skrubu

Opera minin kello näytti kahtakymmentä vaille yhdeksän. Oikeasti se olikin kahtakymmentä vaille kymmenen. Eikö se itse osaa asettaa aikaansa kännykän kellosta? Ei näköjään. Jouduin auttamaan ohjelmarukkaa.

Oli aamu. Paikallisjunassa tapoin aikaa lukemalla blogeja kännykällä.

Yllättäen ruudulle ilmestyi kysymys josko ottaisin vastaan tiedoston bluetoothin kautta joltain kännykältä jonka nimi on N70. Ei kiitos. Jatkoin lukemista.

Olin juuri valitsemassa blogilistalta Näkymää rannalta kun huomaan saman dialogin taas: hyväksynkö N70:sen lähettämän tiedoston? Tällä kertaa näin kysymyksen vain vilaukselta, se tuli kesken klikkauksen. Olin juuri avaamassa blogia, ja nyt klikkaus meni bluetoothin dialogiin. Vips ja hups. Olin vastaanottanut tiedoston.

Ärsyttävää miten tuommoista tapahtuu. Hyväksyy väärän asian vahingossa. Suljin bluetoothin ja poistin tiedoston joka oli nimetty 7fghjw94.sis tai jotain vastaavaa.

Juna-asemalla jakoivat ilmaiseksi sulatejuustoa. En ottanut sitäkään vastaan. Aika moni otti. Monikohan heitti omansa roskikseen. Yllättävän paljon sulatejuustopurkkeja oli kyllä roskisten päällä.

Aseman ulkopuolella ASEM-tyyppejä kuljetettiin Seurahuoneelta jonnekin. Kello oli melkein kymmenen. Eivätpä olleet mitenkään hirveän aikaisin liikenteessä. Tai ehkä kyseessä oli aikavääristymä. Ehkä mustat autot ovat kuin mustat aukot. Niiden läheisyydessä aikaperspektiivi muuttuu. Se selittäisi myös sen että kutosen spåran jonka piti tulla yhden HKL-minuutin päästä tulikin vasta noin viiden oikean jälkeen.

Siitä on viisi vuotta. Viikkovitonen keskittyy tapahtumiin syyskuun yhdentenätoista, vuonna kaksituhattayksi.

1. Missä olit kun kuulit terroristi-iskuista USAssa 11.9.2001?
2. Miltä silloin tuntui?
3. Oletko nähnyt jonkun asiaa käsittelevän/sivuavan elokuvan (kuten United 93 tai Fahrenheit 9/11)?
4. Onko 9/11 jotenkin vaikuttanut elämääsi?
5. Mitä haluaisit vielä sanoa asiasta? Sana on vapaa.

Voit vaikuttaa Viikkovitoseen lähettämällä kysymysvinkkejä tai esimerkiksi julkaistavia kuvia vitosista (150 x 150 px: jpg, gif, png — ei animaatiota) osoitteeseen vitosvinkki (ättä) skrubu. Net. Viikkovitonen myös RSS -syötteenä.

Mitä lie olin taas tekekmässä YouTubessa, kun sivusilmällä bongasin yhden Commodore 64 -mainoksen. Pitihän se katsoa. Vaivuin muistoihin ja niinpä siinä sitten kaivelin esiin lisää kaupallisia tiedotteita C64:sta. Niitä oli oikeastaan kolmea erilaista.

On niitä jossa C64:sta verrataan toisiin aikalaisiinsa, kuten Apple, IBM, Apple ja Atari sekä IBM, Apple, Atari ja RadioShack.

Ja niitä joissa esiinty norsu piirrettynä, nyrkkeilyringissä ja hiiren kanssa sekä versio edellisestä mutta ilman hiirtä.

Sekä sellaisia joissa on onnellisia ihmisiä käyttämässä tietokonetta ja osoittelemassa katsojaa ärsyttävän laulun rytmittämänä sekä samoja ihmisiä ja sama biisi kuin edellisessä mutta tässä mainostetaan perhepakettia.

Kuten niin usein aikaisemmin, huomasin tänään taas selailevani levyjä Keltaisessa jäänsärkijässä. Mitään tiettyä ei ollut mielessä. Kunhan nyt katselin.

Huomasin pinon levyjä, uudelleenjulkaisuja jotka voisivat täyttää aukon sivistyksessäni. En nimittäin omista yhtäkään Brian Enon levyä.

Katsoin läpi mitä oli tarjolla ja nostin tarkasteltavakseni teoksen Music for Airports. Sen verran klassikko että nimen tuntee vaikka ei olekaan kuullut.

Tämänhän voisi hankkia, ehdin jo ajattelemaan, kunnes silmäni huomasi perin näkymättömän pienen tarran vasemmassa alakulmassa. Kirosin. Sehän on viallinen tuote! Kirosin toistamiseen. Levy jäi kauppaan. Uskomatonta että levy-yhtiöt kehtaavat tuhota klassikoita tällä tavalla (tuli mieleen paidat ja paidat).

Hankin kuitenkin Music for Films -levyn, koska se ei ole viallinen. Sinänsä outoa, sillä kummatkin ovat samaa Original Masters -sarjaa.

Mielestäni tuon viallinen tuote -tarran pitäisi olla yhtä näkyvä kuin tupakka-askien varoitukset, tai ne ehdotetut vastaavat viinapulloissa. Kun nyt kerran pilaavat tuotteen tarkoituksella, niin voisivat siitä selvästi ilmoittaakin.

Ilmoittamisesta puheen ollen, on ihan pakko mainita Onoffin hintalaput. Huomasin niissä olevan luokitusjärjestelmän. Joka lapussa on kolme vaihtoehtoa, joista yksi on valittuna: Hyvä, Erinomainen, Paras. Mihinköhän tuo perustuu? En missään huomannut mitään selitystä asialle.

Siinä katsellessani ajan kulukseni televisioita, en oikein tajunnut mikä teki yhdestä hyvän, tai toisesta erinomaisen. Useampi televisio oli luokiteltu parhaaksi. Ei siis ollut vain yhtä parasta. Oli monta. Ja kaikissa kuva, jonka laatu oli kuin liian isoksi venytetty kännykkävideo: huono. Huono mutta samalla hyvä, erinomainen tai paras.

Nythän ei varmaan kannata ostaa HD valmiudella varustettua lättätelevisiota, kun kohta meillä on Full HD. Mihinköhän tässä vielä ehditään ennen kuin oikeasti televisiosta tulee HD -lähetyksiä? Total HD? Super HD? Mega HD V2 beta?

Onoffin saitilla ostoneuvojakin kertoo lähinnä kuvaputkitelevisioista ja mainitsee litteistä laitteista jutun lopuksi kahdella lauseella, joista toinen on ”Litteät plasma- ja nestekidenäytöt (LCD) ovat edelleen sangen kalliita”. Aika jännästi sanottu jälleenmyyjältä jonka hyllyillä näytti olevan enemmän litteitä kuin kuvaputkellisia televisioita.

Fast svenska och finska TV-kanaler visar ungefär samma skräp dag ut och dag in, finns det en definitiv skillnad mellan de tvenne. När man skall banda, så kan man räkana med att programmen från Sverige bandas in på digiboxens hårdskiva i sin helhet men finska program blir av med slutet (om man inte lägger till 5-10 minuter extra bandningstid), oberoende om det är en reklambesudlad kanal eller ej.

Vad är det som gör att de finska programmen sällan håller sin tidtabell? Okunnighet? Likgiltighet? Slarv?

Got a perfect view
from here in the voyage window room
Blue planet, sleeping beauty
the place that we call home
From here you can detect no borders,
to me it all looks the same
One world, one unit under the sun
–
The Flower Kings, Blue Planet

Valokuvatorstain kuudestoista haaste on uoma.

Poikkesin kotimatkalla tänään ovensa avanneessa taidesupermarket Pikassossa jossa kokeillaan kuvataiteen tuomista lähemmäksi tavallista ihmistä.

Taideputiikki on hauska kokemus. Taidetta löytyy hyllyiltä, laareista ja jopa kylmälaitteista. Ja aika mukavan näköistä taidetta. Ainakin osa. Mielestäni.

Mutta.

Vaikka taidesupermarketissa on kassa (neiteineen), runsas valikoima teoksia ja esillepano perin idearikas sekä mielenkiintoinen, on fiilis kuitenkin sama kuin menisi galleriaan katsomaan näyttelyä. Ainoa ero galleriaan on se että Pikassossa kaikista teoksista riippuu iso hintalappu.

Voi olla että taiteentekijöiden näkökulmasta kauppa on jotenkin erilainen ja mielenkiintoinen konsepti, mutta minä en ainakaan tuntenut taiteen lähentyvän tavallista itseäni. Ehkä syy on hinnat jotka eivät oikein vastanneet mielikuvaa supermarketista. Öljyvärein koristeltu pahvinen kuuden munan munakotelo kolmellasadalla eurolla ei oikein poista elitistisyyden tuntua.

Kaiken kaikkiaan Pikasso on mielestäni kiva, paljon medianäkyvyyttä kerännyt, galleria jossa taiteilijat ja mainostoimisto Bob myyvät taidetta taiteen keinon. Olisi kiva nähdä enemmänkin näin mielenkiintoisia ja monipuolisia näyttelyitä.

Päivitys: hs.fi:ssä jutellaan taidesupermarketista.

Markkinointi ja Mainonta ja Digitoday ovat noteeranneet konvergoituvassa mediakentässä toimivan verkkobisneskonsultin puunanneen ilmettään.