Pääsiäisen leffakatsaus, osa 1

Eilen. Istahdan paikalleni. Rivi 8, paikka 17. Joku teini riviä edempänä ei ole varmaankaan aikaisemmin käynyt Bristolissa.

– Mitä? Ei Limupidikkeitä? Mihin esihistorialliseen leffateatteriin me ollaan tultu?

Sali ei täyty. Vain kourallinen ihmisiä permannolla.

– Tennispalatsissa varmaan kaikki, tokaisi joku.

Näytti siltä että suurin osa siirtyi parvelle. Miksi en varannut sieltä paikkaa?

Näyttävät nykyään ensin mainokset, sitten vasta trailerit. Valot himmenevät, elokuva alkaa. Aina jotenkin yhtä hienoa.

Miksi ihmiset tulevat elokuviin puhumaan? Pari idioottia rivillä 9 höpöttivät kuin akkalauma melkein koko leffan ajan. No, ehkä se on ymmärrettävää, moni yleisöstä oli selvästi nörttimateriaalia: niitä varmaan pelotti olla poissa tietokoneen ääreltä.

Vieressä istui joku joka jaksoi nauraa ihan oudoissa kohdissa. Sarjakuvafriikki, oletan. Hipelöi kännykkäänsä useasti. Niin teki moni muukin. Ne loistavat voimakkaasti salin hämärässä. Aika häiritsevää se. Pällit.

Mutta olihan se upean näköinen. 300. Kuvat, värit. Kaikki. Tyylikäs kuin mikä. Elävää sarjakuvaa. Chippendales, arvioidaan Plazalla. Se kävi mielessä kyllä. Miehet eivät tunnusta rakkautta ennen kuin se on liian myöhäistä. Sotaa, kuolemaa. Päitä, jalkoja ja käsiä lentelee sinne tänne. Digitaalista verta. Hidastuksia. Kunniaa ja isänmaata, oma kaupunki. Pettureita ja sankareita.

Minä pidin. Ihan viihdyttävä leffa, mutta hiukan pinnallinen ehkä (varmaan iskevämpi sarjakuvana [pitäisi lukea]). Vähän häiritsi Spartan kuninkaan skottiaksentti. Ei mikään viiden tähden leffa, mutta hyvinkin melkein neljän. Menkööt pyöristettynä siihen. Neljä tähteä, joista kaksi tulee vain ja ainoastaan ulkonäöstä.

Hieno oli lopputekstien animaatio.

Koskakohan näemme John Carterin valkokankaalla?

3 thoughts on “Pääsiäisen leffakatsaus, osa 1

  1. Menit sitten katsomaan elokuvan, vaikka kriitikko lyttäsikin sen. Protestina voi tehdä mitä haluaa.

    Luettelit muuten monta syytä miksi minä en pidä elokuvateattereissa käymisestä. Oma näyttö kullan kallis.

  2. Ei kriitikko tiedä mistä minä pidän. Kriitikko kirjoittaa siitä miten itse asian näkee. Niinhän tekee kaikki bloggaajatkin. Yksi haukkuu, toinen maukuu, kolmas ehkä hirnuu. En tunne olevani kahlittu yleisen mielipiteen voimaan.

    Ja juu, kotona on rauhalisempaa elokuvien katseleminen, mutta elokuvateatterissa on kuitenkin jotain hienoa. Iso kuva, paljon ääntä ja se, että ei ole kotona :)

Comments are closed.