skrubu

Omegle on omalla pölvästillä tavallaan aika hauska. Nappia painamalla palvelu yhdistää kaksi keskustelijaa anonyymisti samalle linjalle. Siinä sitten sinä ja Stranger keskustelette. Itse höpötin tuossa tuokion jonkun kanssa joka sanoi olevansa Kiinasta. Tiedä sitten pitikö se paikkansa. Aika ruokapainotteista juttua oli.

Selvästi positiivisempi kokemus kuin TiVin kirjoittajalla. Säkää? Ehkä. Anonyymiuden, etenkin sattumanvaraisen sellaisen, takana voi aina piillä melkein mitä vaan, ja anonyymius suojanaan ihmiset voivat käyttäytyä aivan eri tavalla kuin muuten. Toisaalta. Satunnaisten tuntemattomien kanssa keskustelu voi olla hyvin koukuttavaa ja onnistuessaan jopa muistuttaa sanataidetta. Kaikille se tuskin sopii.

Arvaan, että Omeglen ympärillä tulee olemaan hiukan pöhinää hetken ja sitten se katoaa internetin unholaan.

Nimensäkin sanoi, se oli joku elin,
ainakin sen näköinen ja repi irti töpselin
–
Eppu Normaali: Tihkumme seksiä

Koska internet sallii kenen tahansa vuokrata kirjoja on se laitonta, sanoo TTVK ja vertaa Bookabooka-palvelua Pirate Bayhin. Asiasta kertoo hs.fi ja siitä tietenkin keskustellaan myös, esimerkiksi Qaikussa.

TTVK on lähestynyt Bookabookan ylläpitoa kehotuksella lopettaa tekijänoikeutta loukkaava kirjanvuokraus. Ylläpito vastaa blogissaan ”Emme poista palveluita”. Hyvä.

Minun on vaikea ymmärtää näitä edunvalvojia.

Jos tässä jonkun etuja pitäisi valvoa, olisi paljon järkevämpää kieltämisen ja uhkailun sijaan miettiä miten Bookabookasta voisi olla hyötyä kirjailijoille ja kustantajille. Jos joku TTVK:ssa oikeasti haluaisi etuja valvoa, olisi järkevää miettiä miten käytettyjen kirjojen vuokrauksesta saisi pienen siivun rahaa niille jotka niitä kirjoja tuottaa (kysyntää tällaiselle toiminnalle näyttäisi olevan).

Edunvalvojien pitäisi tukea Bookabookaa. Se olisi pitkän päälle järkevää. Hyvin tuettuna palvelusta saisi koko maan kattavan kuluttajien voimalla toimivan käytettyjen kirjojen vuokrauspalvelun, Suomen suurimman ehkä. Näin edunvalvojat voisivat vähitellen ottaa haltuun sen mistä nyt jäävät paitsi. Kansalaiset hoitaisivat vuokraamisen koska Bookabooka mahdollistaisi sen ja edunvalvojat ottaisivat jokaisesta transaktiosta itselleen vaikka viisi senttiä. Se olisi paljon enemmän kuin mitä nyt saavat yksityishenkilöiden kirjadiileistä. Ja se olisi myös paljon enemmän positiivista kassavirtaa kuin se, että pistetään juristit omaa alaa tukevien innovaatioiden kimppuun pesäpallomailoin ja nyrkkiraudoin.

Fyrkan lisäksi edunvalvojat myös saisivat tietoa siitä mitkä kirjat liikkuvat ja mitkä ei. Luulisi sellaisen tiedon käytetyistä kirjoista olevan mielenkiintoista ja arvokasta informaatiota jota voisi hyödyntää uusien kirjojen myynnissä. Ai ja… juu kuulkaa, tuohon kun vielä lisäisi ajatuksen tilauskirjoista… katsokaas, jos jotain kirjaa ei löydy käytettynä, eikä kustantajan siitä kannata tehdä monen sadan painosta, voisi kirjaa tarjota tilattavaksi print on demandina. Sepäs vasta olisikin positiivista etujen valvontaa.

Mutta kielto on se tapa jolla etuja valvotaan. Ja kielto on se joka johtaa siihen, että vuokraustoiminta, jos se kielletään yhdessä osoitteessa, siirtyy jonnekin muualle tai se pirstoutuu niin, ettei sitä millään saa kuriin.

(via)

Tajusin tänään, että Helsingissä voisi kuvata maailman lyhyimmän road-movien. Leffan nimeksi tulisi Texas-Bangkok, ja se kertoisi alle 100 metrin matkasta kahden ravintolan välillä Kaisaniemenkadulla. Ei matkaa kaupunginosasta toiseen eikä edes kadunylityksiä, vain kevyt ylämäki.

Sain viimeinkin tilausta vaille valmiiksi matkakuvakollaasin kirjamuodossa. Kuuden kuvaajan noin 2900 kuvasta tuli sellainen vähän päälle 400 sivuinen järkäle, vaikka kuvia itse kirjaan ei tullutkaan kuin noin 1500 (vain!). Hirveän vaikea olla kriittinen reissukuvien suhteen. Kokonaisuudessa, fiiliksen ylläpitämiseksi, sellaisetkin kuvat joita ei ehkä yksittäisinä otoksina arvosta kummemmin, toimivat loistavasti tuomaan esiin sitä millaista reissussa oikeasti oli. Mielestäni onnistuin kasaamaan toimivan paketin. Vielä pitää katsella läpi pari kertaa, että löytää kaikki mokat.

Laitoin äsken näkyville mustavalkoisia kännykkäkuvia galleriaan (joihin siis inspis täältä). Ne jotka ovat julkaisseet linkin viimeisimmän blogimiitin kuviin galleriassani, tekevät hyvin muuttaessaan linkin ohjaamaan tänne – vanhassa osoitteessa ei enää ole kuvia.

Ja onhan kuvia myös otettu. Tiputtelen niitä, kiusallisen hitaasti, varmaan enimmäkseen Multiple exposures -settiin Flickrissä. Tykkään tällä hetkellä aivan hirveästi monivalotuksista. Mikäköhän niissä niin innostaa? Onko sillä oikeastaan väliä jos se tekee kuvaamisesta kivaa ja kuvien katselemisestä vielä kivempaa?

Onneksi huomenna (tai siis tänään [kello näyttäisi puksuttavan jo yli puolta yötä]) on vielä vapaapäivä.

Missä vaiheessa ylläpitäjien tulisi havaita, että uutispalvelunsa sivutus ei ole käytettävä, ymmärrettävä tai millään tavalla järkevä?

Koin tuossa vähän aikaa takaperin pienen Rick Wakeman -herätyksen. Olen ollut tietoinen miehen olemassaolosta jo pitkään, mutta en ole oikeastaan tutustunut tuotantoonsa juurikaan. Vaan kun seuraamaani progarchives.comin arvostelufiidiin ilmestyi useampikin levy, päätin tutustua. Spotify tarjoaa mukavan, vaikkakin aika vajavaisen, kokoelman kyseisen herran levyjä.

Innostuin niinkin, että piti siltä istumalta hankkia musiikkia kuunneltavaksi niihinkin hetkiin joita en vietä koneen ääressä. Katselin iTunes Storen tarjontaa, jossa oli jopa neljän sivun verran tavaraa. Osa valitettavasti DRM:llä tuhottua materiaalia, osa kuitenkaan onneksi ei.

Ostin yhden DRM-vapaan levyn jonka olin Spotifyssa havainnut hyväksi, mutta päätin odottaa muiden ostamisessa hiukan. Kohta DRM katoaa, ajattelin, ja sitten voisi ehkä pikkasen lisää… Harmikseni nimittäin juuri se levy jonka halusin oli ”suojattu”.

Ja niin DRM sitten lähti iTunes Storesta. Samalla muuttui hinnoittelumallikin. Wakemanin musiikin kohdalla en havainnut hintojen pompsahdusta (ei mikään ihme :), mutta DRM vei mennessään ison palan tarjontaa. Vain puolet levyistä oli enää tarjolla. Osa kummitteli vielä iTunes Storen hakutuloksissa, mutta vain kiusatakseen olemassaolemattomuudellaan.

Onneksi kun vanhaa musiikkia hankkii, ei ole kiire. Niinpä odottelenkin tässä käytettyjä levyjä postin kautta. Hitaampaa ja halvempaa, mutta ennen kaikkea paremmalla tarjonnalla.

Liikaa Photoshoppia? (via)

Ylläolevan linkin takaa löytyvistä kuvista (käsitellyt ja alkuperäiset RAW-tiedostot) olisi varmaan helppo sanoa: kyllä, aivan liian käsiteltyjä soveltuvaksi joukkotiedotusvälineiden käyttöön. Itse olen kuitenkin samaa mieltä jutussa olevan Klavs Bo Christensenin (jonka kuvia jutussa siis on) kanssa siitä, ettei suoraan kamerasta tuleva kuva ole se oikea aito kuva todellisuudesta.

(Toisaalta, mikä tai mitä on aito ja mikä on todellisuus ja kenen todellisuudesta on kyse?)

Jäin miettimään. Onko joukkotiedotusvälineiden tehtävä näyttää maailma sellaisena kuin kuvasampleri (eli kamera: mekaaninen laite, työkalu) käyttäjänsä ohjaamana sen on tallentanut (= kuvaa ei saa käsitellä) vai saako kuvaaja (ihminen, tulkitsija) tuoda kuvaan jälkikäteen sitä fiilistä jota laite ei pysty tallentamaan? Jotenkin tuntuu siltä, että elämme aikaa jolloin halutaan uskoa enemmän työkalua kuin ihmistä.

Päivitys 9.4.2009: Samoista kuvista jutellaan toisaalla, in English.

minne sanani
kun eivät tänne asti
tunnu riittävän