Yöjuttu

Olen kuunnellut hyvin moneen kertaan The Hours elokuvan soundtrackia (sana ääniraita tuntuu jotenkin väärältä, liian yksinkertaiselta). En ole kyseistä elokuvaa nähnyt, mutta musiiki on hienoa. Olen joskus aikaisemminkin hurahtanut Philip Glassin musiikkiin. Omisitin joskus kasetilla jonkin Glassin pianoteoksen (taisi olla Solo Piano) ja olen kuunnellut myös kyseisen herran Koyaanisqatsi elokuvaan tehtyä musiikkia. Tämmöisessä suht’ yksinkertaisessa, toistuvassa kauniissa musiikissa on jotain perin valloittavaa. Tätä pitäisi olla enemmän. Mahtavaa musiikkia työpaikalla, luulisin… Music for working in a flow. Kai? Pitänee kokeilla.

Voi olla etten oikeastaan haluakaan nähdä The Hours elokuvaa. En siksi että olettaisin filmin olevan huonon. Ei toki, mutta olen kokenut suuria pettymyksiä kun olen tykästynyt johonkin elokuvamusiikkilevyyn ja sitten, vasta vuosien jälkeen nähnyt itse elokuvan. Isoimpia pettymyksiä ovat olleet The Last Temptation of Christ ja 1492: Conquest of Paradise joissa herrojen Gabriel ja Vangelis musiikki oli silvottu niin pieniksi palasiksi että se häiritsi elokuvanautintoa. Ehkä kyseiset elokuvat olivat oikeasti huonoja tai tylsiä. Ehkä kyseessä oli se että olin tottunut kuulemaan musiikin tietyssä järjestyksessä, ja kappaleet kokonaisina. En tiedä, mutta en nauttinut elokuvista. Dilemma: pitäisikö jättää kuuntelematta musiikkia elokuvasta jota ei ole nähnyt? Meni jo, ainakin The Hoursin ohelta.

Leffoista tuli mieleen Almodóvarin La Mala educación, jonka näin viikonloppuna. Mitään musiikkia siitä en muista, mutta tarina oli hyvin kerrottu. Ei kuitenkaan mikään huippusuoritus. Olen nähnyt parempiakin samalta hepulta, mutta olihan se viihdyttävä, vaikkakin aika synkkä. Hommasta puuttui anarkia ja huumori (edes vaikka musta huumori). Muuten ihan hieno pätkä. Ei tuntunut rahan tuhlaukselta… mistä tulikin mieleen että olen yhä velkaa lipusta. (Jag skall nog betala!)

Hyvä elokuvamusiikki on hienoa kuunneltavaa. Se on elämyksellistä musiikkia. Tunnelmallista. Hyvin kuvauksellista. Nyt siis kyseessä on elokuvamusiikki joka ei ole Tarantinomainen kokoelma hienoja biisejä, vaan ennemminkin klassisen musiikin genreen pohjautuva teos(-mainen) kokonaisuus joka saavuttaa saman aistien tanssin kuin eilispäivän kermainen suppilovahverokastike tämänpäiväisten voileipien päällä. Tunnekirjo vaihtelee onnesta ekstaasiin ja melkein orgastisesta hyvänolon tunteesta tuskaiseen toteamukseen siitä että onni ei kestä ikuisesti. Se on ihanaa kuin läppäri joka lämmittää vällyjen läpi mukavasti kylmänä yönä tai se riipaisee kuin tieto siitä että pian pitää nousta kylmään pimeään aamuun.

6 thoughts on “Yöjuttu

  1. The Hours on hieno leffa, mutta vaikka olen leffan NÄHNYT, musiikkia en ole ilmeisesti KUULLUT, sillä minulla ei ole siitä heikointakaan HAISUA…

  2. Katoin eilen Pulp Fictionin, jonka soundträckiä (heh, englantia skandeilla ;) olen kuunnelut varsin monta kertaa. Lähes kaikki kappleet elokuvasta löysin, mutta ne olivat aina piilotettuna taustalle tai sitten jäivät varsin lyhyiksi. Itse olisin toki kyseisestä musiikkia aiemmin kuunnelleena mielellään kuunnellut niitä elokuvassakin pitemmän aikaa, mutta suurin osa katsojista olisi todennäköisesti käynyt haukottelemaan.

    Elokuvamusiikki on tärkeää, mutta se ei saa nousta pääosaan. Ovela tapa käyttää musiikkia (jota tässäkin elokuvassa oli käytetty) on soittaa sitä vain tilanteissa, joissa sitä elokuvan "sisälläkin" kuunnellaan. Tämä ei tietysti toimi välttämättä niin hyvin silloin, kun musiikki muodostaa jonkin kokonaisuuden ja on suunniteltu nimenomaan kyseistä elokuvaa varten…

  3. Tietenkin musiikki saa nousta pääosaan silloin kun se tukee, tai on osa, kerrontaa. Enkä tarkoita nyt vain musikaaleja vaan vaikka esimerkiksi joitakin Greenawayn leffoja, joissa musiikki on persoonallista ja näyttelee tavallaan omaa rooliaan.

Comments are closed.