Muumion kirous

Piip… piip… Punainen ukko. Jään katselemaan kuinka ohiajavien autojen ja isojen lumihiutaleiden takana ratikka hiipii kohti pysäkkiä. Ei hätää, ajattelen, ehdin siihen kiirehtimättä. Vihreä ukko, ei autoja. Tienylitys.

Kävelen rauhassa lumen tukkimaa pysäkkiä pitkin. En hitaasti, enkä juostenkaan: reippaanlaisesti, kuten yleensä. Takaa kuuluu epätoivoista yninää. Joku tökkii reppuani. Käännyn. Mikä hätänä? En tietenkään sano mitään, eihän semmoinen sovi kaupungissa. Liian tuttavallista. Takanani hyvin hermostunut vanha täti. Tiedättehän, semmoiset joita näkee kaupungilla, puoliksi muumioituneet kuivat citymummot. Ei sanoja, vain paniikinomaista hätäilyä, piipitystä. Kuin pikkulintu kissa kintrereillään. Ilmiselvä kiire. Ratikkaan oletan, ja väistän. Mummeli pinkoo, hiukan nopeammin kuin mitä minä kävelen, kohti ratikan juuri sulkeutuvia taaimmaisen vaunun ovia. Luulen ymmärtäväni miksi lonkkamurtumien määrä on niin iso talvisin. Hintelä käsi painelee avausnappia hätäisesti useaan otteeseen. Ovet aukeavat ja mummeli pujahtaa vaunuun heti kun vain raosta mahtuu. Eipä tarvinnut ovien paljoa avauta. Minä tarvitsen selvästi leveämmän aukon.

Parin sekunnin kuluttua olen itse ovien kohdalla nousemassa samaan ratikkaan. En nähnyt tarvetta juosta. Ratikalle loistaa valkoinen S ja autoille punainen valo. Ei se ratikka siitä mihinkään lähtisi ihan vielä. Heti ovien sisäpuolella on citymummelin vauhti loppunut ja hän jää seisomaan keskelle sisääntuloaukkoa. Ei siirry vaikka pyytää. Hiton zombie, ajattelen sanomatta mitään ääneen ja yritän luikerrella muuten aika tyhjään vaunuun. Iso reppu ei tee suoritusta helpoksi. En onnistu täydellisesti. Joudun lopettamaan liikesarjani kesken jääden seisomaan hämmentävän outoon asentoon puolimuumion taakse. Käteni eivät yllä mihinkään mistä voisi pitää kiinni. Ei ainakaan niin etten tunkisi käpäliäni jonkun henkilökohtaiseen tilaan. Niin ei voi tehdä.

Ratikka nytkähtää liikkeelle. Menetän tasapainoni. Hätäisesti syöksähdän oudosta asennostani kohti lähintä tankoa. Pakko, muuten kaadun. Huomaan seisovani jonkun henkilökohtaisessa tilassa. Tämä henkilö, nainen, ei näytä onnelliselta. Ymmärrän. Onhan käsivarteni melkein hänen leukansa alla. Sori, ajattelen ja taidan mumista sen hiljaa myös naiselle joka ei näytä nauttivan tästä tilanteesta. En nauti minäkään. Mummo seisoo jämähtämättä paikallaan. Toisella puolellani oleva nainen varoittaa että kohta tulee mutka. Voi äiti, käyttäydyn kuin ulkopaikkakuntalainen. En sano mitään. Hymyilen vain. Tämä on muumion kosto. Mitäs seisot edessäni hädän hetkellä. Kärsi, sinä tavallinen kuolevainen.

Seuraavalla pysäkillä onnistun vaihtamaan asentoani. Päästän oikealla puolella olevan naisen tukalasta asemasta oven ja käsivarteni välistä. Saan tukevan otteen toisesta tangosta. Mummeli seisoo siinä mihin jäi seisomaan. Jähmettyi paikalleen. Sai hyvän paikan. Voi seistä siinä paheksumassa niitä jotka menettävät tasapainonsa. Ratikka jatkaa matkaa. En horju, Mannerheimintie liikkuu ikkunoiden ulkopulella. Tuttu näkymä.

Miksi ihmiset jäävät seisomaan keskelle oviaukkoa? Kaupungilla tapahtuu samaa. Ihmiset astuvat kauppaan ja käyttäytyvät kuin he olisivat astuneet Enterprisen holokannelle tai kaapin kautta Narniaan. Hämmenys. Pysähdys. Oviaukko on se kohta johon on pysähdyttävä ihmettelemään tätä uutta, oven takaa löytyvää outoa maailmaa. Samainen elämää suurempi elämänmuutos tulee yllättävän monelle rullaportaiden päässä. Kertaheitolla ihmiset kadottavat paikantajunsa ja pysähtyvät tuijottamaan uutta kiehtovaa maailmaa joka on oleellisesti erilainen kuin edellisessä kerroksessa. Niin erilainen että pakkosyötöllä takaa tuleville ei tarvitse antaa tilaa. Ehkä me muut emme ole olemassa heidän todellisuudessaan. Katso! Valoja ja musiikkia! Rakas, muistitko vaihtaa meille paikallista rahaa? Olemme nyt neljännessä kerroksessa. Täällä kaikki on niin erilaista.

Töölön hallit. Havahdun ajatuksistani. Ratikka pysähtyy ja ovet aukeavat. Mahdun kääntymään isoine reppuineni hyvin. Muumio on löytänyt istumapaikan. Kirous on kaikonnut. Kävelen ulos pysähtymättä oviaukkoon, jähmettymättä heti sen jälkeen. Maailma ei ole muuttunut. Täälläkin sataa lunta. Tiedän missä olen. Tiedän mihin olen menossa. Alepa on tuossa tien toisella puolella, lumihiutaleiden ja autojen takana.

3 thoughts on “Muumion kirous

  1. Tai sitten on näitä immeisiä, jotka tukkivat liukuportaat seisomalla väärällä puolella. Pasilan asemalla meinaa välillä hermo mennä näiden tientukkijoiden takia. Vasen kaista on niille, jotka käyttävät jalkojaan. Helvetti.

  2. Ja sitten on meitä pikkuruisia, jotka koittavat kyllä kiltisti juosta pois ovien ja rappusten edestä, mutta tulevat silti jyrätyiksi (ilmeisesti alle 160cm korkeuteen on vaikea nähdä). Ja siksi minä aina pingon kuin puolihullu paviaani ovien läpi ja portaiden edestä pois. Pelko antaa vauhtia.

Comments are closed.