Matkapäiväkirjaote

Siinä minä olin. Tuolissa. Tein matkaa, mutta en liikkunut mihinkään. Olin tuolissa ennen matkaa ja sen jälkeen. Mieleni liikkui. Se oli semmoinen jännä haahuileva reissu joka alkoi tekstistä, joka käsitteli arkipäivän estetiikan terminologian pohtimista filosofisen estetiikan raja-aitojen ääreltä. Jatkoa reissu sai luetun pohtimisesta kirjallisesti tekstissä, jossa estetiikka ja, yllätyksekseni, viinit kohtasivat. Tämän jälkeen lähdin temaattisesti toiselle matkalle, reissulle tarkastelemaan merkityksen ongelmaa. En ollut tätä uutta polkua pitkin juurikaan ehtinyt talsia, kun huomasin, miten jokin tämän uuden reissun sivupoluista ohjasi minut takaisin ensimmäisen matkan maisemiin, aikaisemmin tiedostamattomaan yksityiskohtaan. Rämmin hetken pöpelikössä kunnes hahmotin, että kyseessä on oinoglossia. Näin se joskus menee, että sitä on menossa yhteen suuntaan, mutta löytääkin itsensä jostain ihan muualta. Eikä tässä ole mitään sellaista, että olisi tullut ohilyönti tai olisi jotenkin joutunut harhaan. Sitä on tehnyt matkan ja päätynyt tulokseen, hyvään tulokseen. Matka on usein tärkeämpi kuin sen tulos, eikä matka tämän tuloksen myötä tietenkään millään tavoin ole loppu. Mutta istuminen loppuu nyt. On aika nostaa takapuoli tuolista.

Halu palata perusasioiden äärelle

”Yhtä aikaa uuden teknologian kanssa kulkee halu palata vanhaan: luontoon, puhtauteen, perusasioiden äärelle.”
— hs.fi: Oman kehon optimoijat, 30.9.2018

Yllä oleva lainaus biohakkereista kertovasta jutusta toistaa samaa mistä jo esimerkiksi Thoreau ja Rousseau aikanaan kirjoittivat.

Paluu vanhaan ja luontoon on halu joka on suhteessa siihen aikaan, jossa palaamisesta haaveileva elää. Se on halu, joka on suhteessa niin omaan elintasoon ja elämänmenoon kuin muutenkin maailmanmenoon juuri silloin kun kyseinen halu esiintyy. Vaikea uskoa, että biohakkeri, jolla on halu palata vanhaan olisi valmis hyppäämään aikakoneeseen ja jatkaa elämäänsä 1700-luvulla Rousseaun aikalaisena, elämään ilman sähköä tai internettiä kuten Jean-Jacques. Tai jos Thoreau siirrettäisiin Walden-järven rannalta vuoden 2018 biohakkerin näkemykseen vanhoista perusasioista, saattaisi Henry David hyvinkin esittää eriävän mielipiteen siitä mitä ovat elämän olennaiset perusasiat älylaitteineen ja vedenpuhdistmineen (jotka eivät vättämättä ole eri asioita).

En minä biohakkeruutta tai -rointia kritisoi, tai teknologista kehitystäkään. Kunhan nyt vain pohdin sitä miten pelkkä kritiikitön toteaminen vanhaan ja perusasioiden ääreen palaamisen halusta ilman, että asiaa oikeastaan suhteuttaa mihinkään muuhun kuin pelkkään omaan yksilölliseen haluun olla terve, ei kerro oikeastaan mistään muusta kuin epämääräisestä nostalgian potemisesta. Se millainen teknologia kuuluu tähän nostalgian kokemiseen on tavallaan merkityksetöntä, koska ilman teknologiaa ihminen ei ole elänyt miljooniin vuosiin.

”I went to the woods because I wished to live deliberately, to front only the essential facts of life, and see if I could not learn what it had to teach, and not, when I came to die, discover that I had not lived.”
— Henry David Thoreau: Walden, 1854

Mikäs nyt meni väärin?

Kuvittele, että olet jossain ulkomailla, etkä osaa paikallista kieltä. Linja-autossa näytät matkakorttia lukulaitteelle, laite piippaa ja näyttöön ilmestyy alla oleva viesti. Mitä luulet, että se tarkoittaa?

Päätteen antama epäselvä palaute.
Piip!

Seurasin tänään vierestä kun HSL:n bussissa suomea osaamaton henkilö valitsi aivan korrektisti matkan tyypin, sitten OK:n ja näyttäessään matkakorttia lukulaitteelle laite antoi esimerkkikuvan mukaisen viestin. Minähän suomea osaavana pystyin lukemaan viestin, mutta laitetta käyttävä oli aivan pallo hukassa ja toisti matkan valinnan, OK:n ja kortin näyttämisen, saaden tietenkin saman viestin. Kolmannen yrittämisen jälkeen henkilö oli ymmällään. Kuski pyysi kortin itselleen, lämäsi sen oman lukulaitteeseen ja selvitti, että homma on kunnossa.

Yllä oleva esimerkkikuva vastaa sitä, joka kertoo matkustajalle, että valitsemasi matka on jo maksettu, eli kaikki on kunnossa – hyvää matkaa. Se ei vain näytä siltä. Se näyttää siltä, että on tapahtunut virhe, että jokin ei ole kohdallaan. Ja niinhän tässä tapauksessa onkin pieni virhe tapahtunut: matka on jo maksettu ja sitä yritetään maksaa toistamiseen. Mutta viesti voisi olla selkeämpi. Bussikuskikaan, joka näki ainakin kaksi viimeistä piippausyritystä, ei näköjään ymmärtänyt lukulaitteen viestiä, koska joutui varmentamaan homman omalla lukijallaan.

Jäin pohtimaan, että eikös olisi parempi, että lukija kertoisi selkeästi, että matka on maksettu ja kunnossa, koska sehän oikeasti on tilanne? Vaikka niin, että huutomerkkikolmion tilalla olisi vihreä väkänen (tai jotain) ja sitten alempana, ei niin tärkeänä, olisi pieni huomautus, että yritit maksaa matkasi toistamiseen, mutta älä anna sen haitata menoa. Jotain tähän tyyliin:


Piip! Vähän toinen versio.

Maailman vastus

”Lähdin ärtyneenä juoksemaan…” kirjoittaa Ari Hirvonen Tekniikan Maailmassa, kategoriassa autot ja liikenne, kun ei kiireessä saanutkaan kaupunkipyörää käyttöönsä.

Niin, jos aikataulu on tiukka, ja kuvittelee, että kenelläkään muulla ei ole kiire (tai, että edes on muita liikenteessä) ja, että liikenne (niin julkinen kuin yksityinen) sujuu aina ihan täysin ongelmitta ja kuten on itse mielessään ajatellut/toivonut, niin kai sitä sitten ärtyy kun huomaa todellisuuden olevan jotain ihan muuta kuin se utopia, unelma, kuvitelma tai jopa satu johon on tuudittautunut. Ei se bussikaan tule aina ajallaan, eikä juna. Kadut voivat olla työmaita, joku muu tunari ajanut kolarin tai törttöilee muuten vaan, valot loistavat punaisina kun haluaisit niiden olevan vihreitä…

Ärtymys, josta Ari Hirvonen kirjoittaa, johtuu sitä, että hän on kokenut todellisuuden. Lainaan Juha Vartoa kirjastaan Taiteellinen tutkimusem> (2017, 104): ”Eräs keskeinen kriteeri on maailman vastuksen vakavasti ottaminen. Gottfried Wilhelm Leibniz esitti filosofisissa tutkielmissaan, että on olemassa yksinkertainen tae sille, että jokin on todellista eikä kuviteltua: se panee vastaan, sillä on vastusta.”

Sen olen pannut merkille, että jos vaan on mahdollisuus olla liikenteessä ilman tiukkaa aikataulua (joka toki on vaikeaa nykymaailmassa, kun kiire on yksi ihmisen tärkeyttä määrittelevä ominaisuus niinkin, että kahvikin on suoritettava vauhdissa, pysähtymättä), ilman kiirettä, eivät tietyömaat, myöhästyneet dösät tai junat, tai muutkaan vastoinkäymiset ärsytä samalla tavalla. Sitä on silloin tavallaan valmistautunut siihen, että todellisuus panee vastaan ja silloin ihmisen ja todellisuuden välinen kitka ei ärsytä yhtä pahasti.

Luuri 14 vuotta sitten

Kaivelin vanhoja valokuviani, kävin läpi digitaalisia kenkälaatikoitani. Hain tukea epävarmalle muistikuvalle. Löysin mitä etsin. Mutta kuten niin usein kenkälaatikoita kaivellessa löytyy aina jotain muutakin. Tällä kertaa löysin kuvan puhelimesta, siitä nokialaisesta, joka oli käytössäni 14 vuotta sitten: Nokia 6600.


Nokia 6600

Pystyvideovaroitus

Jos olet sellainen henkilö, ettet kestä pystyvideoita, kannattaa sinun pysyä kaukana Taidehallista 26.5.–5.8.2018 välisenä aikana, eli kun siellä on IC-98: 2016–2018 -näyttely. Siellä on meinaan monta metriä korkeita pystyvideoita pari kappaletta. Jos taas et pode irrationaalista kuvaorientaatiofobiaa, mene Taidehalliin katsomaan todella hienoja teoksia.

Ihmiskoe (ankka)

Olen suorittanut ihmiskokeen tässä myöhäiskevään/alkukesän aikana. Viritin selaimiini, niin läppäriin ja kännykkään, hakukoneeksi DuckDuckGo:n (DDG). Päätin kokeilla miten tuommoisella hakupalvelulla, joka ei seuraa/jäljitä/varjosta (eng. track) käyttäjää pärjää.

Nyt, parin kuukauden käytön jälkeen voin sanoa seuraavaa. Noin yleisesti ottaen DDG toimii ihan mukavasti. Sillä pääsi kiinni kaikenlaiseen sisältöön ja sen kuvahaun kautta pääsee käsiksi isoihin kuviin, jotka Google siivosi näkyvistä helmikuussa, jos semmoinen kiinnostaa. Mutta… etenkin jos oikeasti on tiedon tarpeessa, semmoisen johon ei helposti pääse kiinni, jos hakee jotain erikoisempaa, niin ei tuo valitettavasti Googlea päihitä.

Niinpä palautin itselleni Googlen hakukoneeksi.

Pohdintaa epätäydellisyydestä ja ilmaisusta

Kun nyt Janne tänne linkkasi (sillai hienosti, kuten aikana ennen muoti- ja ”katsokaa minua, identiteettini on ostaa ja sisustaa kuten kaikki muutkin”-blogeja tapana oli), niin ehkä on paikallaan hiukan päivittää täällä.

Kahta asiaa olen viime aikoina miettinyt. Tai no, useampaakin ajatellut, mutta seuraavat kaksi ovat juttuni aiheena tällä kertaa.

Ensimmäinen ajatus, joka on ollut jo monta vuotta käsittelyn alla, mutta nousee tämän blogahduksen sisällöksi, assosioituu Jannen kirjoituksesta, jossa toiseksi viimeisen kappaleen viimeinen lause kuuluu näin: ”Virheettömyys on huomaamattomuutta.”

Jo jonkin aikaa, yli 20 vuotta, minua on eri tavoin kiinnostanut epätäydellisyys ja ilmaisu. Asiasta kiinnostuneet tuntenevat esimerkiksi japanilaiset termit wabi-sabi ja kintsugi. Nämä ovat esteettisiä tapoja ajatella epätäydellisyyttä luonnollisena osana olemista — osata arvostaa kulumista ja korjaamista. Termit ovat suosittuja tällä hetkellä, koska ne tarjoavat omalla tavallaan antiteesejä nykyiselle kertakäyttömuovimaailman kulutuskiimalle.

Itselleni tähän ajatteluun olennaisena osana kuuluu, näin tekijän näkökulmasta, sprezzatura, joka ei sellaisenaan ole esteettinen asia, vaan harjoittelun kautta saavutettava taito. Sovellettuna kuvantekemisen kontekstiin, eikä hoviherrojen hännystelyyn tai itsensä ehostamiseen, etenkin ajateltuna sen englanninkielisen käännöksensä kautta ja tuotuna siihen tilaan, joka meille jokaiselle on omanlaisensa, mutta jota kutsumme kollektiivisella termillä arki, tarjoaa sprezzatura mielenkiintoisia mahdollisuuksia toteuttaa ammattitaitoa tietoisella huolimattomuudella tai ilman näkyvää vaivaa. Mielestäni esimerkiksi Picasso onnistui tässä mainiosti ja siihen viittaa hänen nimiinsä laitettu sitaatti (jonka lähdettä en tiedä): ”It took me four years to paint like Raphael, but a lifetime to paint like a child.”

Vaikka Jonah Lernerin kirja Imagine: How Creativity Works (2012) sittemmin osoittautui vähemmän luotettavaksi lähteeksi, tuotti se ainakin yhden todistetusti hyvän lisän omaan epätäydellisyyden kirjastooni. Lainaan tässä David Blumin kirjaa Quintet: Five Journeys toward Musical Fulfillment, jossa sellisti Yo-Yo Ma toteaa, ettei täydellisyys ole erityisen kommunikatiivista (Blum 1999, 6–7): ”While sitting there at the concert, playing all the notes correctly, I started to wonder, ’Why am I here? I’m doing everything as planned. So what’s at stake? Nothing. Not only is the audience bored but I myself am bored.’ Perfection is not very communicative. However, when you subordinate your technique to the musical message you get really involved. Then you can take risks. It doesn’t matter if you fail. What matter is that you tried.”

Muun muassa yllä mainituista asioista sekä omasta tekemisestä ja sen pohtimisesta syntetisoituu oma ymmärrykseni epätäydellisyydestä, joka on yksi monista pienistä puroista joiden kautta olen ajelehtinut tutkimaan valokuvaa teknologisesta näkökulmasta.

Rakennan oman ymmärrykseni valokuvan teknologiasta W. Brian Arthurin kirjassaan The Nature of Technology (2009) esittämän teorian kautta. Arthurin ote on systeeminen ja hänen lähtökohtansa kolmiosainen: kaikki teknologiat koostuvat osien yhdistelmistä; nämä osat ovat itsessään teknologioita; kaikki teknologiat hyödyntävät ilmiöitä jotain päämäärää varten. Näistä Arthur, mielestäni elegantisti ja ehkä jopa kauniisti mutta ennen kaikkea inspiroivasti, toteaa (2009, 203): ”[…] in its essence, technology is a programming of nature. It is a capturing of phenomena and a harnessing of these to a human purpose.”

Arthur tarjoaa ajattelussaan myös mahdollisuuden käsitellä teknologiaa erillään sitä toteuttavasta laitteesta (eng. device), pitäen silti mielessä sen, että kyseessä on vain tapa ymmärtää teknologiaa konseptuaalisessa mielessä, sillä laite on toki itsessään myös teknologiaa. Mutta näiden kahden erottaminen omiksi kokonaisuuksiksi, helpottaa näkemään mitä ilmiötä (joka aina on luonnonilmiö) teknologia toteuttaa ilman, että tähän näkemykseen sekoittuu ihmisen oma päämäärä. Vasara välineenä toteuttaa aina jotain tiettyä teknologista päämäärää, riippumatta siitä miten ihminen on päättänyt välinettä käyttää, esim. lyödä nauloja seinään, aiheuttaa toiselle vammoja tai soittaa putkikelloja.

Teoriassaan Arthurilla on myös ajatus teknologia-aloista (eng. technology domain), jotka tarjoavat teknologialle oman ilmaisullisen kielensä, eräänlaisen komponenttien ja käytäntöjen sanaston. Tämä ajatus teknologia-alan kielestä on silta epätäydellisyyden ajatteluun. Jokainen kieli, jokainen ilmaisun tapa mahdollistaa omanlaiset virheensä, jotka ovat tyypillisiä juuri sille tavalle ilmaista asioita. Esimerkiksi suomenkielessä yhden kirjaimen virhe sanassa erottaa perheen perseestä, mutta ruotsiksi sana familj ei samalla tavalla ole vaarassa sekoittua ihmisen takapuoleen.

Valokuvan kontekstissa ei tietenkään ole samalla tavalla sanoja tai kielioppia kuin puhutussa kielessä ja kielimetafora onkin nimenomaan metafora. Mutta tehdyissä valokuvissa, juurikin teknologia-alojen kautta, on olemassa tiettyjä asioita jotka erottavat valokuvat esimerkiksi öljyväritöistä tai akvarelleista. Valokuva tuntuu valokuvalta valokuva siksi, että sillä on käytössä valokuvan teknologian tarjoama kieli. Sama pätee myös muihin kuvan tekemisen teknologioihin. Näillä on kaikilla omat ominaisuutensa, omat teknologiset kielensä, vaikka monella on toki myös yhteneväisyytensä.

Valokuvan kontekstissa nämä ominaisuudet ovat joko toivottuja ja käytettyjä tai ei-toivottuja ja niitä yritetään piilottaa. Mikä on milloinkin hyväksyttävää muuttuu ajan, kulttuurin ja/tai esimerkiksi teknologisen kehityksen mukaan. Esimerkiksi kun opiskelin valokuvaa Uudessakaarlepyyssä 1990-luvlla, meille opetettiin, että pölyn näkyminen valokuvassa on ei-toivottu ominaisuus. Siitä tuli osa sitä, millaisena valokuvan estetiikka rakentui ymmärrykseeni opiskeluaikoina. Sittemmin, kun digitaalisuus valtasi alaa, muuttui pölyn näkyminen valokuvassa toivotuksi ominaisuudeksi joissain piireissä, etenkin niiden parissa, jotka halusivat alleviivata valokuvatekemisensä analogista ulottuvuutta vastakohtana digitaalisuudelle.

Nyt ymmärrän molemmat puolet (vaikka en välttämättä aina tykkää pölyisistä kuvista). Ymmärrän mitä pöly kuvassa voi viestittää, mutta ymmärrän myös pölyttömän kuvan merkityksen. Se on osa sitä, miten valokuvan metaforista teknologia-alan kieltä voi ymmärtää.

Valokuvan teknologia on jo pitkään tarjonnut jopa villeille apinoille mahdollisuuden ilman erityisempää osaamista tuottaa teknisesti virheettömiä valokuvia (josta uutisointi on keskittynyt tekijänoikeuskiistaan). Virheettömyyden tavoittelu ei siis ole vaikeaa. Se ei edes ole vain helppoa, vaan on teknologian tarjoama perustaso. Perustasosta poikkeaminen, ne pienet skrubut (tai miksei isommatkin), tekevät kuvista mielenkiintoisempia ja kommunikatiivisimpia, riippumatta siitä, onko poikkeama tapahtunut orgaanisesti kuvan tekemisen yhteydessä vai käytetäänkö kuvan muokkaamiseen algoritmeja eli digitaalisia suodattimia, jotka imitoivat välineen tarjoaman toteutuksen kannalta ulottumattomissa olevaa kieltä.

(Mielenkiintoinen huomio kielestä. Steven Pinker videossa How We Speak Reveals What We Think, with Steven Pinker perustelee kognitiotieteen kautta kolme asiaa, jotka ovat kielelle läheisiä, mutta eivät ole kieltä: kirjoitus, oikea kielioppi ja ajatus. Kertoessaan ajattelemisesta, Pinker mainitsee myös kuvat, jotka eivät, kuten minä viestin ymmärrän, ole kieltä.)

Toinen ajatus ei ole samalla tavalla ollut mielessäni pitkään, mutta on ollut hyvin pinnalla viimeisen puolen vuoden aikana, on tämä blogini. Toki olen blogiani ajatellut useasti kohta jo 15 vuotta. Ainahan se on mielessä, olisi voinut vielä 10 vuotta sitten sanoa. Nyt se on mielessä vain toisinaan. Kuten nyt, tätä juttua kirjoittaessani.

Olen meinaan pohtinut, josko pitäisi poistaa tämä nykyinen ja polkaista pystyyn blogi tutkimukseni tueksi. Täällä kun on kaikenlaista vuosien mittaan blogiin tarttunutta: blogini on tämmöinen yleinen ajattelun olemassaolon todistamisen nukkasihti. Että sitä minä vaan, jos vaikka olisi aika laittaa skrubu.net jäihin ja ottaa uusi muistikirja käyttöön. Uudet kujeet uudessa osoitteessa. Tämähän toki rikkoisi paljon linkkejä tuolta ulkoa tänne, mutta niinhän 404 on yksi tämän teknologian mahdollistamista ilmaisukeinoista.

Mutta emmätiiä… pitää varmaan pohtia vähän lisää. Onhan skrubu.net saanut nimensä nimenomaan virheestä, kolhusta, naarmusta, epätäydellisestä… joka siis on tietoisesti sellaiseksi tehty, skrubutettu, että on havaittu epätäydellisyyden laajentavan ilmaisun mahdollisuuksia ja samalla tietenkin lisäävän tulkintamahdollisuuksia.