Varjoja

Päähenkilö odottaa ratikkaa. 7A: kohti Pasilan postikorttimaisemia. Ajatukset muualla.

Työjuttu, kokoukseen menossa. Pitää sitä vähän kelata. Ja muutakin. Ihmettelee miten puhekielessä käytetään kirjoitusasua kun puhutaan aikavälistä (“Teen sen viiden viiva kymmenen minuutin kuluttua”) tai määristä (“Meitä on kolme viiva viisi henkilöä”). Viiva. Miksiköhän? Vaikka ei kai se sen oudompaa kuin pilkku tai piste.

Ratikka saapuu ja päähenkilö kiipeää kyytiin. Istahtaa ja jatkaa miettimistä. Kunnes herää ympäröivään todellisuuteen kuullessaan nimensä. Pekka? Oletko sinä Pekka, kysyy hiukan päähenkilöä vanhempi nainen.

Olen, päähenkilö vastaa yrittäen samalla kelata läpi päänsisäistä henkilöarkistoaan: Kuka tämä nainen on? Ei muista. Joku opiskeluajoilta? Nolo tilanne.

Tuttavallisesti nainen viittoo päähenkilöä hiukan lähemmäksi, ja siirryttyään päähenkilön kasvoilla on kummastunut ilme. Tunnemmeko me toisemme, päähenkilö kysyy.

Käy ilmi lyhyen keskustelun jälkeen että nainen luuli päähenkilöä toiseksi henkilöksi, joka on aivan päähenkilön näköinen, mutta päähenkilö on selvästi laihempi. Imartelevaa, ajattelee päähenkilö.

Nainen ei ota uskoakseen että päähenkilö oikeasti on Pekka. Sitä siinä sitten pitkin ratikkamatkaa naureskellaan. Nainen luulee että lapsensa pitää äitiään ihan kahjona kun rupeaa juttelemaan tuntemattomille ratikassa. Mutta oli niin näköinen. Päähenkilö kertoo että tällaista tapahtuu aika usein ja miettii samalla itsekseen olevansa keskivertopekan näköinen.

Nainen ja päähenkilö toivottavat toisellensa hyvät joulut päähenkilön jäädessä pois kuvankauniissa Pasilassa.

Illalla oli bloggaajien varjopikkujoulut.

varjopikkujoulut