skrubu

YLE informoi että Sirukorteilla maksamisessa on turvallisuusongelma: sivullinen voi helposti bongata PIN-koodin kun sitä naputellaan laitteeseen.

Artikkelissa johtaja Markku Siitonen Nordeasta opastaa kuluttajaa.

Siitosen mukaan asiakas voi pyytää kauppiasta myös siirtämään tunnuslukunäppäimistön sellaiseen paikkaan, jossa sen käyttäminen koetaan turvalliseksi.

Ne pöytään kiinni pultatut mustat pienet vaikeasti käytettävät laitteet? Siirtää? Minne? Tiskin taakse? Pitänee ottaa sorkkarauta mukaan kauppaan. Samalla voisi varmaan vetäistä sukkahousut päähän ja…

Jos tämäkään ei onnistu, asiakas voi ehdottaa perinteistä korttimaksun vahvistamista allekirjoituksella.

Olen todistanut Alkossa keskustelua asiakkaan ja myyjän välillä jossa myyjä kivenkovaa väitti, että sirukortilla, kun kassaan on liitetty sirukorttimaksupääte, ei voi maksaa niin että siitä saisi allekirjoitettavaa kuittia.

Jotenkin tuntuu siltä etteivät johtajan opastukset oikein ole synkassa tosielämän kanssa. Paitsi se, että näppäilyn suojaksi voi laittaa vaikka toisen kätensä, jos tuntuu siltä että joku kurkkii. Vanha konsti joka varmaan on parempi kuin pussillinen uusia.

Kuvassa on Sveitsiläinen Davinci Pinpad suklaakaupan tiskillä.

Mitenkäs se nyt menikään? Ratkaistiinko vaalit mainostoimistoissa? Niin Joensuun ylioppilaslehti kuin Vee.fi kertovat meille mainostoimistot ja -budjetit.

Erottuivatko Vihreät (500 000 €) Taivaan avulla?

Auttoiko SDP:tä (900 000 €) se että pestasivat Dynamon ja veivät ”Työväen presidentin” huippuohjaajan?

Oliko nimenomaan Bobin ansiota se, että Kokoomus (900 000 €) veti niin hyvän äänisaaliin?

Loiko PHS Keskustasta (1 500 000 €, josta 10 % nettiin) räväkän puheenaiheen joka muutti äänestyskäyttäytymistä?

Mitä yhden miehen mainostoimisto Myrskylyhty (en löytänyt linkkiä) teki niin oikein Perussuomalaisille (215 000 €)?

Minä en osaa sanoa. En tiedä.

Mikä ratkaisi vaalit? kysyy Iltasanomat Vaaliblogissaan itseltän, eikä vastauksessaan mainitse sanaa mainos kuin kerran. Toisaalta ei puolueitakaan mainita mainostoimistojen sivuilla, paitsi yhden.

Onkohan muuten joku kätevä jätkä/jätkätär jossain jo laskenut (on varmasti) tuottoa sijoitetulle pääomalle, ja ehkä jopa julkaissut esimerkiksi mainosbudjetin suhteen lisääntyneeseen tai vähentyneeseen puoluetuen määrään tai mikä oli voitetun tai hävityn paikan hinta?

Lisäys: Taloussanomat: Vaalipyykki ei pelota mainostoimistoja (via).

Trip to Davos, March 3rd - 10th, 2007: yhteensä 88 89 kuvaa joista neljä liikkuu ja sisältää ääntä.

Ovat sitten germaanien valtakunnassa huomanneet että DRM on syypää 75 % digitaalisen musiikkimyynnin ongelmatilanteista. Ja että musiikkii myy paremmin kun siinä ei ole digitaalisia rajoitteita.

Musicload said that artists choosing to drop DRM saw a 40 percent increase in sales since December, and that more artists and labels are showing interest. The company hopes that DRM-free MP3s make a comeback, though there have been few signs that the major labels are interested.
–
Ars technica: Musicload: 75% of customer service problems caused by DRM

Eilen oli vaalit. Tänään on Vaalivitonen. Kuvasta kiitos Nikkelle.

1. Äänestitkö? Miksi/miksi et? Miten sinä valitsit sen jolle äänesi annoit? Pääsikö joku äänelläsi eduskuntaan?
2. Paljonko oikeasti vaalien tulokseen vaikuttivat puolueiden markkinointikampanjat? Entä oliko blogeilla mitään vaikutusta? Mikä vaikutti sinun äänestyskäyttäytymiseen?
3. Mitäs luulet, äänestävätkö ihmiset helpommin ’varman päälle’ (siis sellaista henkilöä joka varmasti pääsee eduskuntaan, esim. ollut jo aikaisemmin kansanedustaja) jotta se olisi vähemmän noloa, että oma katu-uskottavuus ei vähenisi?
4. Mitä mieltä olet vaalien tuloksesta?
5. Tuleeko tapa jolla maatamme johdetaan oikeasti muuttumaan mitenkään? Onko sillä oikeasti väliä kuka siellä eduskuntatalossa hilluu seuraavat neljä vuotta?

Voit vaikuttaa Viikkovitoseen lähettämällä kysymysvinkkejä tai esimerkiksi julkaistavia kuvia vitosista (150 x 150 px: jpg, gif, png — ei animaatiota) osoitteeseen vitosvinkki (ättä) skrubu. Net. Viikkovitonen myös RSS -syötteenä.

Aikaisemmin oli niin että Mechelininkadun loppupäätä, Linnankoskenkadulta päin tullessa, ei jalankulkijan kannattanut ylittää vihreän ukon loistaessa ilman että oli varmistunut ettei vasemmalta tule vielä joku kuumakalle kaasu pohjassa. Yleensä niitä kalleja tuli. Aika kovaakin.

Jossain päättävässä elimessä joku sitten huomasi risteyksen toimimattomuuden, sillä siihen on alkuvuodesta asennettu valot, nimenomaan niille vasemmalta tuleville kuumakalleille.

Vaan eipä niillä ole pahemmin vaikutusta. Valoilla, autoille siis. Tässä viikolla yksikin meinasi ajaa päin kun lähdin ylittämään tietä punaisen ukon vaihduttua vihreäksi. Jäi sitten siihen mulkoilemaan vihaisena kun kävelin mustan autonsa editse. Että kehtasinkin hidastaa hänen menoaan. Joutui aivan pysähtymään.

Olisi pitänyt vilauttaa keskisormea. Tai pyllistää. Tai potkaista konepeltiä. Enpä kuitenkaan sitten muuta kuin vain mulkoilin vihaisesti takaisin. Ilma väreili hetken molemminpuolisesta halveksunnasta.

Piiiiip.

Security check, please follow me sir.

Metallinpaljastin on piipannut lentokentän turvallisuustarkistuksessa. Olen ihan varma että kaikki ylimääräinen meni läpivalaisuun. Mutta niin minua vaan viedään hiukan sivuun, pieneen koppiin.

Turvaheppu tutkii ensin käsin, sitten metallinpaljastimella. Zürichin asemalla tämä tehdään hiukan pukukoppia suuremmassa pömpelissä, verhon takana.

Ei kumihanskoja. Ehdin jo hetken pelätä pahinta.

Metallinpaljastin piipahtaa: farkkujen pikkutaskun niitit. Kengät aiheuttaa piippauksen myös. Kengät tarkastetaan ekstrahyvin, käsin tosin. Onneksi en joudu ottamaan niitä jalasta, olisi turvamies varmaan pyörtynyt. Talvikengät keväisen lämpimässä säässä ovat aika hikiset.

Ei löydy minulta mitään terroritavaraa. Mutta vetskari on auki, huomauttaa turvamies hiukan nolona. Oho. Vähän minuakin nolottaa.

Kun olen päässyt tavaroineni turvatarkistuksesta, siirryn tuhlaamaan paikallisia kolikoita tuopilliseen virkistävää. Katselen miten kentällä on kone jossa lukee Manwings. Miehekästä, ehdin ajatella, ennen kuin huomaan että se onkin Germanwings. Tylsää.

Kaveri kertoo miten tyhjä juomapullo käsimatkatavaroissa meni Suomessa turvatarkastuksesta läpi ongelmitta, mutta täällä ei. Toisaalta täällä Sveitsissä päästävät turvatarkastuksesta läpi ne joilla on käsimatkatavaroissa Sveitsin armeijan veitsi. Vain täällä, olivat sanoneet.

Lento lähti myöhässä. Joutuivat järjestelemään ruuman uudestaan. Niin paljon suksia.

Lindströmin pihvi Euroopan yllä maistui melkein joltain.

Tai ehkä olin vain väsynyt.

Junassa matkalla Davosista Zürichiin. Semmoinen intercityjuna, vähän kuin täällä. Ei sovi niille jotka matkaavat suksineen ja laukkuineen. Etenkin kuin meitä on monta. Tavarat ei oikein mahdu, eikä istumapaikkojakaan pahemmin ole. Osa ryhmästämme löysi vapaat penkit. Osa ei.

Seisoimme kaverin kanssa vaunun oven vieressä ja katselemme ohi kiitäviä maisemia. Iso ikkuna.

Outoa talven, syksyn ja kevään sekoitusta. Vihreätä ruohoa, keltaisia lehtiä ja lunta. Lumiraja on hyvin selvä. Matalalla lipuvat pilvet saavat vuoret näyttämään mystisiltä. Tänne pitäisi tulla valokuvaamaan maisemia, ajattelen. Sanon sen ääneenkin, useamman kerran. Tuskin kuitenkaan tulen.

Pieni, joulupukin näköinen (mutta laihempi) ukkeli, tepastelee alas junanvaunun toisesta kerroksesta ja astelee meidän ohi. Vessaan menossa, mutta molemmat ovat varattuja. Partasuu huomaa meidät ja loihe lausumaan ajatuksiaan paikallisella kielellä. Kuuntelen mutten oikein ymmärrä. Kun ukkeli poistuu toilettiin kysyn käännöstä kaverilta. Oli sanonut että junan takaosassa olisi paljonkin tilaa, mutta ihmiset ne vaan tunkee tänne eteen.

Kun minijoulupukki ilmestyy vessasta, toivon ettei se jäisi höpöttämään. Minä kun en oikein osaa kieltä. Mutta niinpä se jää siihen kertomaan miten ikkunasta näkyvät vuoret ovat armeijan aluetta. Ovat kuulemma onttoja. Ja että tuolla pidemmällä, missä on paljon lunta, siellä on Lichtenstein. Huomaan vastaavani ukkelille hyvin lyhyin ilmaisuin milloin ruotsiksi, milloin englanniksi. Just så. Jasså? Really?

Juna pysähtyy. Ukkeli toivottaa meille hyvät päivän jatkot ja astuu asemalaiturille. Ovet sulkeutuvat ja me jatkamme taas kohti pääkaupunkia. Siis armeijan vuoria nämä, kysyn kaverilta. Joo. Olin siis ymmärtänyt oikein.

Parissa tunnissa ei ehdi oikein Zürichiin tutustumaan, mutta vanhassa kaupungissa oli oikein kiva spagettiravintola ja monta mielenkiintoisia näyteikkunaa. Terassicapuccinot pienen torin laidalla keväisessä säässä oli hyvä veto ennen lentokentälle lähtöä.