Kesäaamun puuppa

Sun äitis kutsui häpeänjakajaisiin, hienoa. Olen kyllä tästä häpeästä päässyt jo aikoja sitten, mutta tulipahan vaan mieleen tämmöinen tarina:

Kaunis kesäaamu Sipoon saaristossa. Sellainen ihana aamu jolloin ei tuule ollenkaan. Ilma on kevyttä kuin ajatus ja varjossakin on lämmin. Ei pilviä. Ei edes laineiden liplatusta. Meri kuin peili. Hiiren hiljaista. Kaikki ne tuoksut.

Tällaisena muistan sen aamun. Olimme juuri syöneet aamiaista ja oli partioleirin lipunnoston aika. Minä olin ensimmäistä kertaa kokonaisen viikon kestävällä leirillä. Olin ehkä kahdeksan tai yhdeksän. Taisi olla seiskytluvun loppupuolta. Silloin kesät olivat juuri niin ihanan punertavia kuin mitä vanhat valokuvat antavat ymmärtää.

Koko porukka, mitäköhän meitä oli, ehkä pari… kolmekymmentä eri ikäistä partiolaista, oli kerääntynyt pienen saaren lipputangon ääreen tänä kauniina aamuna. Lipunnosto oli hiljainen, perin harras tapahtuma ennen päivän koitoksia. Joku meistä nuorimmista valittiin pitelemään lippua, kun yksi vanhemmista sai (joutui?) taiteilemaan lippusolmut ja hoitamaan lipunnoston.

Seisoimme lipputangon ympärillä. Kukaan ei sanonut mitään. Kaikkien katseet olivat lipussa, tai ainakin siltä tuntui. Minä ainakin tuijotin lippua, en kuitenkaan hartaana vaan puoliunessa, kun huomasin että aamupala oli laittanut jotain liikkeelle suolistossa. Kaasua.

Molemmat lippusolmut olivat nyt sidottu ja vähitellen sinivalkoinen lippu lähti nousemaan. Taiteltu lippu avautui hitaasti tuulettomaan hiljaiseen kesäaamuun. Koska olimme ulkona, luonnossa ja ympärillä oli tilaa, päätin vähentää suolistossa kasvavaa kaasupainetta hitaasti. Hiljainen suhnu lienee korrekti termi suunnittelemalleni toteutukselle.

Seitsemänkymmentäluvun kesäaamun väsymys teki pikkupojalle temput. Hiljaisen saariston täytti yllättäen tuomiopäivän pasuunat kun suunniteltu – huomaamaton – kaasunpoisto epäonnistui mitä karmeimmalla tavalla. Pittoreski, sanoisinko jopa maalauksellisen täydellinen aamu repeytyi rikki perätrumpetin törähdykseen jonka äänenvoimakkuus ei yllättänyt vain itse taiteilijaa, vaan kanssapartiolaisten lisäksi myös lähisaarten kaikki linnut ja muut elävät olennot. Harvoin näkee niin monen linnun lehahtavan lentoon – kauhulla pakenevan selittämätöntä luonnonkatastrofia.

Suomen lippu heilahti kuin kevyen tuulahduksen liikuttamana ja sen nousu pysähtyi ennen kuin oli ehtinyt kunnolla edes alkaa.

Kun hiljaisuus tämän äänekkään yllätyksen jälkeen oli taas laskeutunut saariston ylle ja meri rauhoittunut, seisoin siinä katsomassa muita jotka katsoivat minua. Jotkut näyttivät kauhistuneilta. Suurimmalla osalla oli ihmetyksen ilme kasvoilla. Jokunen ilveilijä hymyili ja nyökkäsi hyväksyen. Leirin johtajalla oli ehkä kaikkein tiukin ilme. Itse kai näytin siltä etten oikein tajunnut mitä oli tapahtunut. Enkä oikein tajunnutkaan. Mutta lipunnoston jälkeen sain monta tilaisuutta sinä päivänä yrittää tajuta tapahtunutta tiskiharja kädessä.

Talvi, melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Jos minua hävetti ihan mielettömästi tuona kauniina kesäaamuna, niin pitää sanoa että minua melkein myös hävetti se että tätä kirjoittaessani hihittelin ja toisinaan jopa kyyneleet silmissä naureskelin yrittäessäni kuvailla tapahtunutta.

18 thoughts on “Kesäaamun puuppa

  1. Oijoi, tämä sai lukijalle vedet silmiin, kun nauroin ja hihitin. Ihana lapsuusmuistelo!

  2. tätä kirjoittaessani hihittelin ja toisinaan jopa kyyneleet silmissä naureskelin yrittäessäni kuvailla tapahtunutta.

    Miten loistavasti yrityksessäsi onnistuitkaan! Ihana tuokiokuva.

  3. Kyllä kohtalotoverini täällä intissä kummastelivat, kun yksin hihittelin nurkassa tälle. :D

  4. Kuten pni itse totesi, vanha häpeä on hyvä jutun aihe – paino nimenomaan sanalla vanha. Uudempien häpeänaiheiden on yleensä syytä antaa saada vähän muistojen kultaamaa nostalgiaa ennen julkaisua. Oma pierumuistoni on samoilta 70-luvun loppuvuosilta kuin pninkin. Minun päästökseni oli äänetön, ja siksi saatoin kaasun suojissa luikkia paikalta niin, että syy meni vieruskaverin… niskoille ei ehkä ole oikea sana… sanotaan siis vaikka, että haju meni vieruskaverini suoliston syyksi. Anteeksi, Mikko.

  5. Äänettömän flatuksen aiheuttaman häpeän vierittäminen toisen niskoille on ikiaikainen klassikko. Vaikka tuskin hirveän hauskaa Mikon mielestä. Lienee antanut jo anteeksi.

  6. “Muahaha!”

    “Trsk.”

    “Trsk.”

    “Trsk!”

    Miksi kaikki tuijottavat? Eikö niillä ole mitään tekemistä? Pahuksen puolisermit.

Comments are closed.