skrubu

Tiedättekö sen kun katselee netissä valokuvia ja sitten niiden vieressä lukee millä polttovälillä, aukolla, valotusajalla ja sen semmoisella on saatu aikaan se lopputulos joka näytetään? Tottakai tiedätte. Ne sellaiset jutut ovat ärsyttäneet minua jo pitkään, ja ärsyttävät vieläkin.

En ole aikaisemmin oikein kyennyt tarkentamaan mistä tämä ärtymys johtuu. Olen opiskellut valokuvausta ja tiedän mikä rooli tekniikalla on kuvaamisessa, joten tavallaan jopa ymmärrän ne sellaiset ei rajausta tai ISO 200 -jutut. Mutta viime syksynä sain kiinni ajatuksesta jota olen kehittänyt (hehe) tässä jonkin aikaa. Rupesin ymmärtämään mistä on kyse ja mikä minua ärsyttää.

Tajusin että valokuvauksella on kahdet kasvot. Se on kuvan ottamista (rekisteröintiä) mutta myös kuvan esittämistä (kommunikointia). Ja siinäpä onkin koko jutun ydin, sillä nämä kaksi asiaa ovat niin erilaisia ettei niitä pidä sekoittaa. Antakaas kun selitän.

Kuvan ottaminen

Otitko valokuvia? Tuttu kysymys. Kuvia otetaan. Se on sämpläystä, ajan ja paikan rekisteröintiä. Skannausta tavallaan. Kuvan ottaminen, itse valokuvaaminen, eli valon avulla piirtäminen, on yhden ihmisen kokemus. Vain se joka ottaa kuvaa kokee kuvaamisen. Kuvaaja on se joka käyttää laitetta jolla rekisteröidään, eikä kuvaajan ja laitteen väliin pääse kukaan. Tapahtuma on oikeasti perin tekninen, mutta mitä paremmin hallitsee tekniikan, sen enemmän voi antaa tunteiden päästä valloilleen: keskittyä oman näkemyksensä rekisteröintiin.

Tietenkin, on niitä jotka väittävät kuvan ottamisen olevan parhaimmillaan sosiaalisen tapahtuman. Uskallan olla eri mieltä. Kuvatuksi tuleminen voi kyllä olla sosiaalista (esimerkiksi juhlissa tai miksei esim. myös studiossa) mutta itse ottamisprosessi on kuvaajan kokemus. Kukaan muu, paitsi kuvaaja itse, ei tiedä millainen otettu kuva on.

Sitä paitsi kuvan ottaminen ei vielä oikeastaan todista että rekisteröinti on oikeasti tapahtunut. Kuvan ottamisen voi todentaa vain se, että on jotain näytettävää.

Kuvan esittäminen

Otitko kuvia? Näytä! Siinä missä kuvien ottaminen (ns. kameran takana seisominen) on yhden henkilön kokemus, on kuvien näyttäminen oikeasti sosiaalinen tapahtuma. Se on jakamista ja tarinan kerrontaa eli kommunikointia.

Nykyään kuvia näytetään paljon digitaalisesti (esim. Flickr), mutta tarve siirtää digikuvia paperille syntyy sosiaalisesta tarpeesta. On eri asia katsella kuvaa ruudulta, kuin koskettaa oikeata esinettä, esimerkiksi valokuvaa tai valokuva-albumia. Fyysinen esine tekee jakamisesta konkreettisempaa ja samalla ehkä myös tunnerikkaampaa.

Mutta, ja tämä mielestäni on tärkeätä, kuvien katsomisessa ei haluta nähdä kuvaustapahtumaa, vaan se mitä kuvattiin. Poikkeuksiakin on, ja opiskellessa kuvaamisen jaloa taitoa on tietenkin luonnollista että tekniikka kiinnostaa, mutta muuten kuvan katsoja haluaa nähdä mitä kuvassa on (sisältö, viesti ehkä tarina), ei sitä miten se kuvattiin. Tämä on pidettävä mielessä kun kuvia näytetään.

Siksi minua ärsyttää tekniikkalöpinä kun katson kuvia. Minua ei kiinnosta oliko se Nikon, 300 millinen putki ja puolentoista sekunnin valotus. Minua ei myöskään vähimmässä määrin kiinnosta onko kuvaa rajattu tai käsitelty. Minua kiinnostaa kuva: se mitä kuvassa on ja mitä sillä yritetään kertoa ja miten minä sen ymmärrän. Kaikki muu on turhaa. Jos se ei ole kuvassa, älä selitä – anna kuvan selittää (ja siksi olen myös sitä mieltä että kuvia pitää käsitellä).

Rekisteröinti vs. kommunikointi

Asia on verrattavissa mielestäni kynään, paperiin ja kirjoittamisen.

Esimerkkinä runo. Kirjoittaminen on yksilölaji. Se on vahvasti tekninen tapahtuma: käden liike, kielioppi, ajatus ja kokonaisuus. Mutta pääasiana ei ole tekniikka vaan lopputulos: teksti joka kommunikoi lukijalleen kirjoittajan ajatuksen.

Eikä kirjoittamistakaan voi todentaa jos kirjoittaa vain pöytälaatikkoon eikä runojaan ei jaa muiden kanssa (onko sitä siis silloin tapahtunut?). Jakaminen on sosiaalinen tapahtuma.

Kuvitelkaa, että jonkun julkaistun runon vieressä olisi tieto siitä että se on kirjoitettu Parker Frontier CT -kynällä 180 gramman off-white ingressipaperille. Ja että runoa kirjoittaessa ikkunan ohi lensi pulu, vaikka sitä ei runossa mainitakaan. Kirjoittamisen jälkeen runoa käsiteltiin digitaalisesti Wordissa, mutta vain sävyiltään, mitään manipulaatiota ei tehty.

Joku raukka lukee tuon selityksen runon vierestä. Istuu sitten siinä miettimässä, että voiko tällä kynällä kirjoittaa runoja? Tällä toimistolta pöllityllä Bic kuulakärkikynällä. Tällaiselle tavalliselle kopiopaperille? Jos ostaisin kalliimman kynän, kirjoittaisin varmaan parempia tekstejä.

Aivan turhaa spekulointia. Ei sillä ole väliä miten, millä tai mille runo kirjoitettiin. Se millainen runo on, mitä se kertoo ja miten se ymmärretään on tärkeää. Ei oikeastaan mikään muu (jos ei kyseessä ole opetustapahtuma). Runon vieressä oleva tekninen selitys vie pahimmillaan runolta sen kommunikatiivisen voiman, eli tuhoaa luodun lopputuloksen.

Kuvien kanssa on ihan sama juttu. Tekniikka on parhaimmillaan silloin kun sitä näe kuvasta, tai siitä muistuteta kuvan vieressä. Asiahan on sama millä tahansa alalla joka on vahvasti tekninen. Ei pidä kommunikoida tekniikasta, vaan käyttää tekniikkaa hyväkseen kommunikoinnissa.

Siksi minua ärsyttää tekniikkatiedot kuvia katsellessani. Minua ärsyttää se, että kuvan kertovaa roolia häivytetään tekniikan taakse, että sosiaalisessa tapahtumassa alleviivataan kuvan ottajan yksityisiä kokemuksia. Se antaa, minulle ainakin, tunteen siitä että kuvaaja on oikeasti hyvin epävarma roolistaan eikä hallitse valokuvauksen kaikkia osa-alueita. Minua ärsyttää myös se miten usein kuvan näyttämisestä tehdään opetustapahtuma. Katsojat eivät ole oppilaita (ainakaan kaikki) vaan ehkä kollegoita tai jopa faneja – kommunikoikaa sen mukaisesti.

(PS. Tässä muuten ihan tutustumisen arvoinen blogi: Unphotographable.)

Ovatko ravintolat kiinni sunnuntaisin siksi, että ihmiset eivät silloin syö ulkona, vai eivätkö ihmiset syö ulkona sunnuntaisin koska ravintolat ovat silloin kiinni?
(Viime sunnuntaina, kun kävelin nälkäisenä yllättäväen monen suljetun ravintolan ohi)

Miksi elokuvissa roistojen käsiin on annettu sarjatuliaseita, vaikka eivät selvästikään hallitse niiden käyttöä?
(Äsken, kuunnellessani progahtavaa poppia ja katsellessani mykistetyn television kuvatulvaa)

Herranjumalasentään, olenko minä aikuistumassa?
(Ihan juuri nyt, kun luin mitä olen julkaisemass

Tänään postihenkilö oli tipauttanut postiluukusta lehden. Matkailulehden. Yllätyin: en ole sellaista tilannut. Mikäs juttu tämä on, ehdin hetken miettiä, kun jo älysin mistä on kyse.

Sama pulju joka julkaisee JPG Magazinea (jonka kannatusjoukoista kaikkosin hähmyisen vallanvaihdoksen johdosta), 8020 Publishing, on laajentanut repertuaariaan vertaistuotantolehdissä ja polkaissut maailmalle julkaisun nimeltä Everywhere Magazine (ekan numeron voi imuttaa itselleen palvelun etusivulta pdf-muodossa).

Lehden idea on hyvin pitkälle sama kuin JPG Magazinen, eli ihmiset lataavat kuvia ja juttuja verkkosivuille yhteisön arvosteltavaksi. Eniten suosiota saaneista jutuista ja kuvista toimitus toimittaa (tekee lopullisen juttuvalinnan eniten ääniä saaneiden joukosta) ja taittaa lehden. Julkaisuun päässeet saavat hiukan rahaa ja ilmaisen vuosikerran. Homma tuntuu toimivan kuin junan vessa.

Se mikä erottaa Everywheren sisarjulkaisustaan on matkailuun fokusoituminen ja se, että jutut vaikuttaisivat olevan juttuja tekstein, eivät vain valokuvia. Lehdessä julkaistujen artikkeleiden pituudet ja tyylit ovat sangen monipuolisia ja hyvällä tavalla kirjavia. Ensimmäiseen numeroon on pääteemaksi koottu kuvia ja tekstejä Tokiosta.

Näin nopeasti katsastettuna lehti tuntuu oikein laadukkaalta ja mielenkiintoiselta.

Voisikohan täällä Suomineidon sylissä olla kannattava bisnes tuollainen yhteisön voimalla toimiva lehti?

Olen joskus oppinut sen, että aikanaan ei ollut suosittua väittää ettei maailmankaikkeus pyöri meidän ympärillämme, että me olemme vain osa kokonaisuutta joka pyörii auringon ympärillä, emme maailman napa ja kaikkeuden keskus. Jossain vaiheessa tajuttiin ettei maa ole litteä ja oikeasti me liikumme auringon ympäri. Myöhemmin kollektiiviseen tajuntaamme tuli ymmärrys siitä, että oma aurinkomme on osa jotain vielä isompaa, joka on osa vielä isompaa. Ymmärsimme olevamme pieniä hiukkasia ja että keskipistettä ei ole.

Ennen kuin Wake-up Lightistä tuli suuri hitti, bongasin sellaisen jossain keskustan kaupoista. Se oli hiukan sivussa ja vähän piilossa. Ihan kuin joku olisi vaatinut saada laitteen esille, mutta joku muu sitten ajatellut, että ei tuota kukaan kuitenkaan osta. Kun sitten hiukan myöhemmin ajattelin että käynpä vielä kerran katsomassa, josko vaikka ostaisin itselleni herätysvalon, ei kyseistä laitetta sitten löytynyt enää mistään.

Eksyin sitten eräänä pimeänä ja lumettomana joulukuun iltana Clas Ohlsonin tykö. Olin oikeastaan ihan muita asioita etsimässä, kun vastaan tuli halvahko ajastin. Sain ajatuksen.

Olen nyt hiukan yli kuukauden verran nauttinut halpisherätysvalosta. Kytkin ajastimen pieneen Livalin spottiin. Kun kelloradio pärähtää aamulla käyntiin on lamppu jo syttynyt. Tuskin minä tähän herään mitenkään hirveän paljon paremmin kuin muutenkaan, enkä varmaan yhtä ”luonnollisen virkeänä” kuin Philipsin laitteella, mutta on kuitenkin mukavampi avata silmänsä ja nähdä jotain, kuin tuijottaa synkkään pimeyteen heti aamusta. Selvästi investoinnin arvoinen kokeilu.

Luin Digitodaysta että Time Warner alkaa laskuttaa laajakaistasta käytön mukaan.

Tulipa mieleeni Sony. Siellä joskus autoradioyksikkö oli kehitellyt laitteen jossa oli kovalevy. Kun CD:n laittoi soittimeen, se kopioitui automaattisesti kovalevylle ja sitä pystyi sitten sieltä kuuntelemaan. Näin ei autossa tarvinnut säilyttää levyjä, vaan pelkkää musiikkia.

Kuitenkin samalla Sonyn musiikkibisnes kehitteli CD-levyihin kopiosuojia joka tietenkin johti siihen, että Sonyn autoradion kovalevyä ei voinut täyttää Sonyn musiikilla.

Nyt Time Warner on tekemässä mielestäni hiukan samaa.

Tuodessaan modeemiaikakauden hinnoittelumallin laajakaistakäyttöön, Time Warner Cable onnistuneesti potkii itseään nilkkaan tarjoamiensa streaming-palveluiden suhteen.

Okei, kaikkihan riippuu siitä paljonko siirtomaksu on, mutta se, että datan siirto maksaa, vähentää käyttäjien halua käyttää verkkopalveluita. Syitä tähän on monia. Yksi on se että käyttäjällä ei ole harmaintakaan hajua siitä miten isoja tiedostot ovat. Paljonko maksaa surffata Facebookia, Flickriä tai YouTubea? Millaisia kustannuksia tulee nettipelaamisesta tai CD-laatuisen nettiradion kuuntelemisesta tai videoiden katselemisesta?

Ongelma on sama kuin kännykkäliittymissä joissa maksetaan siirretyn datan mukaan. Mistä sitä tietää, kun surffaa kännykällä jonnekin, paljonko joltain sivulta tulee dataa? Onko sivulla flash-mainoksia, ehkä ääntä tai isoja kuvia? Onko seuraava lasku pankkitilin tyhjentävä synkkä ylläripylläri?

Maksu käytön mukaan, kun ei ole mitään mahdollisuutta etukäteen tietää paljonko käyttö maksaa, ei ole kuluttajalle houkutteleva vaihtoehto, ja samalla se on este verkkopalveluiden kehitykselle.

Tämä teksti on julkaistu Kauppalehden mielipidepalstalla 8.1.2008.
—

Jokin aika takaperin uutisotsikoihin pääsi tutkimus (AC Nielsen, Trust in Advertising, 10/2007) jonka mukaan suomalaisten luottamus vertaissisältöön (esim. blogit ja keskustelufoorumit) on tutkimuksessa mukana olevien maiden alhaisin. Vain 35 % meistä luottaa kuluttajien kertomuksiin verkossa.

Mitä tuosta havainnosta voi päätellä? Mielestäni ei juuri mitään. Ei ainakaan tietämättä mitä oikeasti kysyttiin. Mutta ainahan asiasta voi spekuloida.

Voiko blogeihin luottaa? Kysymys on yhtä järjetön kuin se, että kysyisi luottaako siihen mitä lehdissä kirjoitetaan. Tai luottaako siihen mitä televisiossa näytetään. Vastaus riippuu siitä mitä televisio-ohjelmia tarkoitetaan, tai mistä lehdistä on kyse. Tai mitä blogeja lukee.

Samalla pitäisi tietää myös miksi joku luottaa johonkin tiettyyn lehteen, ohjelmaan tai blogiin. Millä luottamus on saavutettu? Mikä vaikuttaa siihen että jokin tietolähde on, jonkun mielestä, toista luotettavampi.

Blogi yhä monelle tuntematon

Suomessa internettiä käyttää Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan, 79 % väestöstä, alle 50 vuotiaista keskimäärin noin 90 %. Internetistä on siis monelle tullut osa arkea. Samaisen tutkimuksen mukaan 86 % käyttää internettiä hankkiakseen tietoa tuotteista ja palveluista, joka tarkoittaa, että netti on erittäin tärkeä tiedon lähde monelle.

Saman tutkimuksen mukaan vain kolmannes netin käyttäjistä ilmoittaa lukevansa blogeja. Tietoa siitä moniko pitää blogia, ei ole saatavilla. Entä osaavatko netissä tietoa hakevat päätellä, esimerkiksi Googlen kautta jonnekin päätyneenä, että kyseessä on nimenomaan blogi (keskustelufoorumin varmaankin kyllä tunnistaa)? Entä moniko osaa oikeasti kertoa mikä blogi on?

Blogit ovat meillä aika tuore ilmiö. On selvää että niiden hahmottaminen on vaikeata. Kymmenen vuotta sitten oli selvää että on puhelinkoppeja ja kännykkä tuntui monille aivan turhalta kapineelta. Ehkä kännykkä on vieläkin turha kapine, mutta puhelinkoppeja on todella vähän ja kännyköitä paljon, paljon enemmän, se ei enää ole tuntematon ja outo laite.

Syksyn mittaan on ollut paljonkin puhetta ja kirjoituksia siitä miten vasta nyt yritykset heräävät verkossa tapahtuvaan kommunikointiin – miten paljon kuluttajat keskustelevat, kommentoivat, haukkuvat ja kehuvat tuotteita, brändejä ja yrityksiä.

Totuushan on se että yksittäisen kuluttajan sopeutuminen verkkomaailmaan ja sen tapoihin on nopeampaa ja monipuolisempaa kun mihin yritykset pystyvät. Samalla kuluttajat muokkaavat nettiä itsensä näköiseksi ja luovat yleisiä toimintamalleja – se on verkkokulttuuria.

Saadakseen äänensä kuuluviin netissä, etenkin sosiaalisissa verkostoissa, on pelattava verkon omien kulttuuripelisääntöjen mukaan. Tämä koskee niin kuluttajia kuin myös esimerkiksi yrityksiä ja etenkin yritysten mainontaa ja markkinointia.

On tärkeää kommunikoida keskustelevalla tyylillä, olla keskustelija muiden keskustelijoiden joukossa. On ymmärrettävä kokonaisuus, tiedettävä mistä on kyse ja saatava iso kuva haltuun. Sillä kuluttajien kommentointiin reagoiminen jättää verkkoon jäljen. Onko jälki positiivinen vai negatiivinen riippuu siitä, miten hyvin verkkokulttuuria ymmärretään.

Netti ei ole suljettu tila

Sillä ei ole väliä, moniko tänään luottaa kuluttajien kertomuksiin netissä, koska näiden ihmisten määrä tulee kasvamaan sitä mukaa, kun ymmärrys nettikulttuurista lisääntyy.

Ja pitää muistaa, että kommentointi netissä ei oikeasti rajoitu vain digitaaliseen mediaan. Mielipiteet elävät ihmisten mielissä, pään sisällä, ja ne siirtyvät kommunikoinnin avulla. Se tapahtuuko kommunikointi verkossa vai reaalimaailmassa, tai näiden kahden välillä, on epärelevanttia: Netti ei ole suljettu tila.

Kuinka moni kuluttajien kertomuksiin netissä luottavista on mielipidevaikuttajia, joiden sanalla on vaikutusta myös netin ulkopuolella?

Okei. Sain käynnistettyä valokuvablogini, jonka yksi olemassaolon peruste on kaikki ne kuvat jotka tulen ottamaan. Toinen peruste blogille on se kokoelma kuvia jotka jo olen ottanut, mutta joita en ole vielä julkaissut. Ja nyt mietinkin että pitäisikö minun:

1) julkaista kuvia sitä mukaa kun otan uusia ja jaksan käsitellä vanhoja, eli vanhat ja uudet sekaisin?

2) julkaista kuvat silloin kun ne on otettu, eli vanhat kuvat menneisyyteen?

Tavallaan tuntuu hölmöltä julkaista sekaisin talvea, kesää, reissua ja paikallista. Kuvista ei tule kertomusta, vaan tilkkutäkki.

Toisaalta menneisyyteen julkaiseminen on myös hassua, koska silloin saattaa saada kuvan siitä että blogi on ollut olemassa pidempään kuin oikeasti on, eikä menneisyyteen julkaistut kuvat koskaan pääse etusivulle.

Mielipiteitä?