Monokromaattisia muistikuvia matkalta 3/4

Junassa matkalla Davosista Zürichiin. Semmoinen intercityjuna, vähän kuin täällä. Ei sovi niille jotka matkaavat suksineen ja laukkuineen. Etenkin kuin meitä on monta. Tavarat ei oikein mahdu, eikä istumapaikkojakaan pahemmin ole. Osa ryhmästämme löysi vapaat penkit. Osa ei.

Seisoimme kaverin kanssa vaunun oven vieressä ja katselemme ohi kiitäviä maisemia. Iso ikkuna.

Outoa talven, syksyn ja kevään sekoitusta. Vihreätä ruohoa, keltaisia lehtiä ja lunta. Lumiraja on hyvin selvä. Matalalla lipuvat pilvet saavat vuoret näyttämään mystisiltä. Tänne pitäisi tulla valokuvaamaan maisemia, ajattelen. Sanon sen ääneenkin, useamman kerran. Tuskin kuitenkaan tulen.

Pieni, joulupukin näköinen (mutta laihempi) ukkeli, tepastelee alas junanvaunun toisesta kerroksesta ja astelee meidän ohi. Vessaan menossa, mutta molemmat ovat varattuja. Partasuu huomaa meidät ja loihe lausumaan ajatuksiaan paikallisella kielellä. Kuuntelen mutten oikein ymmärrä. Kun ukkeli poistuu toilettiin kysyn käännöstä kaverilta. Oli sanonut että junan takaosassa olisi paljonkin tilaa, mutta ihmiset ne vaan tunkee tänne eteen.

Kun minijoulupukki ilmestyy vessasta, toivon ettei se jäisi höpöttämään. Minä kun en oikein osaa kieltä. Mutta niinpä se jää siihen kertomaan miten ikkunasta näkyvät vuoret ovat armeijan aluetta. Ovat kuulemma onttoja. Ja että tuolla pidemmällä, missä on paljon lunta, siellä on Lichtenstein. Huomaan vastaavani ukkelille hyvin lyhyin ilmaisuin milloin ruotsiksi, milloin englanniksi. Just så. Jasså? Really?

Juna pysähtyy. Ukkeli toivottaa meille hyvät päivän jatkot ja astuu asemalaiturille. Ovet sulkeutuvat ja me jatkamme taas kohti pääkaupunkia. Siis armeijan vuoria nämä, kysyn kaverilta. Joo. Olin siis ymmärtänyt oikein.

Parissa tunnissa ei ehdi oikein Zürichiin tutustumaan, mutta vanhassa kaupungissa oli oikein kiva spagettiravintola ja monta mielenkiintoisia näyteikkunaa. Terassicapuccinot pienen torin laidalla keväisessä säässä oli hyvä veto ennen lentokentälle lähtöä.