skrubu

Tietääkö kukaan mihin perustuu televisiossa mainostavan Bookplus.fi:n väittämä, että se on Suomen suosituin verkkokauppa? En löydä asiasta mitään mainintaa Bookplussan saitilta, eikä Googlekaan osaa auttaa.

yön pimeydessä
katuvalon loisteessa
luonnon laveeraus

[...] Arla, Milko ja Skånemejerier ovat havainneet, että kuluttajat ovat halukkaampia syömään ja juomaan rasvaa.
–
HS.fi: Ruotsalaiset haluavat syödä enemmän rasvaa

Aika rasvaista tekstiä. Jutussa ei kuitenkaan mainita miten paljon kansainkodin asukkien silavan kulutus oikeasti on kasvanut, joten voi kai olettaa kirjoittajan lyöneen hiukan läskiksi ja voidelleen leivälle hiukan ylimääräistä, jos ei muuten niin näön vuoksi.

Mutta kyllähän se niin on, että voi on voita ja kerma kermaa ja ne saavat ruoan maistumaan. Eikä kevytsafkat ole ainakaan vähentäneet läskin määrä tästä maailmasta.

Josta tuli mieleen viikonloppuna bongaamani otsikko ”Britit haluavat suitsia syömistä ihannoivia nettisivuja”, joka sittemmin on korjattu vastaamaan jutun oikeata sisältöä.

Kun miettii miten pitkään nettisuodatustamme on valmisteltu, on suorastaan uskomatonta miten huonosti se on toteutettu. Enkä nyt viittaa siihen miten suodatus toimii, vaan siihen miten se manifestoituu käyttäjälle. On surullista nähdä niin ala-arvoista toteutusta kuin poliisin estosivu.

Estosivua ei kai voi ihan verkkopalveluksi kutsua, mutta koska se on viranomaisen virallinen sivu, kuuluu se mielestäni saman lainsäädännön alle kuin mikä tahansa julkinen verkkosivusto ja sen pitäisi ehdottomasti seurata julkishallinnon verkkopalvelun suunnittelun ja toteuttamisen periaatteita, eli JHS 129 -suosituksia.

Verkkopalvelua suunnittelevan viranomaisen tuleekin varmistaa jo suunnittelun alkuvaiheessa palvelun mahdollisimman hyvä saavutettavuus ja esteettömyys, jotta ei tarpeettomasti estetä verkkopalvelun käyttöä vammaisilta tai muilta erityisryhmiltä.
–
Suomi.fi: Laatua verkkoon, Julkiset verkkopalvelut ja lainsäädäntö

Pääsy estetty -sivu ei pääse lähellekään mitään saavutettavaa sivua.

Virheitä estosivusta löytyy niin paljon etten oikein tiedä mistä aloittaa. Kaikki menee päin puita jo siinä ettei sivu ole validia koodia millään standardilla (ei doctypeä, ei mitään). Muita nopeasti havaittuja mokia: kehykset, kehykset nimetty tyhmästi ja niistä puuttuu title-määreet, sivujen otsikot eivät ole kuvaavia, koodi on vanhanaikaista ja sekavaa, metatietoa puuttuu tai se on virheellistä, sisältöä tarjotaan pdf-muodossa tarjoamatta siitä HTML-versiota (en tutkinut pdf-tiedoston saavutettavuutta, mutta oletan muun toteutuksen pohjalta että siihen ei ole panostettu), merkistökoodaus windows-1252…

Miten estosivu siis toteuttaa yhdenvertaisuusperiaatetta? Todella huonosti.

Mitä tapahtuu kun näkörajoitteinen kansalainen, joka on riippuvainen lukulaitteesta, joutuu estosivulle? Jos estosivulle joutuva ei näe, tai lukulaite ei lue, kehyksiä (epätodennäköistä, mutta täysin mahdollista)? Tämä kansalainen saa eteensä version sivusta josta puuttuu kaikki linkit lisätietoon.

Lukulaitteen lukiessa sivun viidessä kehyksessä (joista osa on kehyksiä kehysten sisällä!) olevan sisällön, on jo ensimmäinen puolitusinaa toistoa ”poliisi polisen” aivan hirveätä ja täysin turhaa kuunneltavaa.

Kehykset aiheuttavat myös tekstin katoamisen jos selaimen ikkuna on liian pieni, tai jos jollain on kirjasinkoko säädetty isoksi. Eli taitto ei jousta, eikä se sovellu pienille näytöille (esim. kännyköihin).

Ymmärtääkseni kehykset eivät ole saavutettavuuden pahimpia ongelmia. Mutta ne eivät tee sivusta parempia, ja osaamattomien sivuntekijöiden käsissä ne vaikeuttavat näkörajoitteisten kansalaisten mahdollisuutta päästä viranomaistietoon.

Miksi ihmeessä sivu on toteutettu kehyksin? Siihen ei voi olla olemassa mitään järjellistä syytä. Järjettömiä ja surullisia syitä siihen varmasti on, ja yksi niistä lienee Microsoftin toimisto-ohjelmisto, joka näyttäisi olevan (ainakin osittain) syypää estosivun majesteetilliseen huonouteen.

Kun, tai jos, estosivun sisältöä joskus pitää päivittää, on poliisi onnistunut luomaan ei vain viiden vaan kuuden sivun sivun päivitysrumban. Kaiken lisäksi estosivuista löytyy useampia versioita (joista jälkimmäisessä, KPO:n estosivussa, ei ole mitään sisältöä niille jotka eivät näe kehyksiä). Ei mitenkään erityisen tehokasta toimintaa joka viittaa usein suunnitelmallisuuden puuttumiseen (tunnettu myös koheltamisena).

Jos estosivun tarkoitus on olla informatiivinen ja saavutettava, ei se onnistu siinä rakenteeltaan. Eikä se onnistu siinä myöskään visuaalisilta ominaisuuksiltaan. Sivun ei pidä olla kaunis, mutta kyllä uskottava ja selkeä. Poliisin estosivun pitäisi huokua virallisuutta ja viranomaista. Nyt se muistuttaa kotskasivua viime vuosituhannelta kahden tunnin kansalaisopiston kurssin jälkeen.

Estosivu on rauhaton ja rytmitön. Sisällön ryhmittely on sekava. Oikean laidan piperrys on vaikealukuista ja siitä puuttuu looginen jaottelu, kuin se olisi suunniteltu sellaiseksi ettei sitä haluta luettavan. Linkki, joka vie vastauksiin yleisimmistä kysymyksistä (niissä versioissa joissa linkki on), on aivan väärässä paikassa.

Emme varmaan koskaan saa tietää onko poliisin estosivu tällainen siksi, että jossain ei vaan osata vai siksi, ettei piitata. Kummankaan ei kuitenkaan pitäisi olla syy huonoon jälkeen, sillä maa on täynnä niitä jotka osaavat.

Lopuksi kysymys: kuka auttaisi poliisia saamaan laatua verkkoon? Kuka osaa tehdä estosivusta selkeän, luettavan ja informatiivisen, niin, että se on standardin mukainen, rakenteellisesti korrekti ja saavutettava? Miltä näyttää esteetön estosivu joka seuraa viranomaisille säädettyjä ohjeita ja lakeja? Linkkejä toteutuksiin saa jättää kommentteihin.

(Kalamukille kiitos juttuideasta.)

Lukiessani nyt vellovan sensuurikeskustelun juttuja ja kommentteja olen, useammin kuin kerran, törmännyt termiin ”laiton lapsiporno”, joka on ainakin kahdella tapaa todella tökerö: se on huonoa kieltä ja sen käyttäminen viittaa laillisen lapsipornon olemassaoloon.

Ymmärtääkseni maamme lakien mukaan lapsiporno itsessään on laitonta, kuten myös sen hallussapito ja levitys. Eli termi ”laiton lapsiporno” tarkoittaa laitonta laittomuutta tai laitonta rikollistoimintaa – ei mitenkään erikoisen hyvää kielenkäyttöä.

Samalla myös termin ”laiton lapsiporno” käyttö viittaa siihen, että kyseessä ei ole laillinen lapsiporno. Jos tarkentaa jonkin toiminnan olevan laitonta, on oletettavaa, että siitä on olemassa myös jokin vertailtavissa oleva vastakohta, esim. laiton rajanylitys ja laillinen rajanylitys (tai miksi ei laiton raaka murha ja laillinen raaka murha). Lapsipornon ollessa kyseessä on älytöntä edes ajatella siitä olevan laillista versiota. Miksi siis viitata siihen?

Tiedän että tämä on nipottamista. Nipotin samasta asiasta jo elokuussa 2005, kun HBL (jo netistä kadonneessa) artikkelissaan kertoi nyt käytössä olevien salaisten sensuurilistojen tulemisesta. Haluan kuitenkin ilmaista mielipiteeni asiasta, sillä kommunikoinnin selkeys vähentää väärinymmärryksiä. Antaa poliitikoiden hoitaa kiertoilmaisut sekä epäselvät monitulkinnalliset lausunnot, pysytään me muut selkeydessä ja suoraviivaisuudessa.

Anteekskiitos.

Reissun päällä ei tullut pahemmin surffailtua. Mitä nyt hotellin langatonta aulasta toisinaan kännykällä. Lähinnä vähän uutisotsikoiden silmäilyä ampparit.comista ja sähköpostin tarkistusta. Jokunen kännykuva tuli lähetettyä. Muuten onnellisen tietämätön maailman menosta.

Nyt palattuani olenkin sitten juuttunut lukemaan juttuja lapsipornofiltteristä ja siitä miten viestintäministeri ei näe metsää puilta kukkahatun lierien alta. Valtamedian jutut antavat kuvan poliittisesta silmänkääntökikasta jossa itse asia – ennakkosensuurin vastainen keskustelu, ei siis lapsipornon kannattaminen (näissä kahdessa kun on todella iso ero) – hukutetaan höpinään siitä miten oiretta pitäisi hoitaa. Sellainen ratkaisu ei tule kestämään aikaa, eikä järkeä.

En ajatellut niistä tässä sen enempää kirjoitella – muut ovat sen jo tehneet.

Sen verran hämmentävää (ja kyllä, myös pelottavaa) on tuo valtiovallan puuha salaisine kieltolistoineen, että minäkin päätin liittyä tältä istumalta EFFIn jäseneksi.

Henkilön, tämän tarinan päähenkilö, kutsukaamme häntä nimellä herra P, tekee mieli kirjaa – äänikirjaa. Hän on äskettäin tutustunut kuunneltavien kirjojen maailmaan ja huomannut sen itselleen sopivaksi. Herra P:n on omasta mielestään vaikea löytää aikaa kirjan lukemiseen, mutta kuunneltava kirja, jolla voi täyttää (työ-)matkojen tyhjyyteen tuijottelut ja jota voi kuunnella pitkillä kävelylenkeillä viikonloppuisin, tuntuu hyvältä.

Ensimmäinen äänikirja oli herra P:lle mukava yllätys: se ei vain ollut kohtuuhintainen, vaan myös hyvä. Kirja, jota päähenkilö mielellään suosittelee muillekin luettavaksi, kertoi inspiroivan ja mielenkiintoisen kertomuksen siitä miten kuluttamisen ja tuottamisen perinteiset hierarkiat murenevat tuoden muutoksia liiketoimintatapoihin. Herra P löysi kirjan ensin Amerikasta, mutta päätyi sattumalta ostamaan sen työpöydällään olevasta i-lähikaupasta, sillä hintaero ei ollut merkittävä, vaikka hiukan kalliimpi olikin. Se, että asiat ovat kalliimpia kotona kuin ulkomailla on ajatus johon herra P oli tottunut jo kauan sitten, vaikka se aina yhtä paljon harmittikin. Periferiassa asuminen opettaa, ajatteli tarinan päähenkilö.

Herra P:n teki siis mieli sivistää itseään lisää. Huumaantuneena ensimmäisestä onnistuneesta ja positiivisesta äänikirjakokemuksestaan suuntaa hän etsimään itselleen toista sopivaa kirjaa ja päätyy nopeasti valitsemaan sellaisen, jonka aihepiiri tavallaan sivuaa vastaavaa kuin edellisenkin, mutta toisesta näkökulmasta. Useamman näkökulman ymmärtäminen on herra P:n mielestä hyvä asia.

Niinpä herra P piipahtaa Amerikassa tarkistamassa kirjan olemassaolon äänimuodossa ja siirtyy taas työpöytänsä i-lähikauppaan ostohousut jalassa, suorastaan kiimassa päästä kuuntelemaan mieleistään aihetta.

Vaan siinä missä ensimmäinen kerta oli Herra P:lle kaikin tavoin hyvä kokemus, ei toinen kykene samaan. Päähenkilön näkökulmasta toista kertaa ei voi kuvailla pettymyksenä: se ei ole tarpeeksi voimakas ilmaisu. Miten Periferian kansalaisia voidaan riistää näin ennennäkemättömällä tavalla? Herra P huutaa tuskaansa ympäröivään tyhjyyteen. Kuuroille korville.

Tämän tarinan luonteeseen ei kuulu toistaa kaikkia niitä herkkiä mieliä armottomasti säpäleiksi raastavia vulgäärejä ilmaisuja joita päähenkilö todistetusti sylki suustaan löytäessään haluamansa kirjan i-lähikaupan hyllystä. Tyydymme toteamaan, että herra P oli tavattoman pettynyt ja ilmaisi sen monimuotoisesti ja äänekkäästi.

Tarinan päähenkilö nimittäin huomaa, että siinä missä ensimmäisen kirjan hintaero Amerikan ja i-lähikaupan välillä ei tunnu pahalta, on toisen hinta tasolla jota tuskin edes Suomen Selityksen selittäjä/förklarare Kekki kykenisi selittämään. Hinta on niin kova ettei sitä voi tajuta. Herra P tuntee päänsä halkeavan ja järjen pakenevan aivomassansa uumenista.

Peläten aivovauriota herra P vetäytyy nopeasti pois i-lähikaupasta paha maku suussaan ja päättää lähteä seikkailemaan.

Kierrettyään Euroopassa, omassa (tarinoiden mukaan osittain yhdistyneessä) kotimaaosassaan, aikansa, päätyy tarinan päähenkilö Brittein saarivaltakuntaan, jossa himoitsemansa äänikirja on tarjolla järkeenkäypään hintaan – maksaen vain puolet siitä mitä i-lähikaupassa. Herra P tekee ostopäätöksen, ja siirtää haluamansa äänikirjan ostoskoriinsa.

Kuvitelkaa, että herra P on siirtynyt kassalle, ottanut kirjan käteensä ja kertoo kaikki henkilökohtaiset tietonsa kassalle saadakseen luvan ostaa kirjan. Kun ostolupa on saatu, antaa tarinan päähenkilö, kassan sitä pyytäessä, luottokorttitietonsa, jotta raha voi vaihtaa omistajaa samalla kun tuotekin. Kuvitelkaa, miten herra P, luotettuaan kauppaan koko sydämellään ja luottokorttitiedoillaan, hämmästyy, rahan ja tuotteen ollessa aika vaihtaa omistajaa, kun kauppa yllättäen kertookin ettei se tee kyseistä vaihtoa. Se ei vaan käy. Kauppa ei myy tätä nimenomaista tuotettaan Periferiaan. Kelpaisiko joku muu, kauppa kysyy. Se tuntuu hyvin retoriselta kysymykseltä.

Siinä herra P sitten istuu, kalpeana työpöydän loisteessa. Ei äänikirjaa. Luottokorttitiedot kaupassa joka ei myy, mutta joka ei kertonut asiasta vasta kuin sekuntia ennen kuitin kirjoittamista. Ärtymys, musta läpinäkymätön elämäniloa syövyttävä usva, valtaa päähenkilön mielen.

On ehkä parasta ettei herra P:n reaktiota tässä edes yritetä kuvailla. Voimme vain todeta ettei se ollut mukavaa kenellekään.

Tarinaa voisi toki jatkaa vielä mutta lienee paras lopettaa kohtaukseen jossa järjenvalo vielä on erotettavissa epätoivon kuilun partaalta – hetkeen jossa kävelty polku erottuu usvasta. Näin on vielä mahdollista palata sinne missä aurinko paistaa, linnut laulavat ja elämä on mukavaa. Palata sinne missä voi hengittää rauhallisesti.

Kyllähän herra P tietää, että äänikirjan saisi noukittua itselleen ilmaiseksi, aika helpostikin, mutta kuten kirjan tekijä itsekin toteaa, on vain kohtuullista, että kirjan kustantanut taho saa korvauksen.

Saamansa ajatus digitaalisesta äänikirjadivarista hymyilyttää herra P:tä. Absurdi ajatus. Ääntä rajoitetaan voimallisesti, kun taas painetulla sanalla ei ole vastaavia rajoituksia. Homma ei toimisi.

(Näin jutun loppuun on mainittava, että Brittein äänkirjakaupan asiakaspalvelu, huonon kokemuksen jälkeen, oli nopeata ja asiallista, onnistuen kumoamaan osan pahoista ajatuksista päähenkilön mielestä.)