skrubu

Pum. Kova puu vasten kovaa puuta. Ääni kaikuu isossa huoneessa. Pimeydestä kuuluu ääni: päätetty.

Oikeasti se ei ollut puheenjohtajan nuija. Se oli virtuaalinen sellainen. Efekti oli kuitenkin sama. Kuvittelin ympärilleni ison kalsean huoneen. Pimeän. Ison. Ja pitkän pöydän. Sen ympärillä oli… olin minä. Kenen ääni? Minun.

Asia päätetty. Huoneessa, vaikka samalla etsiskellen joululahjaa, kävellen kaupasta toiseen, päätin itseni kanssa/puolesta/itselleni, että se on nyt varmaa. Esityslista ei ollut yllätys. Tämä oli tiedossa, pitkään valmisteltu. Kaikki… olin paikalla. Hetki oli oikea.

Päätös: kaksi.

Eikös tämä nyt tule hiukan nopeasti? Kenen kanssa minä muka juttelen. Johan tästä on aikaisemmin jo ajateltu. Totta, ne ajatukset.

Selvä. Ymmärrän, hyväksyn. Kannatan, jopa. Mitäpä minä minulle?

Kaksi.