Laiskuutta! Laiskuuttahan se on, ajattelin yhtenä päivänä töissä kun dokumentoin erästä käyttöliittymää. Ai mikä, kysytte? Käyttöliittymä, tiedättehän se laitteen, ohjelmiston tai… äh. Siis mikä laiskuus? No, tietenkin käyttäjä.
Viimeisimmän purkaukseni jälkeen on asia jäänyt kellumaan ajatuksieni pinnalle kuin öljy Suomenlahden laineilla, sillä erotuksella että omani ei ehkä ollut vain tahallista, vaan myös toivottua.
Huomasin nimittäin, että kun aktiivisesti pyrin olemaan kirjoittamatta termiä käyttäjä, jouduin käyttöliittymän ohella miettimään ihmistä ja tämän päämääriä – sitä mitä käyttöliittymän avulla pitäisi saada aikaiseksi: lukea, katsoa, kuunnella, pelata, ostaa…
Se oli hyvin opettavaista (vaikkakin ehkä hiukan tavallista työläämpää). Ihminen muuttui bulkkikamasta, geneerisestä käyttäjästä, henkilöksi jolla on päämäärä ja käyttöliittymän olemassaolon oikeutus oli olla väline päämäärän savuttamiselle. Näinhän sen pitääkin olla: “keitän kahvia” ei “käytän kahvinkeitintä”, “otan kuvan” ei “käytän kameraa” tai “kirjoitan blogijuttua” ei “käytän blogisoftaa, selainta, hiirtä ja näppäimistöä”.
Käyttäminen liitetään usein negatiiviseen yhteyteen. Usein kuulee, että joku ei halua tehdä jotain koska ei osaa käyttää jotain laitetta tai ohjelmaa. Lopputulokseen pääseminen on positiivinen asia, käyttäminen ei niinkään. Äitini esimerkiksi puhuu mielellään puhelimessa ja on tyytyväinen kun saa langan päähän tavoittelemansa ihmisen. Mutta kännykkää hän vierastaa koska “ei osaa sellaista käyttää”. Lankapuhelin on puheluita varten, kännykkä on vain vaikea käyttää. Hän ei koskaan sano käyttävänsä lankapuhelinta, vaan puhelimella soitetaan tai puhelimessa puhutaan tai puhelimeen vastataan.
Käyttäjät käyttävät käyttöliittymiä. Yksilöt haluavat päästä tavoittelemaansa lopputulokseen. Käyttöliittymän käyttäminen ei tuota onnistumisen tunnetta. Tahdottuun lopputulokseen pääseminen sen sijaan kyllä.
1 comment
Comments are closed.