Menneeltä viikolta

Sea Life on mainio paikka harjoitella valokuvausta ja kokeilla mihin tekniikka venyy. Siellä on vaihtelevia ja vaativia valaistusolosuhteita, heijastuksia, valoa taittavia pintoja ja liikkuvia kohteita (kuvia kuvablogissa kunhan ehdin).

Elokuvissa ärsyttää mainokset. Vaikka ei hirveän tiuhaan kävisikään tuntuu siltä kuin saisi aina samat kaupalliset viestit silmiensä eteen. Jopa osa trailereista vaikuttaa ihan samoilta. En minä niitä salin ulkopuolella muista, mutta siinä ennen leffaa tulee sellanen c’est la vie -fiilis *): että taasko nämä. Sellainen vähentää leffakäyntien määrää.

Leffaliput ovat muutenkin niin kalliita, että sitä oikein jää miettimään paljonko maksaisi mainosvapaan leffan lippu? Tai josko nostamalla paukkumaissin ja kuplajuoman hintaa voisi lippujen hintaa alentaa?

Olympiastadion täytti juuri 70 v. Täältä näkee kirkkaalla säällä Tallinnaan asti, sanoi isä pojalleen tornissa. Ihanks tosi, ihmetteli poika ja jatkoi samaan hengenvetoon, mut sehän on sit lähempänä ku Lahti. Itse en oikein pystynyt erottamaan kotitaloni kattoa, mutta valokuvasta katseltuna jälkikäteen löysin jopa naapurin ikkunan.

Helsingillä on jaiku-kanava. Uutta minulle, mutta ei niille 139:lle jotka jo olivat virittäneet itsensä kanavalle.


*) vai pitäisikö sen olla bonjour-fiilis?

Päivitys: Kuvia Sea Lifestä kuvablogissa.