Palapeli

Jos metsässä puu kaatuu omaan mahdottomuuteensa, ja kaikilla on kuulosuojaimet ja silmälaput, huomaako kukaan mitään?

Tiedättekö sen semmoisen suuren väsymyksen ja turhautumisen tuoman voimattomuuden tunteen. Semmoisen, joka voisi johtaa joko tajuttomaan itkuraivariin tai mielettömään paskahalvaukseen. Mutta joka kuitenkin purkautuu hysteerisenä hepulinauruna koska mikään muu vaihtoehdoista ei tunnu järkevältä. Ei sillä naurulla lähde turhautuminen eikä voimattomuuden tunne, mutta saapahan hyvät naurut. Semmoiset kunnon naurut, niin että on pakko kuivata kyyneleet silmistä useamman kerran. Nauru on hyvä asia. Tiedättekö?

Minusta tuntuu joskus että elämä jaottuu tavalla tai toisella noin kuuden vuoden mittaisiin paloihin. Joskus hiukan lyhyempiin, joskus hiukan pidempiin. Aina kuitenkin tulee vastaan vaihe jolloin on aika jättää nykyinen pala. Lähtemistä ei yleensä huomaa. Uuden palan aloitus on se minkä huomaa. Olen sitä joskus verrannut sitä selkä edellä, kädet silmillä, tuntemattomaan hyppäämiseen. Jännittää, pelottaa. Ei tiedä tarkkaan miten tulee käymään. Lopputulos tosin, se maahan putoaminen, on kyllä varma. Eihän kukaan osaa lentää. Oikeasti.

Olen hypännyt ja olen pudonnut. Olen pudonnut opiskeluun. Olen pudonnut töihin. Olen hypännyt, mutta en ole koskaan oikeastaan tajunnut että edes aion hypätä. Se vaan tapahtuu. Viimeksi hyppyyn ajoi ympärillä vellonut akateeminen kateus ja mustasukkaisuus. Totesin että se ei ole minun maailmani. Leijuin jonkin aikaa, luulin jo kerran pudonneeni, mutta se tapahtuikin hiukan myöhemmin. Hypyn ymmärsin tehneeni vasta sen jälkeen kun jalat taas olivat tukevasti maassa.

Vai olisiko kuitenkin niin että en oikeastaan ole hypännyt, vaan minut on tönäisty eteenpäin? Olen jo valmiiksi seissyt kädet silmillä, siinä silloisen palan reunalla ja jokin on tuupannut minut reunan yli. Lähettänyt matkalle seuraavaan palaan. Siksikö en ole oikein tajunnut edes hypänneeni?

Oli hyppy tietoinen tai tiedostamaton, itse suoritettu tai jonkun aiheuttama on tämä juuri se tapa jolla erilaiset palat liittyvät toisiinsa. Tällä tavalla palapelini rakentuu. Ainakin näin kuvittelen sen rakentuvan.

Oikeastihan kuvittelemani kokonaisuus ei ole perinteinen palapeli, mutta sana mielestäni kuvaa ajatusmalliani mukavan yksinkertaistetusti. Muuttujia on paljon ja palat liittyvät toisiinsa monella eri tavalla. Mutta yksinkertaistaminen auttaa keskittymään siihen mikä oikeasti on. Siihen mihin pitäisi tarttua. Se mikä yllättävän monelta jää näkemättä. Se mikä monilla on fokusalueen ulkopuolella.

Tiedättekö sen väsymyksen ja turhautumisen aiheuttaman hepulin? Sen joka saa nauramaan niin että kyyneleet virtaavat, mutta joka ei loppujen lopuksi poista pahaa tunnetta. Se on osa palapeliä. Mutta onko se vain yksi muuttujista, vai osuuko se fokusalueeseen? Ja onko hyppy aina tuntemattomaan? Onko se edes hyppy?

11 thoughts on “Palapeli

  1. Puista en niinkään tiedä, mutta eikö nousemisen edellytys ole sitä edeltävä putoaminen / kaatuminen?

  2. Tai romahtaminen, mutta myös rauhallinen makuulle asettuminen. Kuka sen sanoo että nousemista edeltää jokin raju tapahtuma? Ja eikös pystyssä oleva voi nousta kaatumattakin? Esimerkiksi askelta korkeammalle.

  3. Jos tämä on se mitä epäilen, onnea matkaan. Minulla hypyt ovat monesti osoittautuneet elämän onnenpotkuiksi.

  4. samik: tämä ei ole sitä mitä epäilet. Ymmärrän että teksti antaa kuvan siitä mutta kyseessä on oikeasti vain ajatus kesältä. Synkkien hetkien teksti jonka julkaisin kun otti taas päähän. Mutta se ei tarkoita ettenkö hypäisi. Joskus tulevaisuudessa.

  5. Tarkoitin lähinnä klisettä, että vastoinkäymisten kautta sielu vahvistuu. Putoaminen, kaatuminen, romahtaminen, tai vaikkapa hellästi laskeutuminen antaa voimaa ja tilaa uudelle (entistä eheämmälle) nousulle.

    Kasvu. Kehitys tai jotain muuta mukavaa. Saa suorittaa.

Comments are closed.