Pienenä poikana tuli roikuttua silloisen asuntomme tuuletusikkunassa ihmetellen maailman menoa. Pää ulkona, kyynärpäät ikkunalaudalla ja polvet tukevasti sisäpuolella, patterin reunalla. Asuimme kolmikerroksisen punatiilikerrostalon toisessa kerroksessa.
Eipä sitä maailmaa siinä paljoa ollut katsottavaksi mutta pienenä maailmakin on pienempi. Vaikka isoltahan se toki tuntui. Parkkipaikka, nurmikkoa, polkupyöräteline (semmoinen iso) tai kaksi, heinäpellon pätkä, metsää ja kallio. Toisinaan ikkunan alta käveli samassa talossa asuvia isoja poikia ja tyttöjä. Nähdessään minut ikkunassa pysähtyivät.
– Kuuluuks musaa? Kysyivät.
– Ei, vastasin. Se oli totta: en kuullut mitään musiikkia. Ujona luikahdin tämän lyhyen keskustelun seurauksena sisätiloihin tekemään jotain muuta.
Kysymys jäi kuitenkin vaivaamaan pientä mieltäni. En oikein tajunnut mistä oli kyse. Kuuluuks musaa? Mistä sitä musiikkia olisi pitänyt kuulua? Isot pojat ja tytöt olivat kilttejä, mutta mielestäni outoja. Miksi ne semmoista keksivät kysyivät?
Yllättävän usein roikkuessani tuuletusikkunasta ihmetellen maailman menoa, sain kuulla tuon oudon kysymyksen. Vastasin aina kieltävästi koska en kuullut mitään musiikkia. Mitäs sitä siinä valehtelemaan. En varmaan edes osannut valehdella.
Ujous katosi vähitellen, enkä tuntenut tarvetta siirtyä sisätiloihin vastaukseni jälkeen. Totuin tilanteeseen. Jos ei kuulu musiikkia, niin sitten ei kuulu musiikkia. Isot pojat ja tytöt vaikuttivat olevan tyytyväisiä vastukseeni.
Yhtenä päivänä kuuntelin isän monomankasta, isän kasetilta, Tapio Rautavaaraa. Uppouduin musiikkiin. Kai sitä voisi kutua diggailuksi. Huomasin siinä sitten taas olevani katselemassa maailmaa tuuletusikkunan kautta. Puita, ruohoa, autoja, polkupyöriä. Kallio. Isot pojat ja tytöt.
– Kuuluuks musaa?
Tunsin itseni oikeastaan onnelliseksi. Viimeinkin kuulin musiikkia kun minulle kohdistettiin tuo outo kysymys.
– Joo! Mä kuuntelen Tapio Rautavaaraa kasetilta, ilmoitin ylpeänä.
– Ai Rautavaaraa.
Isot pojat ja tytöt nauroivat. Minäkin nauroin. Naurettiin varmaan eri asioille, mutta muisto on mukava.
Pim. Paluu nykyisyyteen. Jotenkin tuo usean vuosikymmenen takainen pieni tapahtumasarja tupsahti esiin muistin syövereistä kun olin ajatellut linkata joihinkin netistä hakemiini musiikki- ja videotiedostoihin. Tups: muisto, tunne. Nostalgia. Ei havaintoa omasta iästä. Olinko edes koulussa? Entä mikä oikeasti olikaan se näkymä ikkunasta? Oliko parkkipaikka jo silloin asfaltoitu?
Nyt en tunne tarvetta linkittää löytämiini musiikkitiedostoihin, liian uutta musiikkia tähän mielentilaan. Saavat jäädä roikkumaan kirjanmerkkeihin toistaiseksi.
Mutta, mitä tarkoitti Kuuluuks musaa? En koskaan tajunnut sitä.
