Mä tulin vaan vähän kuvaileen

Näpsygallerian kolmas sivu tuli juuri täyteen ja neljännellekin riitti vielä jokunen kuva.

Otsikko on siitä kun olin joskus, aikoja sitten, partioleirillä. Se ei kuitenkaan ollut sama kuin tämä leiri vaan joku, ehkä pari vuotta, sen jälkeen ollut. Eikä se ollut saaristossa vaan missä lie jossain metsässä jonkun pienen järven ääressä.

Tulipa sitten yhtenä iltana, varmaan aika leirin alussa, vatsa kipeäksi, ja samalla tietenkin kauhea koti-ikävä (kyllä, olin ihan mieletön nynny). Niinpä minut sitten kuskattiin seuraavana päivänä kotiin. Kotona tajusin etten ollut ottanut partioleirillä oikeastaan yhtäkään valokuvaa.

En tiedä miten, varmaankin olemalla ihan kauhan ärsyttävä lapsi, jankutin ja itkin vanhemmat ajamaan leiripaikalle. Jos se nyt ei ollut heti seuraavana päivänä siitä kun minut kuljetettiin kotiin, niin ainakin sitä seuraavana. Matkaa oli, muistaakseni, hyvinkin pari-kolme tuntia suuntaansa.

Katselivat leirillä hämmästyneinä kun tulin vanhempien kanssa paikalle.

– Mitä sä täällä teet, etsä ollu kipee?
– No mä tulin vaan vähän kuvaileen…

Nolo hetki. Toisaalta, ei minulla koskaan ollutkaan älykkään tai coolin lapsen mainetta partiopiireissä. Ei mitään menetettävää siis.

En muista mitä kaikkea sitten siellä kuvailin. Ihan kaikkea varmaan.

Yhden kuvan kuitenkin muistan. Se oli otettu hiukan hämärässä. Isä sanoi ettei valo riitä. Minä väitin että kyllä riittää. Näps, otin kuvan. Kun kuvat sitten tulivat kehityksestä (ennen digikautta, ymmärtänette varmaankin) huomasin että ei se valo tietenkään ollut riittänyt ja kuva oli aivan musta, paitsi taivas joka oli tumman sininen.

Muistan kuvan siksi, että silloin tajusin miten eri tavalla kamera ja silmä näkevät asiat.