skrubu

Blommor åt alla mammor.

Minä kuolin kaksi viikkoa sitten. Tuhkani on siroteltu mereen, eikä minusta ole jäljellä kuin muistikuvia ja jokunen valokuva nuoruuden päiviltäni. Vaihdoin hiippakuntaa hiukan yllättäen, siksi testamenttini tulee teille tiedoksi vasta nyt, hiukan jälkikädessä.

Jakakaa vähäinen maallinen omaisuuteni viisaasti. Sillä ei oikeastaan ole mitään minun kanssa tekemistä. Asuntonikin oli tavallaan vain lainassa. Muistakaa kuitenkin, ettei tavaroista kannata tapella - se ei ole sen arvoista. Pitäkää kuitenkin hyvää huolta kovalevyistäni, niiltä voi löytyä vaikka mitä kivaa.

Omasta mielestäni kuitenkin arvokkain perintöni on elämäni aikana verkkoon tuottama julkinen sisältö. Se on oikeasti minua. Jätän sen kaiken jälkipolville. Mutta koska en enää ole täällä maksamassa laskuja, tulee verkossa käyttämäni maksulliset palvelut vähitellen poistamaan sinne syötetyt sisällöt.

Blogini tulevat katoamaan bittitaivaaseen. Ottaisiko joku niistä näin jälkikäteen kopion jotenkin? Ehkä tulostaisi tuotokseni paperille? Se olisi kiva, onhan siellä paljon ajatuksia ja jokunen ihan onnistunutkin valokuvakin. Kirjoittamani kommentit eri blogeihin varmaan näkyvät kunnes nekin blogit vähitellen katoavat. Flickrissä olevista kuvistani vain kaksisataa viimeisintä jää näkyviin kun lasku jää maksamatta. Näin kuolleena en enää oikein muistakaan mistä kaikista palveluista olen maksanut. Tuskin niitä kukaan muukaan tietää.

Ja vaikka tietäisi, ei kukaan muu tiedä salasanojani niihin, koska koneellani olevat tiedot ovat vähintään kahden eri salasanan takana. Eli vääjäämättä osa verkkoidentiteettiäni poistuu näkyviltä. Olisin jättänyt salasanani jonnekin teidän ulottuvillenne, jos olisin etukäteen tiennyt heittäväni lusikan nurkkaan.

Mutta entä kaikki ne ilmaiset palvelut joita käytin vielä eläessäni?

Facebook-profiilini ei päivity (vaikka näin jälkikäteen ajateltuna sinne olisi hauska saada joku naseva statusteksti), mutta se ei estä muita kommentoimasta sinne tai lähettämästä minulle vampyyrikutsuja (joista en elävänäkään oikein jaksanut innostua).

Videot YouTubessa sekä erinäiset viestit keskustelupalstoilla ja Jaikussa jäävät näkyviin. Tieto kuuntelemastani musiikista jää elämään, kuten myös sosiaaliset kirjanmerkkini. Myös kaikki kokeilemani ilmaiset blogialustat varmaan säilyttävät siellä olevan sisällön. Ainakin toistaiseksi. Vaikka eihän sitä tiedä koska erinäiset MyFacet ja SpaceBookit lopettavat toimintansa ja tyhjentävät tietokantansa.

Osa identiteettiäni katoaa verkosta, osa jää pölyttymään sinne tai tänne ja katoaa vähitellen alati lisääntyvän kohinan taakse, hakukoneiden saavuttamattomiin. Ehkä osa löytyy Wayback Machinen listoilta. Kuvittelen jättäneeni pienen jäljen verkkomaailmaan. Ehkä joku joskus jaksaa kaivella esiin tuotoksiani netistä ja tekee minusta muistosivun? Ehkä ei.

Mutta miten käy yritysten verkkosivuille kun liiketoiminta lakkaa? Jääkö niistä nettiin jälkeä?

Yritysten omat sivut tuskin jäävät näkyviin, osahan jo nyt poistaa vanhaa materiaalia näkyviltä. Brändit uudistuvat, logot vaihtuvat ja viestintä muuttuu. Lähihistoria deletoidaan vikkelästi jotta nykyinen yrityskuva pysyy selkeänä.

Se mitä yrityksistä jää jäljelle on se mitä muut ovat niistä kirjoittaneet. Osa löytyy vakiintuneen median arkistoista. Osa on yksityishenkilöiden kirjoittamaa tai ylläpitämää tietoa kuten linkkejä, blogikirjoituksia ja vaikka Facebook-ryhmiä. Unohtamatta tietenkään Wikipediaa, jonka kollektiivinen muisti jo on yhdeksän miljoonan artikkelin kokoinen ja päivittää yli 75000 aktiivista kirjoittajaa yli 250:llä eri kielellä.

Millaisen kuvan sinä jätät itsestäsi tai yrityksestäsi tuleville polville?

Laiskuutta! Laiskuuttahan se on, ajattelin yhtenä päivänä töissä kun dokumentoin erästä käyttöliittymää. Ai mikä, kysytte? Käyttöliittymä, tiedättehän se laitteen, ohjelmiston tai… äh. Siis mikä laiskuus? No, tietenkin käyttäjä.

Viimeisimmän purkaukseni jälkeen on asia jäänyt kellumaan ajatuksieni pinnalle kuin öljy Suomenlahden laineilla, sillä erotuksella että omani ei ehkä ollut vain tahallista, vaan myös toivottua.

Huomasin nimittäin, että kun aktiivisesti pyrin olemaan kirjoittamatta termiä käyttäjä, jouduin käyttöliittymän ohella miettimään ihmistä ja tämän päämääriä – sitä mitä käyttöliittymän avulla pitäisi saada aikaiseksi: lukea, katsoa, kuunnella, pelata, ostaa…

Se oli hyvin opettavaista (vaikkakin ehkä hiukan tavallista työläämpää). Ihminen muuttui bulkkikamasta, geneerisestä käyttäjästä, henkilöksi jolla on päämäärä ja käyttöliittymän olemassaolon oikeutus oli olla väline päämäärän savuttamiselle. Näinhän sen pitääkin olla: ”keitän kahvia” ei ”käytän kahvinkeitintä”, ”otan kuvan” ei ”käytän kameraa” tai ”kirjoitan blogijuttua” ei ”käytän blogisoftaa, selainta, hiirtä ja näppäimistöä”.

Käyttäminen liitetään usein negatiiviseen yhteyteen. Usein kuulee, että joku ei halua tehdä jotain koska ei osaa käyttää jotain laitetta tai ohjelmaa. Lopputulokseen pääseminen on positiivinen asia, käyttäminen ei niinkään. Äitini esimerkiksi puhuu mielellään puhelimessa ja on tyytyväinen kun saa langan päähän tavoittelemansa ihmisen. Mutta kännykkää hän vierastaa koska ”ei osaa sellaista käyttää”. Lankapuhelin on puheluita varten, kännykkä on vain vaikea käyttää. Hän ei koskaan sano käyttävänsä lankapuhelinta, vaan puhelimella soitetaan tai puhelimessa puhutaan tai puhelimeen vastataan.

Käyttäjät käyttävät käyttöliittymiä. Yksilöt haluavat päästä tavoittelemaansa lopputulokseen. Käyttöliittymän käyttäminen ei tuota onnistumisen tunnetta. Tahdottuun lopputulokseen pääseminen sen sijaan kyllä.

Kannattaa muuten käydä katsomassa Hannes Heikuran Hiljaiset kuvat Valokuvataiteen museossa. Ovat siellä näytillä vielä pari viikkoa.

Viikko sitten kävin mielenkiintoisen keskustelun Jaikussa Haakanan Karin ja Sulopuiston Ollin kanssa siitä onko Chicago crime data (entinen chicagocrime.org) journalistinen palvelu vai ei.

Oma mielipiteeni keskustelussa oli se, että kyseessä ei ole sen journalistisempi palvelu kuin mikään mukaan palvelu joka yhdistää syötteitä eri lähteistä. Vertasin palvelua niin Google Earthiin (jossa kartalle tuodaan eri syötteiden informaatiota, esim. valokuvia, uutisia ja yöpymispaikkoja) kuin myös Google Newsiin (jossa monesta uutislähteestä kootaan automaattisesti eri aihealueisiin).

Nyt huomaan olleeni väärässä.

Chicago crime datan vertaaminen Google Earthiin tai Newsiin ei voi toimia. Syy on yksinkertainen. Siinä missä Googlen palvelut kokoavat yhteen paikkaan useita syötteitä, ei Chicago crime data tuo palveluun sisältöä kuin yhdestä lähteestä: Chicagon poliisin rikostietokannasta.

Kyseessä ei ole mashup, vaan palvelu joka varastoi ja tilastoi poliisin generoimaa sisältöä. Se ei yhdistele mitään tietoa toiseen tietoon, eikä myöskään luo mitään uutta, se ei taustoita tai analysoi vaan on tavallaan vaihtoehtoinen käyttöliittymä poliisin tarjoamaan sisältöön (poliisihan tarjoaa myös oman käyttölittymän generoimaansa datan selailuun). En kuitenkaan vaan vieläkään ymmärrä mikä tekee Chicago crime datasta journalistisen palvelun (ja tekeekö siis koodi journalistisen työn?).

(Huomatkaa kuitenkin se, että mielestäni Chicago crime data vaikuttaa hyödylliseltä palvelulta (kuten koko Everyblock-projekti) enkä suinkaan ole kritisoimassa sen olemassaoloa, enkä ollenkaan epäile etteikö kyseisestä palvelusta olisi hyötyä journalisteillekin.)

Jaikukeskustelussa Chicago crime datan journalistista ulottuvuutta perusteltiin sillä, että palvelun kehittäjä on journalisti, palvelu on saanut journalistisen alan (innovaatio-)palkinnon ja, että journalistisuus on tämän palvelun tapauksessa funktio tai tavoite. Päämäärä ja tekotapa määrittelevät sen miksi yksi mashup voi olla journalismia ja toinen ei, sanottiin.

Tavoitteeni on oikeasti ymmärtää mikä on, ja mikä ei ole, journalismia, mutta tällä hetkellä olen ehkä hämmentyneempi kuin koskaan. Minusta tuntuu siltä, että journalismi on vähän kuin The Matrix (vrt. Unfortunately no one can be told what The Matrix Journalismi is) ja se tekee meille maallikoille (me ei journalistit) ymmärtämisestä vaikeata, jos ei jopa mahdotonta.

Kari listaa blogissaan jokusen palvelun ja pyytää lukijoitaan kommentoimaan ovatko ne journalismia vai ei.

Minä en listaa palveluita, mutta pyydän lukijoita kertomaan minulle sen mihin en löydä vastausta journalistiliiton verkkosivuilta: mitä on journalismi? Onko Wikpedia oikeassa? Onko hyvä journalismi taidetta? Voiko koodi tehdä journalistista työtä? Entä voiko vain journalisti voi määritellä mikä on journalismia ja mikä ei?

Valaiskaa minua, sillä minä en selvästikään ymmärrä.