(Tämä on siis se jaarittelu, josta aikaisemmin kadotin punaisen langan.)
On totta, että ilman päivittäistä lehteä jään aina jostain paitsi. Ehkä en ole lukenut häbläristä sitä kovaa juttua josta kaverit puhuvat, tai nähnyt sitä yhtä juttua hesarissa. Toisaalta, minulta menee ohi paljon kaikenlaista muutakin, niin televisiosta, radiosta kuin verkostakin. Meille tarjotaan niin paljon sisältöä, ettei kaikkea vaan voi sisäistää. On tehtävä valintoja, suodatettava. Siinä jää jotain aina pois, jotain mitä joku muu seuraa. Me kun emme kaikki suodata samalla tavalla.
Itse olen perustellut itselleni sen, ettei minulle tule lehteä sillä, ettei minulla ole aikaa lukea paperilehteä enkä näe syytä maksaa siitä ilosta, että tilaisin maksua vastaan paperia jotta minulla olisi jotain vietävää paperinkeräykseen (vaikka paperilehti saattaisikin olla nettilukemista luontoystävällisempi). Paperia tulee luukusta maksamattakin ja sisältöä saa netistä samaan hintaan.
Nautin paljosta ilmaisesta sisällöstä, kuten monista hyvistä blogeista ja useasti hyvä blogi on parempi kuin huono joukkoviestinnän tuotos. Ja vaikka blogi ei ehkä olisikaan A-luokan priimatavaraa, ei se tunnu haittaavan. Miksi? Ehkä se on sitä, että odotan enemmän sisällöntuottajien ammattilaisilta vaikka en maksaisikaan sisällöstä. Miksi? Vaikea sanoa. Oletan taustalla piilevän sen, että minut on kasvatettu siihen: se on opetettu koulussa, se on ollut olennainen osa kulttuuria ja joukkotiedotusvälineet itse ovat vuosien mittaan ankkuroineet mieleeni oman hyvyytensä ja ainutlaatuisuutensa.
En suinkaan nyt tarkoita sitä, etteikö joukkotiedotusvälineillä olisi paikkansa, arvonsa ja valtansa – onhan niillä, mutta näin vastaanottajan näkökulmasta netti on tuonut tarjolle todella laajan valikoiman sisältöä. Ja koska minulla on mistä valita, on myös itsestään selvää että vertailen. Mutta lukijana, katselijana ja kuuntelijana, eli joukkotiedotuksen yleisönä, koska en ole journalisti, en ole kuitenkaan sidottu vertailemaan journalistisia tuotoksia vain toisiin journalistisiin tuotoksiin (miksi olisin?) vaan voin vapaasti vertailla sisältöjä sisältöihin, riippumatta lähteestä tai minkä opinalan mukaan niitä on tuotettu – täysin omien preferenssieni mukaan.
Siksipä minun näkökulmastani netissä sisällöntuotannon ammattilaiset ja ei-ammattilaiset (amatööri lienee tässä aivan väärä sana) ovat aika pitkälti samalla viivalla. Ja sitä katsellessani olen näkevinäni miten ei-ammattilaisen sisällön huikeaan määrään (sisällöntuottajia on todella paljon) reagoidaan ammattilaisten puolelta myös panostamalla määrään. Ja kun yksi joukkotiedotusväline tekee sen, joutuu toinenkin tekemään sen ja kolmas. Kun tarpeeksi moni sitten tekee samoin, joutuu ensimmäinen sitten hiukan lisäämään tahtiaan näkyäkseen paremmin, ja sitten toinen ja sitten kolmas. Ja näin meillä onkin aikamoinen noidankehä, tai kilpavarustelu, joka täältä ei-ammattilaisesta näkökulmasta manifestoituu yhä heikkenevänä laatuna ja vähitellen laatuero ammattilaisten ja ei-ammattilaisten tuottaman sisällön välillä hämärtyy.
Voi tietenkin olla, ettei ei-ammattilaisten tuottama sisältö ole ollut katalysaattori tiedotusvälineiden nopeammin ja heikkolaatuisemmin -kilpaan, mutta se ei muuta sitä, etteikö kyseistä, uskottavuutta nakertavaa kilpaa joukkotiedotusvälineillä olisi menossa.
Joskus mietin miten laadun heikkeneminen verkossa ilmestyvässä journalistisessa sisällössä vaikuttaa kyseisten joukkoviestintäbrändien paperiolemukseen. Olenko oikeasti siirtynyt pois paperilehtien parista siksi, etten ehdi lukemaan niitä vai siirryinkö nettiin siksi, että lehden arvo ei mielestäni enää vastannut siitä pyydettävää hintaa? Entä kun verkossa juttujen laatu tuntuu heikkenevän vuosi vuodelta, haluanko siirtyä enää koskaan takaisin paperiin? En ole kuitenkaan oikein päässyt tämän miettimisessä mihinkään lopputulokseen.
Lopetan tähän, tämä on jo aivan liian pitkä teksti. Ohjaan teidät kuitenkin s1t.netin:n pariin, jossa on pohdittu uutiskäyttäytymistä.
kirjoituksille