skrubu

Kaksi asiaa joissa on havaittavissa havinaa: Historia ja puiden lehdet.

Kasassa kasataan (heh heh) listaa Suomalaisten blogien ensimmäisistä merkinnöistä. Siinä on havinaa. Havinaa, sanon minä.

Ja sitten on ne puut lehtineen. Näin kun saapuu syys, pitänee, yllättävän matalalla profiililla näkynyttä, bloggaajien syystapamaamista (myös lärvikirjan puolella) tuoda näkyville. Muistuttaa kaikkia (sinuakin, kyllä – juuri sinua!), että kun syksyn lehdet havisevat (tai haisevat, tai ovat nyt muuten vaan mustia ja niljaisia etenkin jos sataa paljon. Ja varmaan saattaa sataakin. Miksei sataisi. Onhan nyt syksy), on Weeruskassa lauantaina 5.9. ihan toinen meininki (se on siis tämän viikon lauantai, ei hamassa/havisevassa tulevaisuudessa. Voiko tulevaisuus havista? Black, black, crawl on your hands and knees to your impending doom! Tai jotain.).

Käytän tällä hetkellä Safaria selaimena (pidän tavallaan enemmän Firefoxista, mutta se on jostain syystä niin ärsyttävän hidas monissa asioissa, että päätin vaihtaa selainta) ja siinä lisäkilkkeinä ClickToFlash kuin AdBlock. Ei minulla yleensä ole mitään verkkosivuilla majailevia mainoksia vastaan, mutta niin usein nykyään ne hyppäävät silmille, valtaavat tietokoneen kaiuttimet tai muuten vaan hidastavat sivujen latautumista, että mielenterveyden säilyttämiseksi on pakko kitkeä ärsyttävyydet pois jotta voi keskittyä siihen mikä kiinnostaa.

No, siinä minä sitten olin hs.fi:ssä silmäilemässä Sediksen linkittämää artikkelia kun huomasin jutun lopussa bannerin. Osta tämä teos verkkokirjakaupasta, ilmoitti Suomalainen.com punaisella bannerillaan.

Ensimmäinen reaktioni nähtyäni bannerin oli kyseenalaistaa hs.fi:n artikkeli – mielessäni koko tekstistä tuli ostettua sisältöä, mainos artikkelin muodossa. Ehkä se ei sitä ole, mutta tältä minusta tuntui, minkäs minä sille voin.

Toinen reaktioni oli klikata banneria. Ajattelin käydä katsomassa mitä Suomalainen.com minulle tarjoaa. Sehän tarjosi heti ensimmäisellä klikkauksella virhesivua. Toisella yrittämällä pääsin kyllä verkkokirjakauppaan sisään, pikahakusivulle jossa ilmoitettiin, että ”Hakusi ei tuottanut yhtään tulosta”. Ei todellakaan. Seurasin tältä ’emme me oikeasti halua myydä sinulle mitään’ -sivulta linkkiä tarkennettuun hakuun: Sieltä avautuva kahdentoista rivin monsterilomake sumensi aivoni ja unohdin kirjan nimen. Halusin vain nopeasti pois.

Olo oli kuin Keravan Alkossa 1980-luvun puolivälissä, juuri kahdeksantoista täyttäneenä. Silloin ei ollut itsepalvelua vaan tiskin takana seisoivat ”Me sulle mitään myydä” -asennetta henkivät myyjät. Aina yhtä jännittävä (jopa hiukan pelottava) paikka. Vaan kun se oli lähin Alko ja nuoren miehen oli juomansa saatava löytyi myös motivaatiota pyytää jopa jotain mitä myyjän oli haettava varaston puolelta kun ei siinä selän takana hyllyssä ollut. Luulenpa, että kävivät aina siinä samalla vetämässä nortit lastauslaiturilla. Eipä ne asiakkaat minnekään siinä odottaessaan kadonneet, ja myyjät tiesivät sen. Mihinkäs sitä? Monopoli on monopoli ja seuraava Alko monen kymmenen kilometrin päässä.

Nyt, hiukan yli 20 vuotta myöhemmin internetissä ei jäädä odottelemaan kun homma ei toimi. Jos tuntuu siltä, että haluaa pois niin sitä lähtee. Kauppoja on monia ja ne ovat vain parin klikkauksen päässä.

Ainiin, sitten vasta kolmantena jäin pohtimaan, miksi ihmeessä ylipäänsä näen bannerin hs.fi:ssä. Ehdin jo hetken aikaa kuvitella, että hesarilla oli joku mielenkiintoinen viritys sivuillaan, mutta totuus olikin karumpi. Ja hiukan nolompi: Mainoksenestoni oli jostain syystä pois päältä.

Enpäs ole tainnut aikaisemmin törmännyt tällaiseen. En ainakaan muista, että olisin.

Merkkasin hiukan tekstiä Politico.comista ja huomasin miten korostusväri välkkyi kopioidessani ¹⁾. Outoa, ajattelin, mutta en välittänyt asiasta sen enempää. Kun sitten liimasin tekstinpätkän toisaalle tajusin mistä välke johtui. Verkkopalvelussa on skriptinkikkare joka lisää kaikkiin yli 7 merkkiä pitkiin kopioitaviin teksteihin osoitteen juttuun josta teksti on peräisin, sekä myös ankkurin siihen kohtaan juttua josta teksti on kopioitu, eikä siinä vielä kaikki, kopioitu teksti saa kaiken lisäksi keltaisen taustavärin.

Periaatteessa olen hiukan huvittunut, sillä tuohan on aika innovatiivinen lisä, eikä se, ainakaan tässä tapauksessa, häirinnyt ja hyvää palveluahan se on kun ei tarvitse etsiä jutun kohtaa josta tekstinpätkä on napattu. Mieleen tuli heti kaikenlaisia hauskoja juttuja mitä tuommoisella voisi tehdä. Sitten tuli mieleen, että tuommoisella kikkareella saisi varmaan kaikenlaista ärsyttävääkin aikaiseksi.

Pitipä kuitenkin kirjoittaa asiasta.

Ja tässä linkki juttuun ja kopioimaani tekstinpätkään: For book sales, Barack Obama’s the new Oprah Winfrey

–
¹⁾ Safari välkytti, Firefox ei, huomasin kun tutkin asiaa.

Otsikolla Kuvareportaasin uusi tuleminen Timo Enroth kirjoitti 2.8. YLEn kulttuuriosiossa siitä miten verkossa kuvakerronnassa ”tekniikan hyödyntäminen ei ole vielä kovin luovaa”.

Samalla Enroth, ehkä huomaamattaan, paljastaa suurimman ongelman heti ensimmäisen väliotsikon jälkeen: ”Netin uutissivustot päivitetään julkaisuohjelmilla, joihin on tehty valmiiksi tietty taitto ja kuvakoko”. Ongelma? Se, että valmiit sivupohjat on tehty tekstitaiton vaatimusten mukaan. Siihen kapeaan palstaan, josta tekstiä on kiva lukea, ei oikein mahdu kuvia, etenkään kun jo valmiiksi pieneen tilaan haluaa tunkea vielä niin navigaation kuvien välillä liikkumiseksi kuin myös pienet peukalokuvat.

Maailmalla

Jos suunnittelussa lähtee liikkeelle kuvan tarpeesta, saa aikaseksi supersimppelin, mutta oivasti toimivan ja näyttävän kokonaisuuden (jota tietenkin päivitetään julkaisuohjelmalla valmiisiin sivupohjiin).

Esimerkkinä vaikka Boston.comin The Big Picture. Ei sen tarvitse olla monimutkaista ollakseen tehokasta. Kuvia allekkain ilman ylimääräisiä kilkkeitä navigoinnille – luotetaan selaimeen, se tukee vieritystä natiivisti.

Ja kun halutaan kikkailla, pitää sillä olla ensisijaisesti merkitystä kuvan kannalta. Esimerkkinä toimikoon Earth Hour 2009 jossa kuvia klikkaamalla voi sammuttaa ja sytyttää kaupunkeja. Aivan loistavan valloittavan ihanaa! (Kannattaa muuten myös huomioida miten paljon kommentteja The Big Picturen kuvakertomukset keräävät.)

Toisia mukavia esimerkkejä ovat The Wall Street Journalin Photo Journal ja Sacramento Been The Frame (jotka muuten molemmat hekumoivat Buñolin punavoittoisilla tomaattifestarikuvilla: Tomatina & This Town Is Red All Over).

Ulkomailta pitänee vielä nostaa esiin NYTimes.comin Lens joka on Flashilla toteutettu kuvakerrontaan keskittynyt blogi (kaikki mainitut esimerkit ovat nimenomaan blogeja jostain syystä, eivätkö kuvat kelpaa ’oikean’ sisällön puolelle?). Flashissa on hyvät puolensa, mutta myös huonot. Itse en oikein pidä Lensin käyttöliittymästä (joudun keskittymään käyttöliittymään liikaa, ja se vie huomion pois kuvista). Yksittäisiin kuviin ei voi myöskään linkata, esim. näin (linkkiä yksittäisiin kuviin ei tarjoa myöskään Photo Journal tai The Frame).

Lens on muuten tähän mennessä mainituista esimerkeistä ainoa jonka sisältösyötteessä ei ole kuvan kuvaa (joka minulle on syy olla seuraamatta sitä).

Meillä

YLEllä siis on varmaan jotain kuvakertomuksia kun niistä niin on kirjoitettu, mutta taitavat olla ripoteltuina sinne tänne niin, ettei niitä helposti löydä tai pysty seuraamaan. Ja tekstin mukaan ovat aika pieniä kuvia (vinkki: postimerkin kokoinen kuva ei ole visuaalisesti yhtä kuin esimerkiksi A4 – antakaa kuvalle tilaa, se tarvitsee sitä).

Sitten on jo jonkin aikaa elänyt hs.fi:n Maailman kuvia. Kuvajournalismista ei varmaan oikein voi puhua tässä tapauksessa, vaan ihan yksittäisistä hienoista kuvista, mutta (voih) ovat pienempiä kuin YLEn tarjoamat. Entä sisältösyöte? Ei tarjoa hs.fi sellaista (mutta sehän ei tarkoita etteikö sellaista olisi).

Ja muitakin varmaan on, kuten ts.fi:n Maailman kuvat tai Savon Sanomien Kuvasarjat.

Entä sitten Suomen Kuvalehti? Nimessä esiintyvä ”kuva” antaisi ymmärtää, että tarjonta on enimmäkseen… tekstiä tietenkin. Okei, on siellä kuvakertomuksia jotka tarjoavat aika mukavan kokoista kuvaa sarjoina, mutta se Flash… ei ehkä paras käyttökokemus, mieleen tulee lähinnä diasulkeiset sitten on se odottelu (buffering, buffering, buffering) ja no, käyttöliittymä johon pitää keskittyä. Entä jos minua kiinnostaisi kuvakertomukset sisältönä, voinko ottaa vain ne seurantaan Google Readeriin? En.

Ja onhan Suomen Kuvalehdellä myös Kuvat, jossa tarjotaan yksittäisiä uutiskuvia maailmalta. Kuvakoko on pirun hyvä (makaavien kuvien leveys on 666 pikseliä ;) ja niihin voi linkittää. Vaan jos haluaisin seurata kuvia sisältösyötteenä, minulle tarjotaan vain tekstiä. Ei houkuttele.

Että semmoista

Jos haluaa kertoa tarinoita kuvilla, ja uskalletaan luottaa kuvan voimaan, voi kuvakertomuksia tehdä verkkoon oikein hyvin. Sen ei tarvitse olla teknisesti haastavaa ja kuvien katselemisen kannalta on hyvä, ettei julkaisija ryhdy kikkailemaan.

On myös tärkeätä tarjota sisältösyötettä. Siinä on oltava kuvia, yksi kuva riittää, sen ei tarvitse olla mielettömän iso, mutta tarpeeksi iso (hatusta heitettynä: esim. 240 px leveä) jotta se houkuttelee katsomaan kuvaa isompana (ja mahtuu ehkä myös kännykän ruudulle). Lisänäkyvyyttä voi hakea myös vaikka Twitterin kautta.

Ei se ole vaikeata. Oikeasti. Pitää vaan uskaltaa astua vähän hiekkalaatikon ulkopuolelle.

Aina toisinaan on hyvä puhdistaa juttusihti, käydä läpi ne kaikki muodottomat ajatukset ja ohuet punaiset langat, jos vaikka niistä löytyisi jotain ja, vaikka mitään erityisen järkevää ei löytyisi, tarjoilla löydös yhtenä kokonaisuutena:

Juttusihtipyttipannu
Ajatuksia voissa paistettuna ja tarjoiltuna jonkun näennäisesti tuoreen kanssa (te luitte ihan varmasti, että juttushittipyttipannu, ettekös lukeneetkin?).

Peruna

Joskus jään ihmettelemään Flickr-tilini tilastoja. Toisinaan tulee pällistelypiikkejä. Ne ovat usein sellaisia, että mihinkään tiettyyn yhteen tai kahteen kuvaan ei ole kerääntynyt selvää pällistelysumaa, vaan monia kuvia on katsottu.

Koska palvelun tarjoamat tilastot eivät kerro moniko on kuvia katsonut, vain sen kuinka useasti kuvia, tai tiettyä kuvaa, on katsottu, en voi kun ihmetellä, että onko siellä käynyt paljon jengiä katsomassa monia yksittäisiä kuvia vai onko esimerkiksi vain yksi tyyppi katsonut vuorokauden aikana läpi neljänneksen kaikista Flickriin laittamistani kuvista.

En varmaan koskaan saa tietää.

Makkara, kinkku ja/tai pekoni (vaikea sanoa, sen verran mustaksi paistettu)

Mikä siinä on, että tietyt ”uutis”-otsikot ärsyttävät enemmän kuin toiset. Tarkoitan nyt esimerkiksi tämän viikon Nokian läppäriuutista. Osa hoitaa homman hyvin, informatiivisesti ja selkeästi, mutta sitten on niitä jotka räväyttävät silmille ”Tällainen on Nokian uusi aluevaltaus”-skeidaa (esimerkki on Kauppalehden käsialaa, lähde Ampparit.com).

Mikä näissä epäinformatiivisissa otsikoissa saa sapen kiehumaan? Kyseessähän on tietenkin vain klikkauskalastelua varten tehty tyhjänpäiväinen otsikko jonka takaa harvemmin löytyy edes mitään merkityksellistä sisältöä, mutta se ei ärsytä niin kauheasti. Ei edes ”katso kuvat” ärsytä niin paljon kuin mukakryptiset otsikot.

Mikä ärsyttää, on otsikoiden Lälläslää-journalismi. Päiväkotimeininkiä. ”Mä tiiän enemmän kuin sä”. Sellainen on ylimielistä perseilyä, eikä sellaista halua tukea klikkaamalla (saatikka maksamalla).

Muu tuntematon, mutta yllättävän maukas lihavalmiste

Jos ruokaa myytäisiin kuin tietokoneohjelmia, niin marinoidun kanan myyntipakkaus sisältäisi tietenkin EULAn joka ilmoittaisi, että valmistaja irtisanoutuu kaikesta vastuusta ja, että tuotteen (sellaisena kun kuluttaja sen on ostanut ja siitä vapaaehtoisesti maksanut ja täten automaattisesti irtisanoutunut kaikista oikeuksistaan, kuten tivata korvausta viallisesta tuotteesta valmistajalta ja/tai myyjältä) käyttäminen mihinkään voi tai voi olla olematta järkevää tai vaarallista mutta, että tuotetta ei saa ostaa/valmistaa jos on terroristi (paitsi, että marinoidun kanan kohdalla voi tehdä viimeiseen kohtaan poikkeuksen jos henkilö itse nauttii tuotteen oraalisti).

Suolakurkku/punajuuri

Andy Rutledgella on hyvä viisiosainen sarja visuaalisesta hahmottamisesta ja suunnittelusta: Gestalt Principles of Perception, suosittelen lukemaan, jos asia ei jo entuudestaan ole tuttu:
1 – Figure Ground Relationships
2 – Similarity
3 – Proximity, Uniform Connectedness, and Good Continuation
4 – Common Fate
5 – Closure

Muna (paistettu, sunny side up)

Ainiin, sitten oli tietenkin vielä Ikean katalogi. Visuihmiset ovat kuhisseet siitä miten ovat Ikealla vaihtaneet Verdanaan. Verdanaan! Tuohon Microsoftin ilmaisfonttiin joka on suunniteltu nimenomaan näyttöä varten, ei printtiä. Miten epädesign valinta.

Ikealta ovat selitelleet valintaansa vaikka millä (Verdana on selkeä/moderni/helppolukuinen, näyttää samalta printissä kuin verkossa, taipuu moniin kieliin eli sisältää kaikenmaailman erikoismerkit) mutta jättäneet mainitsematta sniiduilun: Verdana ei maksa ylimääräistä. Se tulee joka tietokoneen mukana, ja… niin, siinäpä se. Ei lisenssimaksuja. Toisaalta ei myöskään ”mistä mä löydän sen meidän fontin”, ”tää mäkkifontti ei toimi mun windowskoneessa” tai ”meillä ei oo tarpeeks lisenssejä jotta sä saisit tän fontin sun koneelle”. Luulen että siinä säästää pitkän pennin, tai äyrin.

Sittenpä sitä jää miettimään. Verkkofonteista tietenkin Fuck the foundries, vaan miten kaikki muut kanavat tai käyttötarkoitukset? Minä päivänä kirjasinpuolella mennään siihen, että kirjasinleikkaukset ovat tarjolla ottajasta riippumatta halpaan hintaan? Koska katoavat ne jotka tietävät eron Garamondin, Adobe Garamondin ja ITC Garamondin välillä ja on niitä joille Day Roman, Cardo tai Gentium ovat paljon tutumpia ehkä jopa itsestään selviä, sillä kuka hullu nyt maksaisi yhdestä leikkauksesta satasen ja sitten toisen satasen jos haluaa kursiivitkin? Ehkä parikymppiä voisi, kunhan se on laadukas, siinä jo on kaikki liha- ja kursivoinnit sekä rajaton kanavariippumaton käyttöoikeus. Toisaalta sitten on aina yllättävän laadukkaita ilmaisiakin tarjolla.

Tarjoiluehdotus

- Se olis kaheksan ja seiskyt kiitos. Mausteet ja työkalut saat sitten itse ottaa tuolta kassan oikealta puolelta.
- Pankille.

Noin yhdeksän ja puoli vuotta minua palveli yksi ja sama lompakko. Loistava esine jonka ostin asiaa tarkemmin harkitsematta sen ainoan kerran kun olen Tokiossa käynyt.

Hienosti suunniteltu ja toteutettu esine; oikean kokoinen, hyvän tuntuinen, kätevä monin tavoin – kaiken kaikkiaan juuri täydellinen. Mutta ei kuitenkaan ikuinen. Lomapakko ei enää oikein pysynyt kiinni ja ketjun kiinnityslenkki roikkui paikoillaan vain muutamalla langanpätkällä. Oli siis aika hankkia uusi.

Aloitin etsimällä, josko netin kautta löytyisi samanlaista lompakkoa. Ei löytynyt. Mutta tajusin vasta nyt, että taskussani on melkein vuosikymmenen ajan asunut surffibrändin tuote. Heh.

Kokeilin Fruugoa. Valikoima ei miellyttänyt. Kävin kaupoissa, kivijaloissa. Liian vaikeata: Lompakot on siroteltu sinne tänne, tai sitten ne olivat tylsiä mitäänsanomattomia läpysköitä tai liian isoja. Nahkainen ei ole mieleeni.

Takaisin netin pariin. Missä on kaikkea? Amazon. Sinne. Etsin, tutkin ja mietin. Kävin muissakin verkkokaupoissa. Huomasin palaavani aina saman mallin kohdalle. Se voisi olla siinä, mietin. Harmittavaa on tietenkin, ettei netissä pääse hypistelemään tuotetta, mutta tätä oli kehuttu (tai arvosteltu positiivisesti).

Löytämäni lompakko ei ollut pahan kallis, joten jos se ei kestä seuraavia 9 – 10 vuotta, ei se hirveästi haittaa. Päätin siis hankkia kyseisen lompakon. Mutta sehän ei ollutkaan erityisen helppoa.

Ajattelin, että Euroopasta ostan. Amazon.co.uk oli osoitteeni. Kävi ilmi, etteivät myy tänne kyseistä lompakkoa. Ei sen kummempia selityksiä, tänne ei vaan sitä myydä. Harmitti. Kokeilin Saksan vastaavaa: Sama juttu, internetmyynti on rajattu. Ranskan Amazonissa ei tuotetta ollut myynnissä. No, ehkä sen saa ameriikasta tänne, mietin mutta eipä sieltäkään tänne myyty. Nyt ei enää harmittanut vaan otti päähän. Miten ärsyttävän paikallista.

- This a local shop for local people, there’s nothing for you here.
- I can pay…
- Keep your hands where I can see them!
–
YouTube: Tubbs And Edward – League of Gentlemen

Sitä mitä ei saa, on pakko saada. En vaan voinut antaa periksi. Etsin, tutkin, hain. Löysin muita verkkokauppoja joilla oli haluamani lompakko myynnissä. Osa ei myynyt maansa rajojen ulkopuolelle, osa möi, mutta postikustannuksin jotka olivat enemmän kuin lompakon hinta. Ei näin. Kotimaan verkkokaupoista en yhdestäkään löytänyt haluamaani lompakkoa.

Ruotsista löytyi yksi kauppa jolla oli tahtomani lompakko valikoimissaan. Kysyin meileitse, koska eivät sivuillaan tiedottaneet, josko toimittavat tänne. Kyllä, vastasivat. Tilasin. Tai siis yritin. Maksaminen ei toiminut. Yritin kahdesti. Sain molemmilla kerroilla virheilmoituksen.

En siis voinut ostaa lompakkoa. Ilmoitin kaupalle asiasta ja kysyin josko he ovat saaneet maksuni kahdesti. Eivät olleet saaneet yhtäkään maksua. Sanoivat myös olevansa tietoisia siitä, ettei luottokorttimaksu oikein aina toimi ja, että voisivat lähettää sähköpostilla PayPal-linkin jonka kautta maksaminen varmasti onnistuu. Vastauksessani kaupalle selitin, että huonoa on sellainen bisnes jossa maksajan on tehtävä enemmän työtä päästäkseen eroon rahoistaan kuin mitä niiden hankkimiseen on mennyt. Mainitsin myös siitä, että jos PayPal toimii paremmin, olisi heidän hyvä tarjota sitä verkkokaupassaan maksuvaihtoehtona eikä vain sähköpostitse niille jotka jo ovat kahdesti epäonnistuneet.

Odottaessani vastausta Ruotsista löysin toisen verkkokaupan jolla oli lompakko myynnissä, joka toimitti tavaraa Suomeen ja jonka verkkomaksu toimi. Oli suorastaan ilo erkaantua rahasta tavaraa vastaan. Niinpä tilasin sitten lompakon Isosta-Britanniasa. Tiedotin asiasta Ruotsalaiseen kauppaan. Sanoivat ymmärtävänsä.

Jäin ihmettelemään. Paljonko rahaa menee kaupalta sivu suun kun ei pidä huolta siitä, että maksaminen on mahdollista, että ostaminen tehdään vaikeaksi ja epävarman tuntuiseksi? En myöskään voi ymmärtää miksi lompakon myyntiä on rajattu maantieteellisesti. Internet on kiva juttu, se vaan ei selvästikään vielä oikein toimi.

Mutta, nyt olen siis kuitenkin, viimeinkin, uuden lompakon omistaja. Ihan hyvä se on. Ei yhtä hyvä kuin edellinen, mutta eiköhän tähänkin totu vähitellen.

Paperi. Siihen voi kääriä kalat tai kukkaset ja sytyttää saunan kiukaaseen tulen. Jotkut pesevät ikkunansa paperilla. Kuka on repinyt lehtiä paperimassaan tai hihitellä vanhoille mainoksille huussissa? Kaiken muun ohella on tietenkin sitten vielä paperin kierrätys.

Entä sitten kun paperiin on tungettu mukaan video (via)? Metallia, muovia, jonkinlainen paristo ja mitä kaikkea? Paperista tulee ongelmajätettä. Kalat, kukat, sauna? Kierrätys? Luonto?

Tässä yhtä hieno idea: televisio jossa on tulostin. Ajatelkaa kaikkia niitä mahdollisuuksia! Voisi tulostaa alennuskuponkeja, ostoslistoja tai miksei vaikka kaikki tekstitelevision sivut vessalukemistoksi. Parempihan tietenkin olisi jos mainokset ja ohjelmat voisivat ohjata tulostinta ja pakottaa katsojille lippusia ja lappusia pitkin iltaa. Ei tarvitsisi paikallisten pizzafirmojen juosta rappusissa tiputtelemassa alennuskuponkeja ihmisten luukusta sisään.

(Sivuhuomio: ameriikassa, tuossa mahdollisuuksien maassa, on joku jo näköjään miettinyt televisiota tulostimella, mutta hiukan toisesta näkökulmasta.)

Heinäkuun lopussa avauduin täällä kalentereista ja aikavyöhykkeistä. Tässä on asiaan hiukan jatkoa.

Nykyään kun Microsoftin järjestelmästä (Outlook) lähetetty kokouskutsu tipahtaa Apple Mail-ohjelman postilaatikkoon, on kutsun siirtäminen Applen kalenteriohjelmaan ja kuittaaminen oikeastaan ihan näppärästi toteutettu (vaikka kyllähän sitä odottaisi saavansa jonkinlaisen vahvistuksen siitä, että kuittaus on oikeasti lähtenyt – ettei aina tarvitse käydä katsomassa meiliohjelman lähetettyjen viestin kansiosta, että menikö se minne piti).

Mutta (huokaus).

Vaikka kokouskutsussa on selvästikin aikavyöhyketieto (esim. (GMT+02:00) Helsinki, Kiev, Riika, Tallinna, Sofia, Vilna.) ei tämä tieto siirry kalenteriin (jossa on aikavyöhyketuki päällä). Tapahtuma-ajankohta on floating, eli aikavyöhykeriippumaton. Tämä ei mielestäni ole valtava ongelma, vaikka se ei seuraa mitään standardia.

If no time zone information is given with a time representation, the time is assumed to be in local time.
–
Wikipedia: ISO 8601

Mutta hassua on, ettei kokouskutsun aikavyöhyketietoa voi muokata. Nyt se on merkittynä kalenteriin väärällä tavalla, eikä minulla ole mahdollisuutta korjata niitä virheitä joita ei pitäisi alun perinkään syntyä. Grr…

Lohduttaudun sillä, että kalenteri ja aika, noin yleensä, on sen verran uusi keksintö, että tulevaisuus, kun ihminen on paremmin sisäistänyt ajan merkityksen ja luonteen, tuo kyllä tullessaan järkevämmin toimivia järjestelmiä.