Kun ilta-aurinko venyttää varjot laihoiksi, elämää pidemmiksi hahmoiksi, täyttyvät puistojen polut hiukan pulleista miehistä. Kävelyä. Hölkkää. Juoksua. Kasvot kuvaavat ennemminkin tuskaa kuin iloa. Laihemmat liikkuvat kevyemmin.
Onko tunti tuhtia tytinää ja töksähtelevää hyllymistä sama kuin tunti sulokasta kiinteätä ja joustavaa liikkumista?
Miltä näyttää nörtti joka juoksee? Kaverin kysymys lounaalla aiheutti paljon hilpeyttä. Kyseessä eivät olleet polkujen tallaajat iltaisin. Kuitenkin kysymys kävi mielessä eräänä iltana. Yritin näyttää oikein kärsivältä. Lähetin kuvan kaverille, vastauksena kysymykseensä, huumorimielellä tietenkin, mutta viesti oli joutunut automaattisesti roskapostilaatikkoon. Mobiiliroskaa, päätti vastaanottava ohjelma.
Näpsimäni kuvat kerääntyvät kovalevylle. En ehdi niille mitään tehdä.
Ajan määrä on vakio. Unen määrä ei niinkään. Kummallekin on annettava periksi. Kaikkea ei vain ehdi. Vaikea jättää vanha tai ottaa kuvioon uusi.
Yritän kuitenkin. Ajattelen että se olisi hyvästä. Oikeasti.
