skrubu

Tiedättekö sen kun katselee netissä valokuvia ja sitten niiden vieressä lukee millä polttovälillä, aukolla, valotusajalla ja sen semmoisella on saatu aikaan se lopputulos joka näytetään? Tottakai tiedätte. Ne sellaiset jutut ovat ärsyttäneet minua jo pitkään, ja ärsyttävät vieläkin.

En ole aikaisemmin oikein kyennyt tarkentamaan mistä tämä ärtymys johtuu. Olen opiskellut valokuvausta ja tiedän mikä rooli tekniikalla on kuvaamisessa, joten tavallaan jopa ymmärrän ne sellaiset ei rajausta tai ISO 200 -jutut. Mutta viime syksynä sain kiinni ajatuksesta jota olen kehittänyt (hehe) tässä jonkin aikaa. Rupesin ymmärtämään mistä on kyse ja mikä minua ärsyttää.

Tajusin että valokuvauksella on kahdet kasvot. Se on kuvan ottamista (rekisteröintiä) mutta myös kuvan esittämistä (kommunikointia). Ja siinäpä onkin koko jutun ydin, sillä nämä kaksi asiaa ovat niin erilaisia ettei niitä pidä sekoittaa. Antakaas kun selitän.

Kuvan ottaminen

Otitko valokuvia? Tuttu kysymys. Kuvia otetaan. Se on sämpläystä, ajan ja paikan rekisteröintiä. Skannausta tavallaan. Kuvan ottaminen, itse valokuvaaminen, eli valon avulla piirtäminen, on yhden ihmisen kokemus. Vain se joka ottaa kuvaa kokee kuvaamisen. Kuvaaja on se joka käyttää laitetta jolla rekisteröidään, eikä kuvaajan ja laitteen väliin pääse kukaan. Tapahtuma on oikeasti perin tekninen, mutta mitä paremmin hallitsee tekniikan, sen enemmän voi antaa tunteiden päästä valloilleen: keskittyä oman näkemyksensä rekisteröintiin.

Tietenkin, on niitä jotka väittävät kuvan ottamisen olevan parhaimmillaan sosiaalisen tapahtuman. Uskallan olla eri mieltä. Kuvatuksi tuleminen voi kyllä olla sosiaalista (esimerkiksi juhlissa tai miksei esim. myös studiossa) mutta itse ottamisprosessi on kuvaajan kokemus. Kukaan muu, paitsi kuvaaja itse, ei tiedä millainen otettu kuva on.

Sitä paitsi kuvan ottaminen ei vielä oikeastaan todista että rekisteröinti on oikeasti tapahtunut. Kuvan ottamisen voi todentaa vain se, että on jotain näytettävää.

Kuvan esittäminen

Otitko kuvia? Näytä! Siinä missä kuvien ottaminen (ns. kameran takana seisominen) on yhden henkilön kokemus, on kuvien näyttäminen oikeasti sosiaalinen tapahtuma. Se on jakamista ja tarinan kerrontaa eli kommunikointia.

Nykyään kuvia näytetään paljon digitaalisesti (esim. Flickr), mutta tarve siirtää digikuvia paperille syntyy sosiaalisesta tarpeesta. On eri asia katsella kuvaa ruudulta, kuin koskettaa oikeata esinettä, esimerkiksi valokuvaa tai valokuva-albumia. Fyysinen esine tekee jakamisesta konkreettisempaa ja samalla ehkä myös tunnerikkaampaa.

Mutta, ja tämä mielestäni on tärkeätä, kuvien katsomisessa ei haluta nähdä kuvaustapahtumaa, vaan se mitä kuvattiin. Poikkeuksiakin on, ja opiskellessa kuvaamisen jaloa taitoa on tietenkin luonnollista että tekniikka kiinnostaa, mutta muuten kuvan katsoja haluaa nähdä mitä kuvassa on (sisältö, viesti ehkä tarina), ei sitä miten se kuvattiin. Tämä on pidettävä mielessä kun kuvia näytetään.

Siksi minua ärsyttää tekniikkalöpinä kun katson kuvia. Minua ei kiinnosta oliko se Nikon, 300 millinen putki ja puolentoista sekunnin valotus. Minua ei myöskään vähimmässä määrin kiinnosta onko kuvaa rajattu tai käsitelty. Minua kiinnostaa kuva: se mitä kuvassa on ja mitä sillä yritetään kertoa ja miten minä sen ymmärrän. Kaikki muu on turhaa. Jos se ei ole kuvassa, älä selitä – anna kuvan selittää (ja siksi olen myös sitä mieltä että kuvia pitää käsitellä).

Rekisteröinti vs. kommunikointi

Asia on verrattavissa mielestäni kynään, paperiin ja kirjoittamisen.

Esimerkkinä runo. Kirjoittaminen on yksilölaji. Se on vahvasti tekninen tapahtuma: käden liike, kielioppi, ajatus ja kokonaisuus. Mutta pääasiana ei ole tekniikka vaan lopputulos: teksti joka kommunikoi lukijalleen kirjoittajan ajatuksen.

Eikä kirjoittamistakaan voi todentaa jos kirjoittaa vain pöytälaatikkoon eikä runojaan ei jaa muiden kanssa (onko sitä siis silloin tapahtunut?). Jakaminen on sosiaalinen tapahtuma.

Kuvitelkaa, että jonkun julkaistun runon vieressä olisi tieto siitä että se on kirjoitettu Parker Frontier CT -kynällä 180 gramman off-white ingressipaperille. Ja että runoa kirjoittaessa ikkunan ohi lensi pulu, vaikka sitä ei runossa mainitakaan. Kirjoittamisen jälkeen runoa käsiteltiin digitaalisesti Wordissa, mutta vain sävyiltään, mitään manipulaatiota ei tehty.

Joku raukka lukee tuon selityksen runon vierestä. Istuu sitten siinä miettimässä, että voiko tällä kynällä kirjoittaa runoja? Tällä toimistolta pöllityllä Bic kuulakärkikynällä. Tällaiselle tavalliselle kopiopaperille? Jos ostaisin kalliimman kynän, kirjoittaisin varmaan parempia tekstejä.

Aivan turhaa spekulointia. Ei sillä ole väliä miten, millä tai mille runo kirjoitettiin. Se millainen runo on, mitä se kertoo ja miten se ymmärretään on tärkeää. Ei oikeastaan mikään muu (jos ei kyseessä ole opetustapahtuma). Runon vieressä oleva tekninen selitys vie pahimmillaan runolta sen kommunikatiivisen voiman, eli tuhoaa luodun lopputuloksen.

Kuvien kanssa on ihan sama juttu. Tekniikka on parhaimmillaan silloin kun sitä näe kuvasta, tai siitä muistuteta kuvan vieressä. Asiahan on sama millä tahansa alalla joka on vahvasti tekninen. Ei pidä kommunikoida tekniikasta, vaan käyttää tekniikkaa hyväkseen kommunikoinnissa.

Siksi minua ärsyttää tekniikkatiedot kuvia katsellessani. Minua ärsyttää se, että kuvan kertovaa roolia häivytetään tekniikan taakse, että sosiaalisessa tapahtumassa alleviivataan kuvan ottajan yksityisiä kokemuksia. Se antaa, minulle ainakin, tunteen siitä että kuvaaja on oikeasti hyvin epävarma roolistaan eikä hallitse valokuvauksen kaikkia osa-alueita. Minua ärsyttää myös se miten usein kuvan näyttämisestä tehdään opetustapahtuma. Katsojat eivät ole oppilaita (ainakaan kaikki) vaan ehkä kollegoita tai jopa faneja – kommunikoikaa sen mukaisesti.

(PS. Tässä muuten ihan tutustumisen arvoinen blogi: Unphotographable.)

Ovatko ravintolat kiinni sunnuntaisin siksi, että ihmiset eivät silloin syö ulkona, vai eivätkö ihmiset syö ulkona sunnuntaisin koska ravintolat ovat silloin kiinni?
(Viime sunnuntaina, kun kävelin nälkäisenä yllättäväen monen suljetun ravintolan ohi)

Miksi elokuvissa roistojen käsiin on annettu sarjatuliaseita, vaikka eivät selvästikään hallitse niiden käyttöä?
(Äsken, kuunnellessani progahtavaa poppia ja katsellessani mykistetyn television kuvatulvaa)

Herranjumalasentään, olenko minä aikuistumassa?
(Ihan juuri nyt, kun luin mitä olen julkaisemass

Tänään postihenkilö oli tipauttanut postiluukusta lehden. Matkailulehden. Yllätyin: en ole sellaista tilannut. Mikäs juttu tämä on, ehdin hetken miettiä, kun jo älysin mistä on kyse.

Sama pulju joka julkaisee JPG Magazinea (jonka kannatusjoukoista kaikkosin hähmyisen vallanvaihdoksen johdosta), 8020 Publishing, on laajentanut repertuaariaan vertaistuotantolehdissä ja polkaissut maailmalle julkaisun nimeltä Everywhere Magazine (ekan numeron voi imuttaa itselleen palvelun etusivulta pdf-muodossa).

Lehden idea on hyvin pitkälle sama kuin JPG Magazinen, eli ihmiset lataavat kuvia ja juttuja verkkosivuille yhteisön arvosteltavaksi. Eniten suosiota saaneista jutuista ja kuvista toimitus toimittaa (tekee lopullisen juttuvalinnan eniten ääniä saaneiden joukosta) ja taittaa lehden. Julkaisuun päässeet saavat hiukan rahaa ja ilmaisen vuosikerran. Homma tuntuu toimivan kuin junan vessa.

Se mikä erottaa Everywheren sisarjulkaisustaan on matkailuun fokusoituminen ja se, että jutut vaikuttaisivat olevan juttuja tekstein, eivät vain valokuvia. Lehdessä julkaistujen artikkeleiden pituudet ja tyylit ovat sangen monipuolisia ja hyvällä tavalla kirjavia. Ensimmäiseen numeroon on pääteemaksi koottu kuvia ja tekstejä Tokiosta.

Näin nopeasti katsastettuna lehti tuntuu oikein laadukkaalta ja mielenkiintoiselta.

Voisikohan täällä Suomineidon sylissä olla kannattava bisnes tuollainen yhteisön voimalla toimiva lehti?

Olen joskus oppinut sen, että aikanaan ei ollut suosittua väittää ettei maailmankaikkeus pyöri meidän ympärillämme, että me olemme vain osa kokonaisuutta joka pyörii auringon ympärillä, emme maailman napa ja kaikkeuden keskus. Jossain vaiheessa tajuttiin ettei maa ole litteä ja oikeasti me liikumme auringon ympäri. Myöhemmin kollektiiviseen tajuntaamme tuli ymmärrys siitä, että oma aurinkomme on osa jotain vielä isompaa, joka on osa vielä isompaa. Ymmärsimme olevamme pieniä hiukkasia ja että keskipistettä ei ole.

Ennen kuin Wake-up Lightistä tuli suuri hitti, bongasin sellaisen jossain keskustan kaupoista. Se oli hiukan sivussa ja vähän piilossa. Ihan kuin joku olisi vaatinut saada laitteen esille, mutta joku muu sitten ajatellut, että ei tuota kukaan kuitenkaan osta. Kun sitten hiukan myöhemmin ajattelin että käynpä vielä kerran katsomassa, josko vaikka ostaisin itselleni herätysvalon, ei kyseistä laitetta sitten löytynyt enää mistään.

Eksyin sitten eräänä pimeänä ja lumettomana joulukuun iltana Clas Ohlsonin tykö. Olin oikeastaan ihan muita asioita etsimässä, kun vastaan tuli halvahko ajastin. Sain ajatuksen.

Olen nyt hiukan yli kuukauden verran nauttinut halpisherätysvalosta. Kytkin ajastimen pieneen Livalin spottiin. Kun kelloradio pärähtää aamulla käyntiin on lamppu jo syttynyt. Tuskin minä tähän herään mitenkään hirveän paljon paremmin kuin muutenkaan, enkä varmaan yhtä ”luonnollisen virkeänä” kuin Philipsin laitteella, mutta on kuitenkin mukavampi avata silmänsä ja nähdä jotain, kuin tuijottaa synkkään pimeyteen heti aamusta. Selvästi investoinnin arvoinen kokeilu.