Voiko tällä kynällä kirjoittaa runoja?

Tiedättekö sen kun katselee netissä valokuvia ja sitten niiden vieressä lukee millä polttovälillä, aukolla, valotusajalla ja sen semmoisella on saatu aikaan se lopputulos joka näytetään? Tottakai tiedätte. Ne sellaiset jutut ovat ärsyttäneet minua jo pitkään, ja ärsyttävät vieläkin.

En ole aikaisemmin oikein kyennyt tarkentamaan mistä tämä ärtymys johtuu. Olen opiskellut valokuvausta ja tiedän mikä rooli tekniikalla on kuvaamisessa, joten tavallaan jopa ymmärrän ne sellaiset ei rajausta tai ISO 200 -jutut. Mutta viime syksynä sain kiinni ajatuksesta jota olen kehittänyt (hehe) tässä jonkin aikaa. Rupesin ymmärtämään mistä on kyse ja mikä minua ärsyttää.

Tajusin että valokuvauksella on kahdet kasvot. Se on kuvan ottamista (rekisteröintiä) mutta myös kuvan esittämistä (kommunikointia). Ja siinäpä onkin koko jutun ydin, sillä nämä kaksi asiaa ovat niin erilaisia ettei niitä pidä sekoittaa. Antakaas kun selitän.

Kuvan ottaminen

Otitko valokuvia? Tuttu kysymys. Kuvia otetaan. Se on sämpläystä, ajan ja paikan rekisteröintiä. Skannausta tavallaan. Kuvan ottaminen, itse valokuvaaminen, eli valon avulla piirtäminen, on yhden ihmisen kokemus. Vain se joka ottaa kuvaa kokee kuvaamisen. Kuvaaja on se joka käyttää laitetta jolla rekisteröidään, eikä kuvaajan ja laitteen väliin pääse kukaan. Tapahtuma on oikeasti perin tekninen, mutta mitä paremmin hallitsee tekniikan, sen enemmän voi antaa tunteiden päästä valloilleen: keskittyä oman näkemyksensä rekisteröintiin.

Tietenkin, on niitä jotka väittävät kuvan ottamisen olevan parhaimmillaan sosiaalisen tapahtuman. Uskallan olla eri mieltä. Kuvatuksi tuleminen voi kyllä olla sosiaalista (esimerkiksi juhlissa tai miksei esim. myös studiossa) mutta itse ottamisprosessi on kuvaajan kokemus. Kukaan muu, paitsi kuvaaja itse, ei tiedä millainen otettu kuva on.

Sitä paitsi kuvan ottaminen ei vielä oikeastaan todista että rekisteröinti on oikeasti tapahtunut. Kuvan ottamisen voi todentaa vain se, että on jotain näytettävää.

Kuvan esittäminen

Otitko kuvia? Näytä! Siinä missä kuvien ottaminen (ns. kameran takana seisominen) on yhden henkilön kokemus, on kuvien näyttäminen oikeasti sosiaalinen tapahtuma. Se on jakamista ja tarinan kerrontaa eli kommunikointia.

Nykyään kuvia näytetään paljon digitaalisesti (esim. Flickr), mutta tarve siirtää digikuvia paperille syntyy sosiaalisesta tarpeesta. On eri asia katsella kuvaa ruudulta, kuin koskettaa oikeata esinettä, esimerkiksi valokuvaa tai valokuva-albumia. Fyysinen esine tekee jakamisesta konkreettisempaa ja samalla ehkä myös tunnerikkaampaa.

Mutta, ja tämä mielestäni on tärkeätä, kuvien katsomisessa ei haluta nähdä kuvaustapahtumaa, vaan se mitä kuvattiin. Poikkeuksiakin on, ja opiskellessa kuvaamisen jaloa taitoa on tietenkin luonnollista että tekniikka kiinnostaa, mutta muuten kuvan katsoja haluaa nähdä mitä kuvassa on (sisältö, viesti ehkä tarina), ei sitä miten se kuvattiin. Tämä on pidettävä mielessä kun kuvia näytetään.

Siksi minua ärsyttää tekniikkalöpinä kun katson kuvia. Minua ei kiinnosta oliko se Nikon, 300 millinen putki ja puolentoista sekunnin valotus. Minua ei myöskään vähimmässä määrin kiinnosta onko kuvaa rajattu tai käsitelty. Minua kiinnostaa kuva: se mitä kuvassa on ja mitä sillä yritetään kertoa ja miten minä sen ymmärrän. Kaikki muu on turhaa. Jos se ei ole kuvassa, älä selitä – anna kuvan selittää (ja siksi olen myös sitä mieltä että kuvia pitää käsitellä).

Rekisteröinti vs. kommunikointi

Asia on verrattavissa mielestäni kynään, paperiin ja kirjoittamisen.

Esimerkkinä runo. Kirjoittaminen on yksilölaji. Se on vahvasti tekninen tapahtuma: käden liike, kielioppi, ajatus ja kokonaisuus. Mutta pääasiana ei ole tekniikka vaan lopputulos: teksti joka kommunikoi lukijalleen kirjoittajan ajatuksen.

Eikä kirjoittamistakaan voi todentaa jos kirjoittaa vain pöytälaatikkoon eikä runojaan ei jaa muiden kanssa (onko sitä siis silloin tapahtunut?). Jakaminen on sosiaalinen tapahtuma.

Kuvitelkaa, että jonkun julkaistun runon vieressä olisi tieto siitä että se on kirjoitettu Parker Frontier CT -kynällä 180 gramman off-white ingressipaperille. Ja että runoa kirjoittaessa ikkunan ohi lensi pulu, vaikka sitä ei runossa mainitakaan. Kirjoittamisen jälkeen runoa käsiteltiin digitaalisesti Wordissa, mutta vain sävyiltään, mitään manipulaatiota ei tehty.

Joku raukka lukee tuon selityksen runon vierestä. Istuu sitten siinä miettimässä, että voiko tällä kynällä kirjoittaa runoja? Tällä toimistolta pöllityllä Bic kuulakärkikynällä. Tällaiselle tavalliselle kopiopaperille? Jos ostaisin kalliimman kynän, kirjoittaisin varmaan parempia tekstejä.

Aivan turhaa spekulointia. Ei sillä ole väliä miten, millä tai mille runo kirjoitettiin. Se millainen runo on, mitä se kertoo ja miten se ymmärretään on tärkeää. Ei oikeastaan mikään muu (jos ei kyseessä ole opetustapahtuma). Runon vieressä oleva tekninen selitys vie pahimmillaan runolta sen kommunikatiivisen voiman, eli tuhoaa luodun lopputuloksen.

Kuvien kanssa on ihan sama juttu. Tekniikka on parhaimmillaan silloin kun sitä näe kuvasta, tai siitä muistuteta kuvan vieressä. Asiahan on sama millä tahansa alalla joka on vahvasti tekninen. Ei pidä kommunikoida tekniikasta, vaan käyttää tekniikkaa hyväkseen kommunikoinnissa.

Siksi minua ärsyttää tekniikkatiedot kuvia katsellessani. Minua ärsyttää se, että kuvan kertovaa roolia häivytetään tekniikan taakse, että sosiaalisessa tapahtumassa alleviivataan kuvan ottajan yksityisiä kokemuksia. Se antaa, minulle ainakin, tunteen siitä että kuvaaja on oikeasti hyvin epävarma roolistaan eikä hallitse valokuvauksen kaikkia osa-alueita. Minua ärsyttää myös se miten usein kuvan näyttämisestä tehdään opetustapahtuma. Katsojat eivät ole oppilaita (ainakaan kaikki) vaan ehkä kollegoita tai jopa faneja – kommunikoikaa sen mukaisesti.

(PS. Tässä muuten ihan tutustumisen arvoinen blogi: Unphotographable.)

14 thoughts on “Voiko tällä kynällä kirjoittaa runoja?

  1. Hauska tuo kynäajatus.

    Entä sitten, kun saksaksi kuvia ei oteta vaan tehdään (machen).

    Tai kun kuvia katsotaan kierrättämällä iPod touchia tai muuten vain ohutta näyttöä kädestä käteen.

  2. Sun äitis: Kiva kuulla.

    PA: Joo, okei, ehkä se on vähän kieleen sidottu, mutta niissä kielissä jotka osaan on kuvan ottaminen ottamista, ei tekemistä (vaikka kyllähän siinä jotain tehdäänkin). Saksa on outo kieli, mutta se ei muuta valokuvauksen kaksijakoista luonnetta.

    Tuo iPod onkin hiukan kinkkinen, mutta sanoisin sen kuitenkin olevan monitorin tai näytön. Eli siinä, vaikka kosketaankin fyysiseen objektiin, ei kosketa kuvaa vaan kuvannäyttölaitteeseen.

  3. Hyvä Pni! Kerrankin jollakin on samanlaisia ajatuksia. Tuotahan voisi kutsua jo fotonominalismiksi (nominalismi = sanojen kuvaamilla ideoilla ei ole erillistä olemassaoloa mielikuvituksemme ulkopuolella). Kuva on se ja siinä. Se ei ole edes sitä, mitä se esittää. Se ei ole kuva.

    Miten muuten nuo tyypit jaksavat muistaa erinäiset tekniset tiedot? Kun minä olen ottanut kuvan, niin aukot ja valotusajat ovat samantien pois muistista. On tärkeämpiäkin asioita muistettavana …

  4. Onhan tässä pointti. Ei niillä niin ole merkitystä. Itseäni se on vain helpottanut kuvaamisen opettelemisessa ja ymmärtämään aukon, polttovälin ja valoitusajan merkitystä.

    Janne: Digitaaliset kamerat tallentavat kaikki nuo tiedot niihin kuviin. En minä omassa fotoblogissani niitä itse niille kuville laita.

  5. Niin, tavallaan pointti tässä kirjoituksessa on tämä: “Olen opiskellut valokuvausta ja tiedän mikä rooli tekniikalla on kuvaamisessa”.

    Meille, jotka emme ole opiskelleet valokuvausta, vaan “opiskelemme” kuvaamalla, noilla tekn. tiedoilla on joskus valaiseva vaikutus. En oikeasti ole pystynyt kuvittelemaan, että ne voisivat ärsyttää jotakuta, mikä tietysti johtuukin juuri siitä, että asia kiinnostaa itseä.

    Mutta tottakai kaikki kirjoittamasi on totta. Jos se ärsyttää niin se ärsyttää, sekä kaikki muu, mitä tuot esille, on just niin sekä jetsulleen. Mutta minua ei ärsytä juuri tuo seikka. Se on vain informaatiota, jonka voin myös jättää huomiotta, jos en jaksa sitä tsekata.

    Ärsyttääkö ketään kehykset?

  6. kervå: Kommenttisi saa minut miettimään josko olisi sittenkin pitänyt kirjoittaa valokuvan kahdesta eri roolista jollain toisella tavalla. Mutta jälkikäteen eiku/mutku-jaarittelu on hiukan turhaa, joten en ryhdy siihen.

    Ärsyttääkö kehykset kuvien ympärillä netissä (ei siis esim. kehykset seinällä)? Toisinaan kyllä. Se riippuu siitä miten ne istuvat kuvaan ja mikä merkitys niillä on. Vain efektin vuoksi käytettävät kehykset, jotka oikeastaan vain korostavat kuvan reunoja, yleensä ärsyttää.

    (Kirjoitin tämän kommentin näppäimistöllä jonka oikeassa laidassa on erillinen numeronäppäimistö, ja muokkasin tekstiäni hiukan ennen julkaisua samalla näppäimistöllä. Jätin mainitsematta että join samalla kahvia.)

  7. Kuvan tekeminen, luominen, ottaminen on aina kommunikaatiota. Välillä se on oman itsen kanssa mumisemista, välillä kertomuksen jakamista isommalle joukolle. Jokainen katsoja tekee aina oman tulkintansa kuvasta, lukee sen tarinan omalla tavallaan. Valokuvaaminen vaatii tekniikkaa. Kuvan ottamisen jälkeen tekniikalla ei ole mitään merkitystä.

    Cartier-Bressonilla oli ilmiömäinen kyky kiteyttää näkemänsä hetken tunnelma kinoruutuun. Lisäksi hänen kuvansa olivat niin eheitä, ettei niitä rajattu lainkaan vedostusvaiheessa lainkaan siksi niihin jäikin musta negatiivin reunus näkyviin. Jostain syystä C-B:n kuvia alettiin pitää loistavina juuri niiden virheettömän tekniikan takia. Lukemattomat kameraseuralaissukupolvet tekivät pimiössä kuviinsa samanlaiset mustat reunat kuin C-B. Ajateltiin, että kuvasta tulee hyvä, jos se on teknisesti kuin esikuvansa. Unohdettiin, että Cartier-Bressonin kuvat ovat niin hienoja siksi, että niihin voi lukea niin monia tulkintoja.

    Minua kiinnostaa nähdä miten monella tavalla tästä maailmasta voi kertoa. En jaksa kuunnella kertojia, joiden pitää selittää millä keinoin he aikaansaivat tarinansa. Se ei ole minulle mitenkään kiinnostavaa.
    Firefox 2.0.0.11, OSX 10.4.11

  8. Osuit asian ytimeen. En ole osannut tätä sanoiksi pukea, mutta sama epämääräinen ärsytys on ollut jo vuosia. Osaksi sen takia oli lopetettava ihan valokuvausharrastajafoorumeilla pyöriminen.

    Vielä kun jonain päivänä oppisi kirjoittamaan niitä runoja kameroilla :)

  9. Kerrassaan erinomainen kirjoitus, ja mikä tekee siitä vielä paremman on se että voin olla kanssasi eri mieltä!

    Esitän nyt asiat omasta näkökulmastani. Mitään absoluuttista totuutta en voi edustaa — tässäkään asiassa.

    Kuvan tekniset tiedot ovat minulle eräänlaista nörtteyttä, samalla tavalla kuin albumin vihkosessa esiintyvät biisitekstit. Niitä minä katson jos haluan tutustua teokseen lähemmin, ja haluan siihen apua. Miten artisti on tämän oikein kirjoittanut?

    Joskus olen lukenut jonkun Rush-biisin tekstin viidentoista vuoden kuuntelemisen jälkeen — biisin jonka jokaisen vivahteen olen tallentanut tietoisuuteeni vuosien kuuntelemisen, kokemisen ja nauttimisen myötä — ja tietyllä tavalla magia hieman häilyy kun elämää suuremman tunteen on saanut mustana valkoisella sivulle (jonka ympärillä välkkyy kursoreita mainostavia bannereita ja guuglemainoksia). Joskus taas olen avannut tekstin kun olen tutustumassa biisiin. Tämä helpottaa päästä jyvälle. Vertaisin näitä kahta tilanteita siihen että olet opiskellut valokuvausta tai että minä kuvausnörttinä haluan tietää miten, eli millä tekniikalla moinen kuva on voinut syntyä!

    Itse pidän kovasti siitä mahdollisuudesta että voin katsoa miten kuva on otettu tai mikä biisin teksti on. Se on tapa minulle tutustua biisin tai kuvan tekniikkaan ja arvostaa sitä. Kuvan tai kappaleen (ei, en lue runoutta muuta kuin musiikkimuodossa) kokeminen taiteellisena tunne-elämyksenä ei vaadi taustatietoja, vain itse teoksen kokemisen ilman sen suurempia häiritseviä tekijöitä. Mutta tekniset tiedot antavat minulle lisää taustaa.

    Tähän voisin vielä lisätä että jos olen kokenut jonun teoksen tai -sarjan erityisen voimakkaasti niin sen magia ei ollenkaan välttämättä katoa vaikka oppisiin siitä lisää n.s. raamien ulkopuolelta. Esimerkkinä vaikka Tove Janssonin tekstit. Meille ilmaantui viime kesän kiertueelta Sadun saaret -niminen pikkueepos joka kertoo Tove Janssonin tematiikoista ja miten ne esiintyy hänen kirjoituksissa ja maalauksissa. En luule että “Pappan och havet” kolahtaa yhtään sen vähemmän seuraavalla kerralla kuin viimekerrallakaan.

  10. llaurén: Jos tähän soppaan nyt pitää vetää musiikki mukaan, niin ottaisin esimerkiksi Queenin A Night at the Opera, jossa täysin turhaa tietoa musiikin nauttimisen kannalta on teksti “No Synthesizers”. Jos se kuulostaa hyvältä, onko sillä väliä onko syntikoita käytetty vai ei?

    Mutta itse en oikein osaa verrata musiikkia ja valokuvausta, etenkään teoksen katsomisen/kuuntelemisen näkö-/kuuntelukulmasta. Mielestäni kuitenkin teksti on osa teosta (jos se on musiikkia jossa on laulua) ja siten ei musiikin tai tekstin luomiseen käytetyn tekniikan raportointia niille jotka haluavat kuulla itse biisin.

    Jos kuitenkin tarkoitat levyjen kansista joskus löytyviä artistin/artistien juttuja luomisprosessista, niin vertaus ei mielestäni toimi. Sinulle ei pakkosyötetä sitä tietoa joka biisin aikana.

    Kuten kirjoitin, on tekniikkatieto tarpeen opettaessa (ja oppiessa). Valitettavasti tekniikkatieto antaa kuitenkin vain hyvin rajatusti tietoa kuvaustilanteesta, usein spesifisesti kameran tiedot. Mutta mitä se kertoo kuvasta? Ei mitään. Jos se kertoisi jotain kuvasta olisi tällä jokin merkitys sisällön suhteen: f2, 1/30 s., 50 mm, ISO 400. Kuvan voi kyllä näyttää ilman tuota tietoa.

    Tänä päivänä kaikki ottaa kuvia. Nimenomaan ottaa. Kuitenkin kuvien näyttäminen se juttu. Minä haluan uskoa, että valokuvaamisessa on oikeasti kyse itsensä ilmaisemisesta, näyttämisestä ja kommunikoinnista. Tekniikka on viestin mahdollistaja, ei viesti.

    Tässä muuten tähän sopiva esitys TED talkista: Alison Jackson: A surprising look at celebrity. Noin hiukan alle 18 minuuttia hyvää tarinaa valokuvauksesta ja miten kuva ymmärretään. Kuinka paljon siinä puhutaan tekniikasta?

Comments are closed.