skrubu

Tuntuu jotenkin hassulta kirjoitella blogiin jo niinkin vanhoista asioista kuin kolme päivää sitten julkaistuista uutisartikkeleista. Mutta koska en ole aikaisemmin ehtinyt, niin parempi nyt kuin ei koskaan.

Mielestäni tämä Lipposen arvostelu on ihan vallattoman viihdyttävää luettavaa.

Lipposen mukaan suomalaisten sanomalehtien ”toimituksissa rehottaa blogikulttuuri”, joka on pesiytynyt lehtiin netistä.

Pakko tunnustaa: nauroin ääneen yksin läppärini ääressä. Enkä vain yllä lainatun pätkän vuoksi (joka on hauska siksi, että valtamedia on leimannut blogit viihteeksi ja siksi, että blogeja ei ole muualla kuin netissä), vaan myös Lipposen nettilehtianalyysistä, joka kaikessa karkeudessaan ja jääräpäisyydessään on yllättävän tarkka.

Ensinnäkään minä en löytänyt hakemaani juttua, enkä pitänyt näkemästäni, enkä kokemastani. Ja loppupäätelmä oli: ei enää koskaan [...]
–
Paavo Lipponen

Valtamedia luo kohinaa verkkoon, mutta ei anna työkaluja sen suodattamiseen. Yhä vaan on helpompaa löytää suomalaisten mediatalojen artikkeleita Googlen avulla, kuin yrittää penkoa niitä esiin palveluiden omilla alkeellisilla hakutoiminnoilla.

Toimitusten tekemisistä en osaa mitään sanoa. Ehkä siellä on blogivaikutteita. Voi tietenkin myös olla ovat päässeet Lipposen kritisoimaan tilaan ihan itsestään, ilman ulkopuolista apua.

Toinen viihdyttävä teksti, joka ei ehkä ole yhtä vallaton kuin edellinen mutta kyllä hiukan tuoreempi, on Talouselämässä julkaistu Pekka Seppäsen kolumni Verkossa ryhmyys tiivistyy, joka omalla tavallaan komppaa hs.fi:n näkemystä valtamedian ulkopuolella tapahtuvasta kommunikoinnista. Mutta siinä missä hs.fi:n Esa Mäkinen käyttää oman konserninsa omistuksessa olevan Blogilistan tilastoja ihmisten määrittelemiseen, on Seppänen kääntänyt katseensa toiseen kansalaisten temmellyskenttään – adressit.comiin.

Seppänen listaa suosituimpia (eli eniten allekirjoitettuja ja kommentoituja) adresseja ja vetää niistä johtopäätöksen.

Edellä olevat esimerkit todistavat sen viisauden, että lähimpänä ihmistä ovat sellaiset asiat, jotka ovat ihmistä lähellä.
–
Pekka Seppänen

Netissä ’kaikkein suosituimmat’, ovat useasti vain poikkeuksia (esim. adressit joita ei ole tajuttu sulkea kun homma on ohi) jotka pulpahtavat esiin siksi että joko mittaustavat ovat vääriä tai mittaustuloksia tulkitaan väärällä tavalla. Tässäkin tapauksessa 2800 adressista alle prosentti on se ryhmä jonka perusteella vedetään johtopäätös sisällöstä (vrt. hs.fi:n tapaukseen jossa 3,5 promillea blogeista sai toimia esimerkkinä sille että kaikista blogeista on tullut viihdesivustoja).

Niitä ihmisiä joille ihmistä lähellä olevat asiat ovat… niin, lähellä, ovat niitä samoja jotka äänestävät meille presidentin ja eduskunnan. Ne ihmiset ovat tavallaan niitä jotka ovat nostattaneet Lipposen sille korokkeelle josta hän nyt räkii valtamedian kaljuuntuville päälaille. Samat ihmiset ovat myös niitä jotka ostavat valtamedian paperituotteita.

Mistä adressien allekirjoittajat saavat tietoa niistä lähellään olevista asioista? Oletan, että se massa ihmisiä joka eniten allekirjoittaa adresseja saavat ison osan informaatiostaan massamediasta, esimerkiksi niistä samoista lehdistä jotka sitten ihmettelevät kun ihmiset reagoivat. Hassua.

Kolumnin lopussa ilmoitetaan ettei Seppänen kuulu siihen tiivistyneeseen ryhmyyteen/tyhmyyteen netissä josta kirjoittaa. En kuitenkaan oikein ymmärrä miksi tämä pitää tuoda esiin. Onko se huumoria jota en tajua, vai jotain muuta?

Tänään olen nauttinut erityisesti seuraavista viihdeartikkeleista: Asiablogeissa pohditaan taas ja Blogeista taas kerran sekä Mun mielestäni!.

[kuva puuttuu: Suomalaiset mediamogulit ylläpitävät monia verkkopalveluja omissa yrityksissään.]

Asiapitoisen journalismin sijaan Suomen suosituimmat mediatalojen ylläpitämät verkkosivut keskittyvät viihteeseen. TNS gallupin palvelun mukaan 50 suosituimmasta suomalaisista verkkosivuista 44 voi luokitella viihteeksi.

Paljastukset julkkisten elämistä, muoti ja trendit sekä viihde kiinnostavat journalisteja. Kaikista suosituimpia ovat olleet kuitenkin jo pitkän tabloidiblogit: niissä tyypit kirjoittavat milloin mistäkin ja antavat ohjeita vaikka mihin. Samalla saatetaan sivuta oikeata elämää, kuin hyvässä paperilehdessä ikään.

Median verkkopalvelut syntyivät vuosituhanteen vaihteessa, ja ne eivät vieläkään ole lyöneet itseään läpi.

Tuolloin medialähteyssaarnaajat povasivat valtamedian saiteista haastajia vertaisjournalismille: sinnikkäät valtajournalistit voisivat paljastaa metatasolla kaiken sen, mistä neule-, hius- ja huumoribloggaajat vaikenevat.

Neljä vuotta myöhemmin näyttää siltä, että valtamedian lupaus ei täyttynytkään.

Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen yliopistonlehtori Heikki Heikkilä vahvistaa, että valtamedia on viihteellistynyt. Suomessa ei ole Heikkilän mukaan ollut todellista tarvetta vakavan valtamedian syntymiseen.

”Täällä ei ole kriittistä massaa, jolla olisi riittävästi aikaa ja kunnianhimoa sellaisen verkoston luomiseen, jossa valtamedia toimisi poliittisen osallistumisen ja julkisen keskustelun välineenä. Välineet ja tietotaito eivät itsessään tuota sitä”, Heikkilä sanoo.

Heikkilän mukaan tarve saattaa kuitenkin jossain vaiheessa syntyä.

Valtamedian verkkopalveluiden kävijämäärien mittaaminen on Suomessa alkeellisella tasolla. TNS Metrix on ainoa yhtenäinen tilasto, ja senkin tiedot perustuvat valtamedian sivustojen ilman mittaamiseen. TNS gallup ei lupaa lähiaikoina parannusta palveluunsa. Silti sama viihteellistyminen on havaittavissa esimerkiksi Ruotsissa, jonka valtamediatilastot ovat luotettavampia.

Viite (jota ei pahemmin valtamediassa harrasteta) täältä.

Jännä miten viestintäministeri Suvi Lindén on onnistunut muuttumaan näkymättömäksi nettisensuurikeskustelussa.

Aluksi Lindén esiintyi mediassa sensuurin keulakuvana ja pakollisuuden puolestapuhujana. Kun sitten edustamnasa kansa viestitti viestintäministerille huolensa nettisensuurin toimimattomuudesta (adressissa Suvi Lindén – eroa taas on tätä kirjoittaessani 13609 allekirjoitusta, yli kolminkertaisesti Lindénin saama äänimäärä vuoden 2007 vaaleissa), ei Lindén hiffannut mistä oikeasti oli kyse ja sysäsi vastuun poliisille.

Nyt kun moni muu (poliisi, perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja ja sisäministeri) on myöntänyt, että ongelmia sensuurilistan kanssa on, ei Lindén enää tunnu sanovan nettisensuurista yhtään mitään.

Tai no, sen Lindén sanoo, ettei hän ole ajatellut erota ja on kai täten siirtynyt jo pois nettisensuuriasioista verkkopalveluiden sisäänkirjautumisen yksinkertaistamiseen.

Kuin vesi hanhen selästä…

Ironia on kuin suola.

Sopivasti käytettynä se saa asiat maistumaan, mutta
liikakäyttö kohottaa verenpainetta ja vahingoittaa sydäntä.

Antakaas kun kerron yhdestä suhteestani. Se on yksi monista suhteistani ja se on jatkunut kohta kymmenen vuotta. Uskallan väittää tietäväni suhteeni toisesta osapuolesta enemmän kuin mitä tiesin kymmenen vuotta sitten, vaikka minua ei ehkä se hirveästi edes kiinnostaisi. Valitettavasti suhteeni toinen osapuoli ei ole kehittynyt vuosien mittaan ollenkaan. Ei edes edes niin, että toinen tietäisi mikä on sukupuoleni.

Kyseessä on asiakassuhde kaapelioperaattoriini, Welhoon.

Sain vastikään Welholta sähköpostia jossa pyysivät minua kertomaan millaisia ominaisuuksia arvostan digiboksissa (kysely, jonka olisin halunnut nähdä jo pari vuotta sitten). En yleensä osallistu tällaisiin lomakesulkeisiin, mutta ajattelin kuitenkin tällä kertaa käydä katsomassa, josko siellä olisi hyviä kysymyksiä (minulla kun on mielipiteitä digibokseista).

Kyselyssä ensimmäisenä minulta udellaan olenko mies vai nainen. Melkein kymmenen vuoden asiakassuhteen jälkeen olen kaapelioperaattorilleni neutri: sukupuoleton merkintä asiakasrekisterissä. Se ei tunnu kivalta.

Seuraavaksi minulta udellaan ikääni. Huh. Kaikkien näiden vuosien jälkeen? Enkö minä muka ole koskaan antanut Welholle tietoja itsestäni. Olen varmasti. Miksi niitä siis kysytään uudestaan?

Minulta kysytään lopuksi jopa sähköpostiosoitetta, vaikka kutsu kyselyyn tuli sähköpostitse.

Kysynpä vaan, että mikä ihmeen asiakassuhde? Olen Welholle hajuton, mauton, sukupuoleton ja tuntemattoman ikäinen maksukone, epäpersoona, jolta kaikkien näiden vuosien jälkeen kysytään jopa jos olen televisio- ja/tai laajakaista-asiakas(!?). Ja tämä on siis se sama firma joka lähettää minulle laskun kerran kuukaudessa palveluistaan.

Voi hyvät hyssykät sentään.

Selityksenä asiakasdialogin huonouteen ei saa olla tekniikka, eli esimerkiksi se, että kysely on toteutettu jonkun toisen firman kyselypalvelun avulla: sellaisen, joka ei selvästikään kommunikoi asiakashallintajärjestelmän kanssa. Jos kysely oikeasti olisi bisneksen kannalta tärkeää, sen toteuttamiseen investoitaisiin kunnolla. Huono toteutus on huonoa asiakaspalvelua, se on ylimielistä asiakkaiden aliarvioimista. Se on väärä tapa.

Massamediamainen haulikolla sokeasti ampuminen omaan asiakaskuntaan on myös väärä tapa, ja samalla myös hyvin vanhanaikaista toimintaa. Maailma on muuttunut. Welhon pitäisi ymmärtää puhutella asiakkaitaan heimonsa jäseninä, ei massana lompakon omistavia tuntemattomia neutreja.

Welho viestittää minulle etten merkitse heille mitään. Miksi siis minun mielipiteeni merkitsisi sen enempää? Miksi minun pitäisi edes jaksaa välittää heidän kyselystään? Etenkin kun kyselyn kolmestatoista kohdasta vain kolme käsittelee ilmoitettua teemaa (”Olemme kehittämässä uusia digibokseja ja meitä kiinnostaa tietää, millaisia ominaisuuksia niissä pitäisi olla”).

Huokaus.

Miksi sähköpostiohjelmassani ei ole arkistointia? Sellaista joka automaattisesti keräisi viestit aikajärjestykseen omiin kansioihin, esimerkiksi vuosi- ja kuukausitasolla (säilyttäen tietenkin käytössä olevan kansiohierarkian). Sellainen toiminto olisi todella kätevä.

Ja todella kätevä toiminnosta tulisi jos sellaisen vuosiarkiston pystyisi tallentamaan pienenä pakettina jonnekin kovalevyn nurkalle keräämään pölyä. Kun ei niitä viestejä viitsi poiskaan heittää.

Terv,
Nimim. inbox sekaisin jo vuodesta 2005