että julkaisu on riippuvainen yhdestä tekniikasta niin, että sen esto lukijoiden puolelta aiheuttaa verkkojulkaisuille tulojen vähenemistä? Eikö sellainen ole vähän tyhmää? (Okei, nämä lienevät retorisia kysymyksiä, mutta piti nyt kuitenkin…)

David Gilmourin kitarointi on sydäntäni lähellä, ja aikana ennen nettiä oli harras tarkoitukseni hankkia kaikki ne levyt joilla Gilmour esiintyi. Kyseinen into kuitenkin hiipui jossain vaiheessa (mutta ei ole täysin kadonnut vieläkään). Kun internet sitten vihdoin saapui, olisi keräilyharrastukseni kyllä helpottunut, mutta samalla tajusin ettei se olisi ollut järkevää taloudellisesti ja että minulla ei ollut tarpeeksi säilytystilaa. Ja tästä onkin hyvä hypätä päivän pop-annokseen jossa Gilmour vingauttelee sulosointuja Paul McCartneyn kappaleeseen No More Lonely Nights (elokuvasta Give My Regards to Broad Street).

Vaikka bloggaaminen (kyllä, kahdella geellä) ei ehkä enää ole yhtä kova hitti kuin pari hetkeä sitten (vielä kun minä olin nuorempi enkä niin komea kuin nyt ja kun facebookit, twitterit ja sensemmoiset vielä käyttivät vaippoja tai tuskin edes olivat pilkahduksia nörttivanhempiensa monitoreiden kulmissa) en voi olla huomaamatta yhtä pientä eroa nykyhetkessä siihen menneisyyteen jossa, tarinoiden mukaan, oli olemassa, jonkin verran debattia aiheuttanut, bloggaajien sisäpiiri, sillä siinä hetkessä, joka näin ohiajettuna näyttää, takaikkunasta katseltuna, haalistuneemmalta kuin värivalokuva 70-luvulta, oli jotain jonka olemassaoloa en ole juurikaan noteerannut paria poikkeusta lukuunottamatta, omassani tai yhdessäkään seuraamistani blogeista (joita on aika paljon) vähään aikaan (ainakaan erityisen selkeästi tai kuten tämän lauseen loppu paljastaa: huuruisesti) mutta joka oli, ainakin lukevalle yleisölle (ehkä etenkin sisäpiirille?) oivaa viihdettä ja kirjoittajalleen antautumista kontrolloimattomuuden vietäväksi, poistamismahdollisuuden (jota harvemmin käytettiin) suomalla turvalla, tietenkin: Kännibloggaaminen.

Ja tähän perään jotain muuta.

Inspiraatio, kavereiden kesken Inspis, on mukava ja toivottu vieras, sillä seurassaan harvemmin on tylsää. Kuitenkin sukulaissuhteensa Sattumaan aiheuttaa sen, ettei aina tiedä koska Inspis tulee käymään. Parhautta lienee se, kun serkukset ovat käymässä samaan aikaan.