skrubu

Adoben asiakastuki, kun maa ja kieli on valittu:

Juu ei, ei näin.

Tuntuu muutenkin olevan aikamoinen sokkelo jonne joko eksyy tai löytää itsensä yhä uudestaan ja uudestaan tuloaulasta. Grr… mierda.

Olen tässä ajatellut lopetta blogini. Jos vaikka laittais lapun luukulle ja siirtäis kaiken toisalle. On ruvennut tuntumaan jotenkin turhalta heitellä kuvia niin kuvablogiin kun Flickriin. Jos vaikka keskittyisi vain yhteen. Ja silloin siis Flickriin. Olisi vähemmän ylläpidettävää. Tänne omaan osoitteeseen keräisin vain erinäisiä kuvakokonaisuuksia.

Aikaisemmin tuntui järkevältä erotella kuvat kahteen paikkaan. Yritin pitää Flickrin fokuksen hyvin tietynlaisissa kuvissa ja kun tarvitsin paikan muunlaisille kuville kokeilin ensin yhtä vaihtoehtoa mutta päädyin sitten pitämään kuvablogia.

Niin sitä kuitenkin muuttuu. Hölläsin rajaustani Flickr-kuville ja huomasin vähitellen miten en oikein itsekään ymmärtänyt miksi yksi kuva kuuluisi yhteen paikkaan ja toinen toiseen. Päädyin huomaamattani keksimään syitä: Jos tämän laittiaisi tänne, voisi tuo mennä sitten toiseen, tai päinvastoin.

Ja sitten on tietenkin se, että Flickriin sopii dumpata monia kuvia kerrallaan eikä se häiritse katsomista tai seuraamista, mutta kuvablogiin mielestäni ei, sillä kuvabogin (sellainen joka itselläni on) esitystapa on enemmänkin ”kuva kerrallaan” -tyyppistä.

Eli jos lopettais. Kuvablogin. Aluksi päivittämisen, sitten joskus ehkä siirtäisi kuvat Flickriin. En ole ihan vielä kuitenkaan tehnyt päätöstä. Pitää nukkua jokunen yö asian päälle.

Schizo nakkasi tänne kuvahaasteen:

1. Mene kuvakansiosi (tai missä ikinä säilytätkään kuviasi) neljänteen alakansioon.
2. Valitse sieltä neljäs kuva.
3. Postaa kuva blogiisi ja kerro samalla kuvan tarina.
4. Haasta neljä ihmistä.

Päätin kaivaa kuvan digitaalisen kenkälaatikkoni uumenista. Meemin ohjeistus vei minut kuvaan huhtikuulta 1999.

Mistä tässä kuvassa oikeastaan on kyse? Samaisessa kansiossa on paljon lähikuvia erinäisistä esineistä, otettu Canon PowerShot Pro 70:llä. En ole koskaan omistanut kyseistä kameraa… hmm?

Lasi sen sijaan tuo heti muiston. Kyseessä on yksi monista Keravan Maxista 90-luvun alussa opiskelukämppään (joka sijaitsi Uudessakaarlepyyssä) hankituista laseista. Tykästyin silloin näihin mukavan ruraaleihin ja yksinkertaisiin halpohin kitsch-laseihin joiden nimi oli piste iin päällä; Hintalapussa luki ”Juomalasi lehmä”. Näistä osa on vieläkin käytössä. Osa hajonnut, mutta uusia hankittu matkan varrella. Uusissa kuitenkin reliefi on epäselvempi, yksityiskohdat kadonneet. On tainnut muotti kulua vuosien mittaan.

Ainiin, tuo kuva. Juu, nyt muistan. Tein tuohon aikaan opetushommia PrePress Centerille, kamera oli sieltä lainassa jotta sen käyttö tulisi tutuksi. Räpsin paljon kuvia, säästin vain viisitoista. Kameralle piti tehdä ColorSync-profiili värinhallintaa varten, mutta se ei onnistunut koska kamerasta ei saanut ”älyä” kytkettyä pois päältä.

Tapojeni mukaan, kuvahaasteen ohjeiden vastaisesti, en haasta ketään meemiin mukaan, mutta sehän ei varmaan estä esimerkiksi Nikkeä kaivamasta omista kuvistaan jotain julki ;)

Lauantainen The Flower Kingsin keikka Nosturissa oli oikein nautinnollinen. Äijät ruotsista osaavat kyllä asiansa. Kiitos Korroosiolle tästä kokemuksesta.

Kuvia keikalta löytyy täältä.

Meinasi jäädä kuvat ottamatta, kun ensin ei saanut tuoda ”ammattilaiskameraa” saliin. Sekös ehti vähän aikaa hymyilyttämään niin, että otsasuoni oli revetä. Ammattilaiskamera? Pyh ja pöh sanon minä. Mikä ihme se sellainen ammattilaiskamera on? Ihan kuin nykyään olisi hirveästi väliä millä vekottimella niitä kuvia ottaa.

Tulipa mieleen matkalla töihin tänään, että nyt kun Jaikun tulevaisuus näyttää epävarmalta, ja nykyinen toiminnallisuus on vähän niin ja näin, on olemassa yksi taho jonka ehdottomasti pitäisi ottaa vastuu Jaikun ylläpidosta ja ennen kaikkea arkistoinnista: Museovirasto Kansallisarkisto.

Kuvitelkaa miten paljon ja automaattisesti myös aikaleimalla varustettua nykytietoa voisi kerätä Jaikun avulla. Kevyttä dataa, vain tekstiä (kovalevytila on halpaa), suoraan kansalaisten näppiksiltä. Ajankuvaa nykyisyydestä.

Miten arvokasta olisi esimerkiksi kolmen vuosikymmenen kuluttua oikeasti tietää kansan mielipiteitä asioista 00-luvun lopussa? Ja jo nyt Kansallisarkisto voisi Jaikun avulla kerätä lähimenneisyydestä muistikuvia ja kertomuksia, esimerkiksi Top Ass -korteista.

Nyt olisi kuulkaas loistava mahdollisuus imuroida kovalevyt täyteen materiaalia, josta tulevaisuudessa tutkijat voivat kirjoittaa kirjoja ja väitellä tohtoriksi. Eiks vaan olisi hyvä juttu, jätkät hei. Jätkät?

Olin kirjoittamassa kommenttia Erkalle. Siinä naputellessani jäin miettimään asiaa. Kirjoitin vähän. Kirjoitin hiukan lisää ja yllättäen kommenttini oli pitkä, joten päätin julkaista suurimman osan täällä.

Erkka siis hermostui Lähikaupan Neuvonantajiin, tai oikeammin siihen, että palvelu vaatii rekisteröitymisen ja sopimuksen tekemisen korporaation kanssa, ennen kuin saa äänensä kuuluviin.

Kuluttajan näkökulmasta avoin nettipalaute on, jos ei ihan arkipäivää niin ainakin hyvin arkipäiväinen tapahtuma, joten voin hyvin ymmärtää Erkan tuskan kun asioita vaikeutetaan. Mutta korporaation näkökulmasta asia ei ole ihan näin yksinkertainen. Sopimus, uskallan väittää, on oire lentopelosta.

Luin jostain kirjasta (en nyt muista mistä), että ihminen pelkää sellaisia asioita joita ei voi kontrolloida. Jos itse olet tottunut kuski ja ajat autoa, olet maailman paras kuski, mutta kun et istu puikoissa vaan joku muu, etkä voi asialle mitään, sinua saattaa hermostuttaa (”pelkääjän paikka”, eikös?). Lentopelko perustuu ymmärtääkseni samaan. Siinä sitä vaan istutaan isossa metalliröörissä, tuoliin kiinnitettynä. Mitä jos jotain tapahtuu? Enhän minä voi tehdä asialle mitään, apua!

Kuluttajien tuottama sisältö on korporaation näkökulmasta monella tavalla pelottavaa tavaraa (vaikka selvästikin kiinnostavaa), ei vaan siksi, ettei sitä oikein voi kontrolloida vaan myös siksi, että ilmiö on uusi ja harvalla yrityksellä on olemassa toimivia prosesseja tai käytäntöä käsitellä ja reagoida kuluttajien tuottamaan sisältöön. Kuka ottaa vastuun siitä isosta massasta sisältöä jossa voi olla ihan mitä sisältöä vaan, ja varmaan onkin? Tämä aiheuttaa korporaatiolle lentopelkoa.

Ja vaikka esimerkkejä on, ei niitä ole tarpeeksi. Ei ole olemassa vedenpitäviä todisteita, niiden näkökulmasta jotka ovat tottuneet ohjaamaan yritystä/brändiä, että pelkääjän paikalla voisi joskus olla hyvä istua. Että kannattaisi toisinaan kuunnella mitä takapenkiltä huudellaan. Aikanaan ei ollut todisteita kumoamaan uskomusta siitä, että jos ihminen liikkuu nopeammin kuin mihin hevonen kykenee imeytyy ilma keuhkoista ja kuolema tulee. Uskomus perustui pelkoon tuntemattomasta. Nykyään tietenkin tiedetään jo toisin.

Yrittäessään saada edes jonkinlaista kontrollin tuntua lentopelkoonsa, jota tässä tapauksessa siis myös kuluttajien tuottamaksi sisällöksi kutsutaan, yritykset tukeutuvat siihen mihin on totuttu: sopimus. Sopimuksilla pidetään huolta, että yrityksellä ja duunareilla, tavarantoimittajilla, alihankkijoilla sekä muilla yhteistyökumppaneilla on selvät tanssiaskeleet. Myös ongelmatilanteissa. Samaa taktiikkaa sovelletaan nyt kuluttajiin. Meillä on kaikilla tapamme käsitellä pelkojamme, niin on korporaatioillakin.

En nyt tässä kuitenkaan ajatellut puolustaa käyttäjäsopimuksia, yritän vaan päätellä miksi niihin pakotetaan. Kai se on sitä, ettei nähdä muuta vaihtoehtoa. Yritykset ovat siirtyneet internetin pakosta dialogikieltoajasta kohti dialogimyönteisyyttä, niillä ei juurikaan ole vaihtoehtoja, mutta rauhoittaakseen hengitystään on niiden pidettävä kontrolli omissa näpeissään, rystyset valkoisina ja kämmenet hikoillen.

Yritykset eivät varmaan voi (tällä hetkellä ainakaan) olla välittämättä palvelun juridisesta puolesta, eli jonkinlainen käyttöehto tarvitaan. Mielestäni se on vähän samaa kuin se, että Alkosta ei olisi voinut tulla itsepalveluliikettä (tai muutenkaan palveluliikettä) 70-luvulla. Se ei olisi silloin ollut vain ennenkuulumatonta ja sopimatonta, vaan myös täysin mahdotonta siinä kohdassa historiaamme, vaikka Matti Meikäläinen parin kaverinsa kanssa olisivatkin jo olleet valmiita poimimaan pullot itse hyllyiltä (ja jopa sitä tehneet keihäsmatkoillaan).

Onko yritysten ja kuluttajien välillä sitten sopimus vai ehto ja millainen sen kieliasu on (vrt. Neuvonantajat ja Soneran Aivo), on tietenkin oma keskustelunsa (lakiosasto ei ehkä ole yhtä tässä ajassa niiden kanssa jotka ajavat asiakasdialogia verkkoon).

Tällä hetkellä kuluttajat kuitenkin valitettavasti vain joutuvat odottelemaan yritysten lentopelon hellittämistä ja sen oireiden katoamista. Ja vaikka vaikuttaakin siltä, että yritykset menevät oikeaan suuntaan, tulee muutos vaatimaan paljon aikaa etenkin jos mitään radikaalia ei tapahdu. Odottavan aika on, tässäkin tapauksessa, pitkä.

Kun ohjelmassa, jossa käsitellään mainostusta lapsille, joku markkinointiukkeli pokkana väittää, että ”antisocial behaviour in pursuit of a product is a good thing”, tulee tällaiselle perheettömällekin surullinen mieli.

Suosittelen Yle Areenalta Ykkösdokumenttia Lasten markkinat (Poistuu Areenasta: 10.02.2009 klo 21:15).

Inpsiroituneena Kulutusjuhlan jutusta tein huvin vuoksi pienen taulukon suurimman arvon Lounasseteleistä viimeiseltä viideltä vuodelta sekä niiden muutokset verattuna edellisvuoteen euroissa ja prosentteina.

… mitenköhän ensi vuonna?

Arvaan 9,80 tai 9.90.