Tämä kuulostaa saivartelulta mutta jankutan, koska tämä liittyy Skrubussakin käsiteltyyn ammattilaiset vs. amatöörit vs. Keen -tematiikkaan, jota en myöskään ymmärrä. Haluan tietää, kertokaa.

Mikko, eihän se muuttaisi Skrubua tai pni:n kirjoituksia yhtään mitenkään, mutta mielikuvien tasolla sillä on aika iso vaikutus. Tiedän, että se on hölmöä, mutta näin ihmisen mieli vaan toimii.

Ja sitten itse asiaan.

Sisällöntuotannossa, etenkin kun kyseessä on harrastepohjalta toimiva tekijä, skeidaa kutsutaan joskus harjoitteluksi, ja usein se on hyvästä, etenkin kun kaikki eivät synnynnäisesti ole mestareita. Se pitääkö sitä kaikkea treenikamaa sitten tunkea verkkoon, on kai sitten ihan toinen keskustelu.

Vastaanottavassa päässä on suodatettava skebeliä jotta pääsee kiinni helmiin ja tämä koskee niin esimerkiksi blogeja kuin myös toimitettua sisältöä. Se on kai tavallaan vapaan sanan hinta.

Mutta paljon täytyy lapioida paskaa,
ennen kuin pääsee viljaa leikkaamaan.
–
Juice Leiskinen

Jotkut bloggaajat kirjoittavat harrastuksena, mutta puoliammattilaisen kädenjäljellä - nämä blogit ovat yleensä erittäin hyviä, mutta valitettavan harvassa. Kaikkein kiinnostavimpia ovat ne blogit, joissa oikea kirjoittamisen ammattilainen kirjoittaa jostain muusta kuin kirjoittamisesta.

Kuvittelin pitkään, että tämäkin on harrastelijan kirjoittama loistava blogi, mutta tajusin, että kirjoittajahan on mainostoimistossa töissä, joten asetelma muuttui, mikä taas saa minut kallistumaan hieman Keenin kannalle, vaikka jaksoin esim. Hesarin blogijutun ilmestyessä puolustaa bloggaamista ihan paperilehden sivuilla asti.

Se mitä tehdään on tietenkin eri asia. Photoshopissa se oli efektit. PageMakerissa se oli villi typografia. Molemmissa tavallaan rajatomat mahdollisuudet. Internetissä se on blogit, facebookit, mashupit tai vaikka lifestreamit, tavallaan rajattomat mahdollisuudet.

Tai, miksipä ei myös näin:

Kun muutin Helsinkiin hankin kaapelimodeemin: En ollut enää puhelinmaksujen orja, vaan tekniikka mahdollisti kiinteän kuukausimaksun. Striimasin päivittäin tuntikaupalla amerikkalaisia poliisiradioita, koska se oli mahdollista, en siksi että se olisi järkevää: minulla oli (tai minusta tuntui että minulla oli) rajattomat mahdollisuudet tehdä mitä vaan. Se oli hohdokasta jonkin aikaa. Mutta eihän se oikeasti ollut erityisen mielenkiintoista, joten se jäi.

Ei.
Olen tätä sanonut ennenkin; tässä kohdassa ihmiset lankeavat ”keino-analogia-ansaan”, kuten nimitin ilmiötä eräällä luennollani.

Ei internet-kirjoittelu ole kirjallisuutta tai journalismia.
Samalla tavalla ihmiset lankeavat vertaamaan samalla välineellä, elokuvalla, tehtyjä taideluomia, vaikka ”Blade Runner” ja ”Humiseva Harju” ovat aivan eritaidemuotoja.

Enin osa verkkokirjoittelua on verkkokirjoittelua ja jää sellaisiksi. Ja vaikka verkkokirjoittelu jalostaa kirjoittamista, tekee siitä teknisesti helpompaa ja alentaa kynnystä, niin edelleen hyvä taide tai journalismi lähtee samasta pohjasta, miten Mauno Koivisto määritteli hyvän taiteen: ”Hyvää taidetta on se, että taiteilijalla on jotakin sanomista ja hän saa sen sanotuksi”. Tuota kynnystä ei ylitä tekniikalla, vaan ajattelulla ja lahjakkuudelle.