Enpä muista, että olisin koskaan omistanut modernia leivänpaahdinta. Pitkään käytin opiskeluaikoinani joltain pohjanmaalaiselta kirpparilta löytämääni vanhaa (1930 tai 40 -luvulta, ehkä) täysin manuaalista laitetta, joka kyllä oli tehokas (vaikkakin paahtoi leivän vain yhdeltä puolelta) mutta hiukan epävarman tuntuinen. Siinä ei ollut katkaisijaa eikä termostaattia ja sitä oli hiukan hankala käsitellä kuumana. Hienon näköinen se kyllä oli. Päätin kuitenkin erota siitä jonkun muuton yhteydessä.
Vähän aikaa sitten vaihdoin osan verotettavasta tulostani sellaiseen laitteeseen että. Jämäkämpi kuin edellinen, kuitenkin perin manuaalinen: siinä on ajastin (tyyppiä mekaaninen tikittävä munakello) mutta leivän laskemisen ja nostamisen saa tehdä omin pikku nörttikätösin.
Se tuntuu ja näyttää hyvältä, ja kaiken lisäksi toimii kuin junan vessa. Miksi siis paholainen? Siksi, että kun sille antaa pikkusormen se vie koko ruoansulatusjärjestelmän: siinä voi tehdä lämpimiä voileipiä – paahtaa sämpylät juustoineen ja kinkkuineen. Eikä sinappikaan ole pahitteeksi. Eikä juuri mikään muukaan joka mukaan mahtuu. Aivan liian hyvää. Ja kun ei enää jaksa kahta leipää kerrallaan, voi laitteesta napsauttaa toisen paahtoreiän pois päältä ja käräyttää vain yhden, kuvitellen säästävänsä sähköä samalla.
Tässähän joutuu ihan rappiolle. Ja se on punaisen paholaisen syytä. Aivan loistava laite.
Hankit sitten tuon ihanuuden, mitä olen himoinnut, vaikken edes syö paahtoleipää! Oi!
Minä taas olen ihme kyllä lisännyt paahtoleivän syömistä.
Mulle on ihan yhdentekevää onko se hyvä tuote vai vain keskinkertainen, sillä himoitsen sen kroppaa… ööh siis kuorta! Jestas että on päheän näköinen laite!
Mutta eikö se sisäinen tuli ole oleellinen osa tällaista tuotetta?
Tuollaisen könsikkään nähdessä mun oma sisäinen tuleni kompensoi mahdolliset puutteet.