Testamentti

Minä kuolin kaksi viikkoa sitten. Tuhkani on siroteltu mereen, eikä minusta ole jäljellä kuin muistikuvia ja jokunen valokuva nuoruuden päiviltäni. Vaihdoin hiippakuntaa hiukan yllättäen, siksi testamenttini tulee teille tiedoksi vasta nyt, hiukan jälkikädessä.

Jakakaa vähäinen maallinen omaisuuteni viisaasti. Sillä ei oikeastaan ole mitään minun kanssa tekemistä. Asuntonikin oli tavallaan vain lainassa. Muistakaa kuitenkin, ettei tavaroista kannata tapella – se ei ole sen arvoista. Pitäkää kuitenkin hyvää huolta kovalevyistäni, niiltä voi löytyä vaikka mitä kivaa.

Omasta mielestäni kuitenkin arvokkain perintöni on elämäni aikana verkkoon tuottama julkinen sisältö. Se on oikeasti minua. Jätän sen kaiken jälkipolville. Mutta koska en enää ole täällä maksamassa laskuja, tulee verkossa käyttämäni maksulliset palvelut vähitellen poistamaan sinne syötetyt sisällöt.

Blogini tulevat katoamaan bittitaivaaseen. Ottaisiko joku niistä näin jälkikäteen kopion jotenkin? Ehkä tulostaisi tuotokseni paperille? Se olisi kiva, onhan siellä paljon ajatuksia ja jokunen ihan onnistunutkin valokuvakin. Kirjoittamani kommentit eri blogeihin varmaan näkyvät kunnes nekin blogit vähitellen katoavat. Flickrissä olevista kuvistani vain kaksisataa viimeisintä jää näkyviin kun lasku jää maksamatta. Näin kuolleena en enää oikein muistakaan mistä kaikista palveluista olen maksanut. Tuskin niitä kukaan muukaan tietää.

Ja vaikka tietäisi, ei kukaan muu tiedä salasanojani niihin, koska koneellani olevat tiedot ovat vähintään kahden eri salasanan takana. Eli vääjäämättä osa verkkoidentiteettiäni poistuu näkyviltä. Olisin jättänyt salasanani jonnekin teidän ulottuvillenne, jos olisin etukäteen tiennyt heittäväni lusikan nurkkaan.

Mutta entä kaikki ne ilmaiset palvelut joita käytin vielä eläessäni?

Facebook-profiilini ei päivity (vaikka näin jälkikäteen ajateltuna sinne olisi hauska saada joku naseva statusteksti), mutta se ei estä muita kommentoimasta sinne tai lähettämästä minulle vampyyrikutsuja (joista en elävänäkään oikein jaksanut innostua).

Videot YouTubessa sekä erinäiset viestit keskustelupalstoilla ja Jaikussa jäävät näkyviin. Tieto kuuntelemastani musiikista jää elämään, kuten myös sosiaaliset kirjanmerkkini. Myös kaikki kokeilemani ilmaiset blogialustat varmaan säilyttävät siellä olevan sisällön. Ainakin toistaiseksi. Vaikka eihän sitä tiedä koska erinäiset MyFacet ja SpaceBookit lopettavat toimintansa ja tyhjentävät tietokantansa.

Osa identiteettiäni katoaa verkosta, osa jää pölyttymään sinne tai tänne ja katoaa vähitellen alati lisääntyvän kohinan taakse, hakukoneiden saavuttamattomiin. Ehkä osa löytyy Wayback Machinen listoilta. Kuvittelen jättäneeni pienen jäljen verkkomaailmaan. Ehkä joku joskus jaksaa kaivella esiin tuotoksiani netistä ja tekee minusta muistosivun? Ehkä ei.

Mutta miten käy yritysten verkkosivuille kun liiketoiminta lakkaa? Jääkö niistä nettiin jälkeä?

Yritysten omat sivut tuskin jäävät näkyviin, osahan jo nyt poistaa vanhaa materiaalia näkyviltä. Brändit uudistuvat, logot vaihtuvat ja viestintä muuttuu. Lähihistoria deletoidaan vikkelästi jotta nykyinen yrityskuva pysyy selkeänä.

Se mitä yrityksistä jää jäljelle on se mitä muut ovat niistä kirjoittaneet. Osa löytyy vakiintuneen median arkistoista. Osa on yksityishenkilöiden kirjoittamaa tai ylläpitämää tietoa kuten linkkejä, blogikirjoituksia ja vaikka Facebook-ryhmiä. Unohtamatta tietenkään Wikipediaa, jonka kollektiivinen muisti jo on yhdeksän miljoonan artikkelin kokoinen ja päivittää yli 75000 aktiivista kirjoittajaa yli 250:llä eri kielellä.

Millaisen kuvan sinä jätät itsestäsi tai yrityksestäsi tuleville polville?

14 thoughts on “Testamentti

  1. Blogipersoonan kuolema on mietityttänyt minua siitä pitäen, kun Kilpirauhasen vajaatoiminta ja Moroskooppi suorittivat blogi-itsemurhan 3 + vuotta sitten (en ollut kuvioissa vielä Kysy vaanin poismenon aikoihin). Tällaisena vartuneempana ihmisenä aloin saman tien funtsata, että entäs jos blogaaja kuoleekin ihan oikeasti. Miten vainajan lähipiiri kokee inteerneetin nurkkiin killumaan jääviät haamut?

    Kehittyykö kuolleiden profiilien ympärille jotain riittejä ja muita menoja? Naisten keskimäärisellä eliniänennusteella ehdin kierrellä näitä nurkkia vielä kolmisenkymmentä vuotta. Nuoremmilla on edessä yli 50 iloista internetvuotta (olettaen, että netti itse tai sen jälkeläiset ovat silloin hengissä). Noin pitkään jos on mestoilla, voi hyvin käydä niin, että kuolleen sosiaalisen median olomuodoilla on enemmän surijoita kuin sillä todellisella tomumajalla. Eikös silloin tuntuisi todennäköistä, että kuoleman riitit ilmestyvät osaksi nettielämää?

  2. (en minä oikeasti kuollut, enkä lopettanut bloggaamista)

    Kuoleman ympärille kasvaa ihan varmasti riittejä, kuten myös enenevässä määrin bisnestä.

    Mutta millä saisi verkkopalveluihin sosiaalisuutta niin, että ‘vainajan voisi tunnistaa’. Eli millä voisi ilmoittaa, että joku (esim. läheinen tai tuttu) on kuollut eikä vain lopettanut lärvikirjaprofiilinsa päivittämistä? Entä onko sosiaalisisten palveluiden suunnittelussa otettu huomioon jäsenen kuolema? Voiko/onko järkevää ylläpitää menneiden aikojen jäsenten profiilia (digitaalinen hautuumaa osana verkkoyhteisöä)?

  3. Kun ensimmäiset facebook-murhat ovat ilmeisesti jo tapahtuneet, voisi helposti kuvitella että yhteisösaitit haluavat pitää kaikki kuolleet jäsenensä mahdollisimman poissa näkyvistä.

  4. Erittäin mielenkiintoisesti vetäisty. Pitää ihan miettiä, miten saisi nurkkiin pölyttymään omia vuosikertomuksiaan tai uutuusesitteitään, jos tällainen vertaus sallitaan.

    Toisaalta, onko identiteettiä enää, jos itse ei enää ole? Kuuluuko sen ehkä vuosien varrella lakaistua kuvaamallasi tavalla? Rippeitä jää varmasti vielä vuosiksi vaikka eittämättä ennemmin tai myöhemmin jäljet häviävät. Onko silloin kukaan enää kuitenkaan muistamassa?

  5. jyrik: Mutta millä yhteisösaitti tietää että joku on kuollut (jos ei kyseessä siis ole valtamedian uutisoima kohumurha)?

    rolleh: Eikö se, joka (ehkä) jää elämään kun itse on jo heittänyt lusikan nurkkaan, ole tavallaan oma henkilöbrändi. Ja jos se on ollut tarpeeksi mielenkiintoinen tarpeeksi monelle, voi olla että sitä joku ylläpitääkin. Vaikka eihän sitä itse voi koskaan tietää (kai?).

    Ajatus – toimisikohan tämä: omasta kontakti-/tuttu-/kaverilistasta voisi valita pari kolme sellaista joilla on ‘avaimet lainassa’? Ja kun esim. minä en ole päivittänyt sanotaan Flickriä puoleen vuoteen, lähtee sieltä ensin meili minulle (“Huhuu? Oletko elossa?”). Jos siihen ei puoleen vuoteen vastaa, lähtee toinen. Jos siihenkään ei vastaa, niin sitten palvelu tarkistaa niiltä joilla on ‘avaimet lainassa’, että onko kaikki ookoo? Jos kaikki valitut vahvistavat, että pni päästi kylmän pierun, voisivat nämä joilla on avain minun profiiliin, käydä siellä merkitsemässä minut poistuneeksi rakennuksesta. Ja vaikka jättää näkyville 200 (heidän mielestään) parasta otosta. Tai poistaa profiili… tai jotain.

  6. Hyvä kysymys _T. Sanoisin että varmin tapa olla jättämättä mitään jälkiä on pysyä poissa koko cyberspeissistä. Mutta jos siellä nyt kuitenkin haluaa olla niin silloin varmaan kannattaa hyvin tarkasti miettiä miten esiintyy verkossa. Pysy mahdollisimman anonyymina. Älä tuota mitään jota kukaan haluaisi kopioida tai lainata. Pysy poissa sosiaalisista palveluista ja foorumeilta: sellaisista paikoista joihin joudut luomaan profiilin. Älä osta mitään verkon kautta.

  7. Kuka ties internet on jo kaatunut kymmenen (tai kahden-) vuoden päästä.

  8. Täytyy sanoa että tuo -jp-:n linkki on tiukkaa kamaa. Pienestä ihmisestä on olemassa enemmän verkossa kuin muualla. Heviä shittiä. Pistää miettimään.

    Ja vielä filosooffinen kysymys: Mitä eroa on muistolla joka on talletettu ykkösinä ja nollina ja muistolla joka on talletettu aivoihin?

  9. Mitä eroa on muistolla joka on talletettu aivoihin ja muistolla joka on painettu paperille?

  10. Hyvä kirjoitus aiheesta, jota on tullut itsekin kelailtua. Optimistisen huolettomasti en ole sen parivuotisen kelailun aikana asialle omalta osaltani mitään tehnyt.

    Tuo “avaimet lainaan luottokamuille” – ajatus on aika jees, niin voisi tehdä. Mutta miten aktivoida se verkkopersoonan kuolettaminen? En minä haluaisi, että status päiviltä poistuneeksi olisi verkkopalvelun huhuilu-meilien odottelun viiveen takana, ainakaan puolta vuotta.

    Kai sitä pitäisi vaan jättää toimintaohjeet medialukutaitoisimmalle luottoystävälleen osoitetulle “tee näin kun olen kuollut” – tekstillä varustettuun kirjekuoreen asiapapapereidensa joukkoon. Olisi sitten omaisten asia hoitaa kuori oikealle vastaanottajalle. Tai jotain.

    Rollehille, henkilölle, joka on ollut verkossa läsnä ja tekemisissä ihmisten kanssa vuosia, on muodostunut maine, joka taatusti jää elämään identiteetin haltijan heitettyä henkensä. Digitaalisen julkaisun keinoin tuo identiteetti voi olla vaikka kuinka moniaalle kietoutuva.

    Hannu Ripatille, muisto riippuu muistajasta, itsenäinen se ei ole. Muistikuva tästä kirjoituksesta kommentteineen jää aivoihini, vaikken enää palaisikaan lukemaan tätä ruudulle piirtyvää tallennetta siitä. Jos kerron ajattelemaani eteenpäin, se tallentuu toisiinkin aivoihin.

    Koska tosi monilla on useampia digitaalisia identiteettejä, joita he eivät välttämättä paljasta eri verkostoilleen, voisi ollakin aika mieletöntä kuoleman jälkeen koota “minä se olin” – tyyppinen linkkilista kaikista eri identiteeteistä. Että tämmöinen oli tämä ihmiselämä, olisitteko voineet kuvitella.

  11. Niin, kai sitä pitäisi varautua antamalla omat avaimet niille jotka ymmärrtävät tätä maailmaa.

Comments are closed.