Sananen töhrystä

Pekka • 20.9.2008, 14.25

HS-raati tuomitsee töhrykampanjan? Voiherranjestassentään!

Lukiessani Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen kokoaman yli sadan taiteen, tieteen ja median vaikuttajan joukon vastauksia, en voi kuin ihmetellä. Monet näistä vaikuttajista jotka puolustavat töhrimistä vastaavat tyhjin kysymyksin, pelleilevin sarkasmein sekä mitäänsanomattomin vastakohdin. Ja professori Juha Sihvolan käyttämä natsikortti syö HS-raadin jo heikkoa uskottavuutta suuresti.

Se, että töhryjä ei poisteta viestittää ympäristöön sen, ettei ympäristöstä välitetä ja se taas johtaa välinpitämättömyyteen joka johtaa yhä enenevämpään töhryn määrään joka lisää välinpitämättömyyttä. Se on noidankehä johon on pakko vaikuttaa. Ihmiset yleensä pelkäävät enemmän sellaisia asioita joita eivät voi kontrolloida kuin sellaisia joihin heillä on ainakin näennäinen valta vaikuttaa. Ilman töhrykontrollia epävarmuuden tunne lisääntyy ja se puolestaan, vääjäämättä, johtaa siihen, että joku käyttää tilannetta hyväkseen. Jossain vaiheessa kuvaan tulee mukaan myös rikollisuus.

Urbaanin tilan on viestittävä, että siitä välitetään ja se tapahtuu pitämällä tilasta huolta, esimerkiksi pitämällä se siistinä. Ja mielestäni siisteys on esimerkiksi sitä, ettei Kiasman tai Helsingin tuomiokirkon kylkeen ole töhritty mitään (oli se sitten miten paljon vastakultuuria, visuaalista kommunkoitintia tai vapaata vaihtoehtotaidetta tahansa) kuin myös sitä, ettei muutakaan kadulle kuseskelua tai paskomista tulisi sallia.

Onko sitten Stop töhryille juuri se oikea tapa ylläpitää siisteyttä? En tiedä. Ihan mielenkiintoista luettavaa asiasta löytyy esim. Malcolm Gladwellin The Tipping Pointista: yksi pääsyistä New Yorkin rikollisuuden laskuun 1990-luvulla oli nimenomaan nollatoleranssi (metron) töhrimistä kohtaan.






12 mielipidettä

Kyse ei ole töhryistä, kyse on siitä, mitä määritellään töhryiksi. Roskaaminen saa minut näkemään punaista, enkä suuremmin arvosta esimerkiksi tageja. Minusta on kuitenkin kummalista, että kaikki oma-alotteinen tilassa tapahtuva visuaalinen viestintä määritellään sotkemiseksi samaan aikaan kun samaa tilaa saa laillisesti saastutta kaupallisilla viesteillä.

Olen samaa mieltä siitä, että kaupunkilaisia tulisi vastuuttaa julkisen tilan siistinä pitämisestä. Nollatoleranssin sijaan peräänkuuluttaisin kuitenkin vapaampaa ja osallistavampaa suhdetta yhteiseen tilaan. Graffiteihin liittyy haitallisia lieveilmiöitä niin kauan, kun sille ei anneta mahdollisuutta kasvaa vastakulttuurista kulttuuriksi, ja hakea norminsa ja toimintansa rajat dialogissa muun yhteiskunnan kanssa.

Levittin ja Dubnerin Frekonomics tyrmää muuten Gladwellin ja monien muiden esittämän näkemysken nollatoleranssin vaikutuksista Nykin rikollisuuden vähenemiseen tuomalla esiin yleisempiä kehityskulkuja. Rikollisuus oli nimittäin alkanut vähentyä jo ennen Giulianin kaupungissa aloittamia uudistuksia ja sama kehitys oli nähtävissä maanlaajuisesti.


En ymmärrä miksi tuo mainos-kortti aina vedetään esiin, sillä mainostajat maksavat mainospaikoistaan. Ei niitä ilmaiseksi tai pikkurahalla sinne saa. Mainostuloilla on luultavasti aika moni bussipysäkki ja niiden korjaaminen ilkivallan jälkeen rahoitettu.

Mainoksilla on lisäksi erittäin tärkeä funktio liiketoiminnan kannalta, myös pienille yksityisyrittäjille, jotka pyörittävät niitä kivijalkaputiikkeejaan ja tekevät kaupungista sellaisen kuin se on.

Graffitien vastaisuus johtuu siitä, että ne koetaan epäsiisteinä ja rumina, etenkin silloin, kun ne on tehty luvatta näkyvälle paikalle, jonne ne eivät näkönsä puolesta edes sovi. Seinämaalaukset voivat olla näyttäviä ja kauniita, mutta minun silmääni ne isot värikkäät ja epäselvät kirjoitukset ovat aivan yhtä rumia kuin tusseilla sotkitut tagitkin ja tuovat mieleen ghettoutuvan ja rähjäisen kaupungin, jossa ei ole turvallista liikkua.


Mainokset ovat oleellinen osa keskustelua. Kyse on siitä, mitä ja millaisia viestejä ja millä ehdoin julkisessa tilassa saa esittää. Jos kaikista viesteistä täytyy maksaa, tarkoittaa se käytännössä yhteisen tilan varaamista lähes yksinomaan mainoksille. Tämä taas pelkistää tilan käyttäjät pelkiksi kuluttajiksi esimerkiksi asukkaan tai kansalaisen roolien kustannuksella.

Tämä on ainakin minusta vähintään yhtä epämiellyttävä seuraus kuin graffitien mahdollisesti synyttämä turvattomuuden tunne, jonka syntymekanismia en sivumennen oikein ymmärrä, ellei kyse yksinkertaisesti ole jonkinalisesta toiseuden tai vierauden herättämästä aversiosta. Itse näkisn mielläni julkisessa tilassa monimuotoisempaa keskustelua.

Estettisiä makuja on monia – minusta ne isot kirjoitukset ovat yksinkertaisesti jotenkin lapsellisia. Graffiti on kuitenkin nykyään paljon muutakin kuin tageja ja noita isoja seiniä (joilla kai on myös joku nimitys), esimerkkejä uudenlaisista ja töhryttömistä tekniikoista löytyy mm. Graffiti Research Labista .


Muropaketin pitkässä aiheeseen liittyvässä ketjussa nostettiin esille myös seikkoja, joita harvemmin tulee ajatelleeksi. Esimerkiksi vääränlaisen maalin vahingoittava vaikutus puu- tai betonipintaan voi edistää lahoamista tai sieni- ja kosteusvaurioita.


Tässä hiukan jäsentelemättömiä kommentteja.

***

Mitä jos tämän oma-aloitteisen visuaalisen viestinnän tilalla tässä olisikin keskustelussa oma-aloitteinen audioviestintä?

Samalla tavalla kuin tätä urbaania visukommunikaatiota ilmestyy katukuvaan, ympäri urbaania tilaa heiluisi Machu Piccu -bändejä, Casiota pimputtavia kerjäläisiä ja torvensoittajia. Aina toisinaan niitä ehkä siivottaisiin pois, mutta siinä ne olisivat kuitenkin metrossa ja spårassa soittamassa. Itseilmaisijoita tulisi vastaan kaikkialla. Punkbändejä siltojen alla, huutolaulajia ala-asteen pihalla joka päivä tai dada-runoilijoita kotitalon rappukäytävässä.

Se on itsensä ilmaisemista. Pitääkö sillekin pitää antaa mahdollisuus kasvaa vastakulttuurista kulttuurin osaksi?

***

Gladwellin ja Levittin teoriat ovat molemmat olleet, ja ovat vieläkin, jonkun hampaissa. Odotan kohta ilmestyväksi seuraavaa teoriaa joka peittoaa aikaisemmat, mutta joka sekään ei ole vedenpitävä.

Onkohan Levittin aborttiteoria relevantti yhdysvaltalaisen kulttuurin ulkopuolella?

***

Kun tässä vastikään yksi mainosvälineiden tarjoaja katosi katukuvasta oli tuloksena vähemmän visuaalista kohinaa ja minä pidän siitä. Toisaalta samalla katosi iso kasa roskiksia, joten samalla roskien määrä ympäristössä lisääntyi, joka taas ei ole hyvä asia. Joten kyllä ne mainokset tuovat myös hyviä asioita mukanaan.

Mainonta ja oma-aloitteinen visuaalinen kommunikaatio toimivat eri normein. Niiden toisiinsa vertaaminen on mielestäni kuin päärynöiden ja perunoiden vertaamista toisiinsa. Molemmat manifestoituu kohinana julkiseen tilaan, mutta eri pelisäännöin, motivaatioin ja päämärin.


Onkohan Gladwellin nollatoleranssiteoria sen relevantimpi Yhdysvaltojen ulkopuolella, jos haluat välttämättä uskoa siihen?


(Tai siis nollatoleranssihan on ihan muiden keksintöä, mutta Gladwellin giulianistinen käsitys sen vaikutuksista. Mielestäni, jos kerran tunnet Levitt’n vastineen, on kohtuu järjetöntä enää vouhottaa postauksen verran aina muodikkaasta nollatoleranssista.)


No mutta, eihän teorian tunteminen välttämättä tarkoita uskoa siihen.

Valitsin kirjoitukseeni Gladwelliaanisen maailmankuvan esilletuomisen siksi, että se mielestäni on mielenkiintoista luettavaa ja Brafmannien Sway ja Arielyn Predicatbly Irrational omalta osaltaan tavallaan tukee sitä. Ainakin siltä osin, että niin käsityksiämme ja tekemisiämme ohjaa yllättävänkin voimakkaasti erilaiset ulkoiset signaalit, heikotkin. Ja niiden uskoisin toimivan myös Yhdysvaltojen ulkopuolella.

Mutta enhän minä oikeasti kuitenkaan osaa minkään tietämäni faktojen (tai olettamusten) perusteella sanoa onko Levitt oikeammassa kuin Gladwell, vai perustuuko molempien selvästikin älykkäiden herrojen teoriat ehkä virhepäätelmiin. Ja kuten Freakonomicsissa sanotaan, voi jopa tutkijoilla olla hyvinkin itsekkäitä motiiveja (kuten myös journalisteilla tai ekonomeilla). Kenen etua Gladwell ajaa? Entä Levitt? Ja miksi?

Sen kuitenkin tiedän, että kirjoituksessani vouhotin siitä, etten ole varma onko Stop töhryille se oikea tapa siisteyden ylläpitämiseen.


Mainosten ja graffitien erona on paitsi mainosten esittämisen maksullisuus, myös niiden väliaikainen luonne. Mainospaikoistahan maksetaan yleensä vuokraa, josta seuraa, että sopimuskauden jälkeen mainos poistetaan. Tästä johtuen mainokset hyvin usein suunnitellaan sellaisiksi, että ne voidaan vaivatta poistaa paikoiltaan. Ero graffiteihin on selvä, koska niitä on hankala poistaa, ja usein niiden poistamisen jälkeen samaan paikkaan tehdään uusi ja isompi, edelleen vaikeasti poistettava, töherrys.

Paitsi mainostelineitä (tai mitä tahansa muuta paikkaa, jossa mainoksia julkisesti esitetään) vuokraava yritys, mainostamisesta saa rahaa myös yhteiskunta – verojen muodossa. Mainosten ero graffiteihin verrattuna, on myös näiden rahavirtojen suunnat. Ei riitä, että mainosten tilalle tehtyjen graffitien vuoksi yhteiskunnalta jää saamatta ne verovarat, jotka se mainonnalla olisi saanut, mutta ei-toivottujen graffitien poistaminen maksaa yhteiskunnalle rahaa. Graffitien tekijät siis paitsi kuluttavat samoja yhteiskunnan tarjoamia palveluita kuin muutkin, mutta myös ”harrastuksellaan” huonontavat näiden palvelujen tasoa myös muilta. Kun tämän jälkeen itketään epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, ei pidä ihmetellä ettei sympatiapisteitä heru.

Mainonnan esiintuominen graffitikeskusteluun on muutenkin ihmeellistä. Graffiteja pitäisikin verrata mieluummin esimerkiksi alkoholiin tai tupakkaan, koska ne kaikki aiheuttavat yhteiskunnalle menoja. Tosin nämä menot kohdistuvat niin eri paikkoihin, että vertailu sen vuoksi on kömpelöä. Lisäksi alkoholi- ja tupakkaveron myötä vaakakuppi vielä kallistuu alkoholin ja tupakan etujen puolelle. Puhumattakaan siitä, että ne ovat laillisia.

Mitä Jere Majavan peräänkuuluttamaan graffitien synnyttämän turvattomuudentunteen syntymekanismiin tulee, arvelisin seuraavaa: koska graffitit ovat lähtökohtaisesti kiellettyjä, kuten muukin vandalismi ja vahingonteko, olisi luultavaa, että sallimalla tämä yksi vahingonteon osa-alue, kynnys myös muunlaisen vahingonteon sallimiselle, tai hyväksymiselle madaltuisi samalla. Otetaanpa esimerkiksi jälleen tagaajien yms. maalarien kovasti vihaamat mainokset: matka mainostelineen maalaamisesta (ja siten mainoksen esittämisen estämisestä) sen saman telineen hajottamiseen (sama lopputulos) on lyhyt, kuten myös on matka mainostelineen hajottamisesta bussipysäkin hajottamiseen. Tämän jälkeen ihmiset alkavat pelätä bussipysäkeillä odottamista, koska pelko kyseisten vandaalien palaamiselle, ja potkimisen kohteen muuttumiselle itse pysäkistä sen luona odottaviin ihmisiin alkaa kalvaa mieliä.

Samasta syystä kannabista ei tulla Suomessa laillistamaan: huumeet ovat jo kiellettyjä, ja sallimalla jokin poikkeus kielletyistä aineista, myös muiden ennen kiellettyjen aineiden sallimisen tai hyväksymisen kynnys madaltuu. Ja ei, en kannata kannabiksen laillistamista, kuten en myöskään kannata graffitien sallimista. En myöskään ole sitä mieltä, että kaikki graffiteja tekevät ihmiset ovat potentiaalisia mummojen hakkaajia. Kunhan tässä kertoilen, miten itse näen asiat.


Sitä paitsi… miten noin paljon ympäristön pilaamisesta mainoksilla huolissaan olevat ihmiset voivat vakavalla naamalla puolustella graffitien tekemisen oikeutusta? Sama vaikutus olisi ympäristöaktivistilla, joka haluaisi pelastaa ilmakehän ylimääräiseltä hiilidioksidilta pumppaamalla siihen vastaavan määrän metaania.

Paljon loogisempi mielenosoituksen kohdehan näille ympäristön pilaamisesta huolissaan oleville ihmisille olisi ulkomainonnan kieltäminen.


Linkkejä muilta saiteilta tähän juttuun

  1. Pörrö Sahlberg » Arkisto » Taidetta vai mainontaa Helsinkiin?
  2. Toinen sananen töhrystä | skrubu.net blog