skrubu

Käytetyt CD:t? Paljonkohan rahaa liikkuu niiden kaupassa? En löydä mitään lukuja, mutta yhden jutun mukaan myynti on kasvamassa.

Käytetyt levyt on halvempi, vaikka hiukan työläämpi ja hitaampi, tapa ostaa vanhaa musiikkia kuin esimerkiksi iTunes Store (jos siellä olisi tarjolla mitä kuluttaja haluaa) mutta kuitenkin ihan laillista toimintaa, vaikka sitä yritettiinkin kieltää.

Kun itse rippaa, saa haluamansa laatuista tiedostoa ja kaiken lisäksi jos hyvin käy, saa omista kustannuksista vielä osan pois kun myy juuri halvalla hankitut muovituotteet divariin tai vaikka verkon kautta jollekin muulle. Ehkä levyt voisi jopa vain lahjoittaa pois, jos ei niitä halua säilyttää, kopioitahan ne vaan on. Kelpaavat kuitenkin vielä muuhunkin kuin katujen päällystämiseen.

Jos musiikkiteollisuutta kismittää se, että jengi imuttelee musiikkia pitkin verkkoa rahan vaihtamatta omistajaa, niin paljonko kismittää se, että musiikki siirtyy muovisina läpysköinä omistajalta toiselle rahaa vastaan ilman, että musiikkiteollisuus saa siitä mitään? Tulot ohjaantuvat niille jotka mahdollistavat kuluttajan mielihyvän: myyjille, verkkokaupoille, kuljetusfirmoille ja rahoituslaitoksille. Rajoittajat jäävät ilman.

Also haastoi Herra B.

Edellisestä meemistä onkin jo kuukauden verran. Haastettuna koen oikeudekseni valita aseeni. Valitsen kotikoneen.

Kesä 1991 oli loppumaisillaan. Silloin kaikki tuntui olevan jotenkin kohdallaan: sää, ikä, kaverit, tekeminen… no, ihan kaikki. Kaiken lisäksi se oli siitä ihmeellinen kesä, että se ei tuntunut vilahtavan silmiemme ohi. Sitä riitti ja me nautimme. Joskus kun siitä puhutaan kavereiden kanssa, tulee nimi maaginen kesä käyttöön.

Mutta kuten kaikki kesät, tämäkin loppui. Se oli aikaa jolloin minulla ainakin oli niin pala kurkussa kuin myös perhosia vatsassa. Jännitin opiskelun aloittamista samalla kuin maagisen kesän jengin hajoaminen tuntui pirun haikealta. Jos kyseessä olisi ollut elokuva, voisi kyseessä olla joko katkeran positiivinen loppu tai alkukohtaus joka määrittelee päähenkilön paikan maailmassa.

Uusikaarlepyyhyn, jossa opinahjoni sijaitsi, ei viitsinyt raahata kaikkea sitä musiikintoistolaitteistoa jonka olin itselleni kodinkoneliikkeessä töissä ollessani hankkinut. Siispä kun lopetin myyjän hommat, hankin itselleni sieltä kannettavan poppikoneen. Ei se ollut kaunis, mutta hinta/laatu-suhteeltaan hyvä ja äänentoistoltaan jopa yllättävän hyvä. Bassoa riitti ja äänenvoimakkuuttakin tarpeen sitä vaatiessa. Kyllä se opiskelijalle riittää, ajattelin. Ja niinhän se riittikin.

Nyt monen muuton ja vuoden jälkeen, minulla on yhä loistava vahvistin, se jota en raahannut mukaan pohjanmaalle Sipoosta. Tai, ehkä se jo on niin täynnä vintin pölyä, ettei se enää ole ainakaan niin loistavassa kunnossa.

Näin pienessä kämpässä on noin tuhdin vahvistimen käyttö mielestäni hiukan liiottelua. Sen sijaan minulla on käytössä opiskeluaikoja varten hankkimani Panasonic RX-DS45, ja sitä kautta musiikkini, joka siirtyy poppikoneeseen langattomasti mäkistäni, kuuluu korviini. Öisin saatan joskus käyttää nappikuulokkeita, jos en halua kiusata naapureitani.

Ja koska tämä kai nyt alunperin oli kuvameemi, niin laitoinpa kuvablogini puolelle taiteellisen kolmoisvalotustulkinnan kohta täysi-ikäisestä poppikoneestani. Se ei ehkä ole design-kukkanen, mutta se on pirskahtelevan retro ja siinä on keskitäyteläisesti scifiä sekä kevyesti cylonia ilman rasvaista jälkimakua.

En haasta ketään, mutta en voi kieltää vapaaehtoisesti leikkiä jatkavia.

Projektin päämääränä on hankkia kansanedustajille jokaiselle oma kappale George Orwellin kirjaa Vuonna 1984 suomenkielisenä pokkarina.
–
Effi: Osta kansanedustajalle kirja

Hulluminkin voi tuhlata 6,84 euroa.

Näpsin tänään pienen sarjan kolmoisvalotettuja kuvia. Omasta mielestäni on hyvin mielenkiintoista, ettei kuvista heti selkeästi näe niiden olevan päällekkäisvalotuksia. Ja juuri samaisesta syystä, jäin miettimään, että onko kuvat oikeastaan mielenkiintoisia katsojalle, sellaiselle joka ei ole ollut osallisena kuvaustapahtumassa?

onko väliä
perimmäisellä syyllä
olut ja jallu

itsesensuuri
miten ei vaan kykene
jääköön se siis nyt

(tämä oli alunperin näiden kahden välissä)

Pitääpä mainostaa Dan Arielyn TED puheenvuoroa helmikuulta. Minä fanitan. Jos minä joskus kasvan isoksi, saattaisin ryhtyä opiskelemaan käyttäytymistieteitä.

Kymmenen vuotta. Mitä kaikkea onkaan siinä ajassa netissä tapahtunut? Paljon. Todella paljon. YouTube, Flickr, Habbo, IRC-galleria, Skype, MSN Messenger ja Facebook mainitakseni vain osan. Sosiaaliset mediat ja (mikro)bloggaus ovat saavuttaneet yritykset ja politiikan. Termit Web 2.0 ja 3.0 ovat syntyneet. Ainakin selaimet Firefox, Chrome ja Safari ovat nähneet päivän valon ja jokunen kadonnut. Netti mobiilipäätteissä on vallannut jalansijaa. Paljon, todella paljon on muuttunut kymmenessä vuodessa.

(Muistaako muuten kukaan miten vanha PDF-formaatti on? Entä Flash? Tai CSS? MP3?)

Mutta yksi asia tuntuu yhä olevan suurimmalta osaltaan aivan samanlaista kuin kymmenen vuotta sitten. Kuvat ja graafiset elementit verkossa. Ajatelkaa asiaa. Se miten vuonna 1999 optimoitiin GIF ja JPEG -kuvia verkkoon, on vieläkin ihan sama tapa jolla niitä optimoidaan verkkoon 2009.

Okei, jotain on kyllä muuttunut. Kuvat ovat nykyään isompia, niin pikselikooltaan kuin myös kiloiltaan. Ja olemmehan jo vuonna 1996 saaneet käyttöömme png-kuvamuodon, joka ei kaikesta huolimatta ole tappanut giffiä (vaikka sen piti), ja jonka tarjoama 16-bittinen läpinäkyvyys antaa yhä odottaa suurta tulemistaan.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana elävän kuvan siirto verkkoa pitkin on kehittynyt. Samoin on käynyt äänen suhteen. Mutta liikkumattoman kuvan kehitys verkossa tuntuu jämähtäneen. Käytössä oleva GIF speksi on vuodelta 1989 ja JPEG, sellaisena kun me sen tunnemme, luokiteltiin standardiksi 1994.

(Mihin muuten katosi JPEG 2000?)

Onko still-kuvan teknisen kehityksen huippu verkossa siis jo saavutettu?

Mitä jos Lex Nokia -äänestyksen jälkeen olisimme kuulleet seuraavanlaista puhetta kansamme edustaijlta?

Arvoisa puhemies! Hallituksen yksipuolinen päätös heikentää yksityisyyden suojaa tyrmättiin kansalaisten, etujärjestöjen ja asiantuntijoiden voimin. Päätös oli valmisteltu heikosti ja salassa. Menettelytavoillaan hallitus on vakavasti rapauttanut luottamusta paitsi suomalaiseen poliittiseen järjestelmään mutta myös yhteiskuntamme ilmapiiriin ja jopa kansainvälisten sopimusten sitovuuteen.

Vaikka eihän se noin mennyt. Ylläoleva palanen on hiukan muokattu versio Jutta Urpilaisen puheenvuorosta Välikysymyksen VK 1/2009 vp keskustelusta (Hallituksen kannanotto eläkeiän nostosta ja eläkkeiden leikkaamisesta).