skrubu

Tammikuun kolmastoista. Flaneeraan pitkin internettiä. Katselen ympärilleni, teen henkisiä muistiinpanoja ja vertaan niitä jo kirjoittamiini. Vastaan tulee mainos: Äänestä joulun paras herkku. Pysähdyn. Tämä mainos kiinnostaa minua. Klikkaan sitä. (Muista: jos haluat saada ihmiset klikkaamaan bannereita, mainosta jouluaihetta uuden vuoden jälkeen.) Siirryn ajan unohtamaan kilpailuun. Tämä päättyi jouluaaton aattona, ajattelen nostaessani lattialta kilpailun pahasti kellastuneet säännöt. Osallistuminen repsottaa auki kuin tuulen raiskaama saluunan keinuovi jossain spagettiwesternissä. Pyyhin pahimmat roskat pois osallistumislomakkeen päältä ja täytän vaaditut kentät. Klikkaan hyväksymispainiketta. Ruosteinen OK narahtaa. Saan tiedon, että olen mukana kilpailemassa hemmottelupäivästä. Hymähdän – pölyn määrästä päättelen kuitenkin, ettei minulla oikeasti ole mahdollisuutta voittaa. En kutsu kavereita mukaan. Jatkaessani matkaa, huomaan sivun alalaidassa linkin sivustolle josta päädyin tänne: ”Parasta nyt, 26. syyskuuta”. On yhä tammikuun kolmastoista. Jossain joku soittaa torvea: tööt tööt!

Follow my blog with bloglovin´, on koodi jolla blogin voi merkitä omakseen naapurissa toimivaan Bloglovin’-palveluun. Päätin kokeilla. Katsotaan miten käy.

Olen tässä viime aikoina törmännyt yllättävän moneen tilanteeseen, joille olen antanut nimeksi Mummo ja kaukosäädin. Kyseessä on tilanne jossa yksi osapuoli yrittää auttaa toista näyttämällä jotain yleisesti käytössä olevaa nykyaikaisempaa ratkaisua (kaukosäädin) joka tekee kätevämmin ja nopeammin (ja myös hiukan eri tavalla) saman kuin vanha, mutta toinen osapuoli (mummo) kieltäytyy ottamasta vastaan edes ehdotusta, koska on niin jämähtänyt vanhaan tapaan tehdä.

Kyseessä ei siis ole se, että yksi yrittäisi tyrkyttää toiselle jotain harvojen edelläkävijöiden käyttämää uutuudenkarheata, suurelle kansalle täysin tuntematonta, asiaa vaan oikeasti auttamisen halusta noussut tarve näyttää miten jonkun asian voi tehdä esimerkiksi tehokkaammin tai aikaa ja rahaa säästäen käyttämällä hiukan uudempaa menetelmää.

Antamani nimi pohjautuu kokemukseen ajalta jolloin olin kotikylässäni, Nikkilässä, kodinkoneliikkeessä myyjänä.

*** Muisto: 1980-luvun loppu, 1990-luvun alku ***

Kauppaan astuu mummo, mukanaan jälkeläisiään useamman sukupolven verran: iso kööri ihmisiä saapuu ostamaan mummolle uutta televisiota. Iso tärkeä ostos. Vanhus saa alleen tuolin ja tämä istutetaan televisiohyllyn eteen.

Tämä on aikaa jolloin televisioissa useimmiten on kaukosäätimet, mutta osassa vielä kanavapainikkeet itse laitteessakin. Mummolle nämä painikkeet televisiolaitteessa ovat tärkeitä, sellaiset on oltava.

Oletan, että painikkeet televisiossa muistuttavat häntä edellisestä televisiostaan: siitä joka ei siis enää toimi. Kuvittelen mielessäni miten mummo aina peitti television viltillä kun ei katsellut sitä (sellainen pidensi television ikää, tiesi vanha kansa/asiakaskunta kertoa, suojasi kuvaputkea auringon tuhoavilta säteiltä). Olikohan edellinen televisio ollut mustavalkoinen? Varmaankin.

Esittelen siinä sitten erilaisia malleja.

Tähän maailmanaikaan 28 tuumainen televisio on aika iso ja juuri sellainen mummolle on löydettävä. Halpakin sen pitäisi olla. Päädymme nopeasti Saloran perusmalliin.

Seison televisiohyllyn ääressä, hiukan epämukavassa asennossa (mummolle mieluinen televisio on alimmalla hyllyllä) ja vaihtelen kanavia jotta mummo näkisi, että niin ykkös- kuin kakkoskanavan lähetykset näyttävät hyvältä. Kuva saa hyväksynnän. Ykkönen. Kakkonen.

Päätän helpottaa niin omaa, kuin myös mummon elämää. Suoristan selkäni ja otan hyllystä television kaukosäätimen. Asteltuani mummon luo näytän miten kapulasta löytyy samat numerot kuin television painikkeista: niitä painamalla televisio vaihtaa kanavaa. Ykkönen, kakkonen. Se on kätevää, ei tarvitse nousta vanhoille jaloille, selitän, voi vaihtaa kanavaa sohvalla istuen. Jälkeläiset nyökyttävät päitään hyväksyvästi: kyllä, näin on.

Mummon reaktio kaukosäätimeen ei kuitenkaan ole positiivinen. Se on lähinnä hämmentynyt, ehkä jopa pelästynyt. Tämä vanhus ei voi ymmärtää miten kaukosäätimellä voi vaihtaa kanavaa. Sellainen ei sovi hänen ajatusmaailmaansa.

Kuvittelen, että voin pikaisesti opettaa mummolle mitä kaukosäädin tarkoittaa. Astelen television ääreen, painan kapulan kiinni television pintaan ja vaihdan kanavia: ykkönen, kakkonen, ykkönen, kakkonen. Mummo ymmärtää: nappia painamalla kanava vaihtuu. Kun irrotan kaukosäätimen television pinnasta, siirryn lähemmäs mummoa ja vaihdan kanavia on tapahtuma taas aivan mahdoton mummolle ymmärtää. Kanavia ei vain voi vaihtaa muulla tavalla kuin painikkeilla jotka ovat kiinni televisiossa. Ei vaikka miten yritän selittää, että painan koko ajan samoja nappeja. Samat napit, sama kapula. Ykkönen. Kakkonen.

Toistan vielä varmuuden varalta sen, että kaukosäädin on kiinni televisiossa. Kyllä, se on ymmärrettävää. Ykkönen, kakkonen. Mutta heti kun televisio ja kaukosäädin ovat erossa tosistaan on kyseessä jotain joka ylittää mummon käsityskyvyn.

*** Muisto loppuu ***

Kaupat kuitenkin tuli, muistan, ja mummo jälkeläisineen poistuivat putiikista. Sitä, tuliko kaukosäädin sitten koskaan käyttöön, en tiedä. Epäilen ettei.

Mutta miksi tämä tapahtuma sitten muistuu mieleen? Eiköhän se ole sitä, että harmaa massa pääkopassani assosioi jotain mummon kouristuksenomaisesta pitäytymisestä menneeseen johonkin vastaavaan käyttäytymiseen toisessa tilanteessa nykyaikana.

Ehkä suurin ero mummo ja kaukosäädin -tilanteissa, näin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla on se, että mummot eivät välttämättä ole minua vanhempia henkilöitä, vaan samanikäisiä tai jopa nuorempia.

I’ve got seven’d by Karri. That means it’s time for the first meme of the year: Seven Random Things About You.

1. I wrote this list roughly over a period of 24 hours. That’s how slow I am in doing lists. It’s all the choosing. It’s not so easy at all.
2. I have no big plan in my life. I just seem to end up somewhere always, be it then studying photography, travelling or doing internet stuff. Many things seem to circle around the visual side of life though.
3. I like to whistle. This is probably due to the Roger Whittaker records we had at home when I was a kid. I still remember where (in our car on our way home from my uncle’s place) but not really when I first learned to whistle. I remember it, because I was telling my parents how I can’t whistle and blew some through my lips (as kids do: look I’m trying to, but nothing happens) and to my big surprise a whistling sound was heard.
4. I hate filling in forms, but I do like designing them.
5. I love randomness. I consider it to be a hell of a tool, albeit quite hard to use and impossible to master. But once you get used to it, it can be your best friend.
6. I Am The Sun. Fine With Me. That’s Me Trying. Ain’t Nobody But Me. No One Knows I’m Gone. I’m Going Slightly Mad. Nobody Home. Home From Home. Home By The Sea.
7. I don’t like memes so much anymore. I think I got overdosed by Vitonen here at skrubu and still suffer from some kind of hangover. Too much of the good stuff made pni a dull guy. Though I still do enjoy an occasional meme every now and then, I refrain from transmitting them onwards.

Luin jokusen jutun juuri pidetystä Macworldista. Se tuntui jotenkin surulliselta.

Taitaa olla aivan hirveätä herätä käsi potassa, kun Steve-pukk… eiku Philip-pukki ei tuonutkaan kaikkia niitä lahjoja joiden toivottiin olevan melkein ihan aikuisten oikeasti varmoja nakkeja.

Jengi on niin elänyt märkää unta iPhone Nanoista ja uusista Mac Minestä joissa on tera kovalevytilaa, että kun nämä analyytikoiden ja mac-fanipoikien ja -tyttöjen fiktiiviset hourailut eivät olleetkaan viimeisimmän Macworld julkistuksen esityslistalla, itketään sitä miten Apple on pettänyt. Meidät kaikki. Ehkä koko maailman. Yhyy! Maailmassa on vääryys! Vielä kerran yhyy!

Elämä voi joskus olla aika julmaa.

Yksi parhaista valokuvalehdistä pitkään aikaan, JPG Magazine, lopettaa (via).

Samaisen julkaisijan toinen lehti, matkailuun keskittynyt Everywhere Magazine, heitti pillit pussiin jo elokuussa. Näin ollen 8020 publishing lopettaa toimintansa.

Harmi.

Siitä, oliko se tämän hetken ekonominen tilanne, vai viime vuoden töppäily joka kaatoi firman, voidaan varmaan väitellä hedelmättömästi maailman tappiin asti.

Päivitys 3.1.2009: Ehkä JPG Magazinellä vielä onkin mahdollisuus – Don’t Count JPG Magazine Out Just Yet, Sale May Close Next Week (TechCrunch)

Päivitys 4.1.2009: Save JPG ja A Glimmer Of Hope.

Päivitys 5.1.2009: Mielenkiintoista… Flickr, Smugmug And Others Looking To Buy JPG Magazine (TechCrunch).

Päivitys 6.1.2009: ”So that we can find the best acquirer for JPG, we put a Wednesday deadline on all offers [...]”, (The JPG Blog).