skrubu

Olin ajatellut plöräyttää tänne jotain viikolla huomiota herättäneeseen uutiseen siitä, että tämän maan markkinoille tuodaan oma tekstisisältöön keskittyvä päätelaite (esim. Suomelle oma ”Kindle”), mutta kun sitten Miikka oli tarttunut puhelimeen ja tiesi tarkentaa, että ei täällä mitään omaa digivehjettä olla tekemässä, en sitten ajatellut siitä sen enempää.

Paitsi…

En ole Kindleä livenä nähnyt, saatikka koskettanut, mutta mitä olen siitä lukenut ja kuvia nähnyt, siinä on yksi väri enemmän kuin Malevitšin teoksessa Valkoista valkoisella (ja se väri ei ole musta, vaan harmaa) ja kykenee liikkuvaan kuvaan yhtä hyvin kuin pigmenttiväri paperilla. Noin yleisesti ottaen laite kuulostaa siltä, että se on tehty hitaasti liikkuvan, mutta jo olemassa olevan digisisällön myynnin tehostusta varten ja, että päiväntuore sisältö, kuten sanomalehdet, ovat siinä vain bonusta.

Viime aikoina julkisuutta ovat saaneet niin Sony kuin Asus omilla lukijoillaan, mutta muitakin on ja eri e-kirjojen formaattejakin on pilvin pimein. Seuraavaksi markkinoille astuvat isot amerikkalaiset kustantajat, kuten Time inc. omilla laitteellaan (ja mahdollisesti formaateillaankin).

Siinä onkin sitten miettimistä, että millä tavalla sitä sisältöä kehitetään, kenen formaatille, värein vai ei, onko ruudun resoluutiolla väliä. Valinta ei ole helppo, pitäisi vähän tietää miten kehitys kehittyy, ettei esimerkiksi jää kiikkiin väärään formaattiin (Wikipedia: Format War).

Itse odottaisin vielä hetken tai kaksi ennen kuin uskaltaisin edes ruveta harkitsemaan kenen kyytiin astuisin, sen verran lapsenkengissä näiden asioiden kanssa vielä ollaan, mutta ymmärrän toki, että kaikki aikaiset linnut haluavat saada sen mehukkaimman madon ja silloin ei voi tulla paikalle toisena. Tässä tapauksessa linnut ovat vaan liian aikaisessa: madot nukkuvat vielä, etenkin se mehukkain (Kindle and the future of reading, Nicholson Baker, The New Yorker).

Laitteet ovat laitteita eikä teknologiaa pitäisi palvoa sellaisenaan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut kehitys antaisi olettaa, että se millaisena lukulaitteet nähdään nyt, ei ole se millaisia ne tulevat olemaan parin kolmen vuoden kuluttua. Ajatelkaa termiä ”sähköinen paperi”, sehän pitää sisällään ajatuksen paperimediasta – siitä ajatuksesta josta pitäisi päästä eroon, jos halutaan oikeasti siirtyä digitaalisen sisällön jakeluun. Verratkaa termiin ”näköradio”, jota televisio ei ole koskaan ollut, mutta millaisena sen kuviteltiin joskus olevan, koska ennen sitä oli ollut vain ääntä joka kodissa.

Sen sijaan kannattaisi keskittyä ajattelemaan miten sisältöä pitäisi digitaalisissa kanavissa näyttää niin, että se toisi jotain lisää verrattuna siihen, että paperista tehdään tylsä näköisversio verkkoon (kustannuksiltaan halpaa varmaankin ja halvaltahan se tuntuukin). Lukijoita on jo netti täynnä, vaikka eivät käytäkään erityisiä lukulaitteita vaan ihan tavallisia tietokoneita ja selaimia (E-book readers still owned by small niche, Lance Whitney, CNET News).

Yhtenä esimerkkinä voisi käyttää verkkojulkaisua FLYP, josta löytää paljon hyvää toteutusta ja on ensimmäinen vastaan tullut lehtianalogialla toimiva Flash-julkaisu jota olen jaksanut selailla (jopa jättänyt skip intro -linkin rauhaan): Ei zoomaustarvetta, teksti on luettavissa sellaisenaan – kokonaisuus on taitettu kanavaan sopivaksi kanavan tarjoamin mahdollisuuksin. Ei se täydellinen ole vaan hyvä, oikein hyvä, jossa on vielä parantamisen varaa.

Mutta FLYPin multimediaextravaganza ei kuitenkaan ole kyseisessä julkaisussa toteutuksen paras asia, vaikka onkin elämyksellinen (hyi että inhoan tuota sanaa) ja markkinoinnin kostea uni, vaan parasta on se, että sisällöstä löytyy myös yksinkertaisempi versio (esimerkiksi artikkelin tekstiversiosta ja multimediaversiosta). Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, ettei julkaisua ole hitsattu kiinni minkään tietyn teknologian tai päätelaitteen kylkeen. Sisältö taipuu siis lukijan (ihmisen/kuluttajan) tarpeiden mukaan, ja se, jos mikä, on palvelua.

Sitä jää kuitenkin miettimään, että mihin ihmeeseen lehtianalogiaa enää tarvitaan? Voisivatko toisiaan seuraavat näkymät vaihtua ilman digitaalista paperisivun suhinaa ja visuaalista sivunkääntöefektiä? Voisivat tietenkin, ja se toisi vielä enemmän tulevaisuuden ja edelläkävijän tuntua julkaisuun (eihän Star Trekissäkään tietokoneruudut suhahda, vaan ovet ;-).

Motivoidakseen ihmiset hankkimaan erillisiä lukulaitteita on julkaisijoiden näytettävä, että siihen on olemassa hyvä syy. Tässä tosin voin vain kuvitella julkaisijoiden skeptiset katseet ja huokaukset: ei meillä ole tuollaiseen resursseja.

Niin. Eivät ne hienot sisällöt nytkään paperille synny ilman resursseja. Eivätkä ne tule ilman resursseja syntymään digipuolellekaan. Ja vanhat konkariresurssit tuskin ovat niitä oikeita siirtämään äänetön ja liikkumaton julkaisu multimediaympäristöön. Uudet kanavat vaativat uutta osaamista, ehkä jopa uuden sukupolven. Mopolla ei pääse tähtiin, vaikka sinne kovasti katsottaisiinkin.

Lopetan lukuvinkkiin: Kindle and the future of reading, Nicholson Baker, The New Yorker.

Miksi lääkepakkausten viimeinen käyttöpäivä (tai vuosi/kuukausi) on präntätty johonkin nurkkaan tai sivuun niin pienellä ja yleensä semmoisin kohopainonumeroin, että kyseistä tietoa on ensinnäkin hirveän vaikea löytää ja toisekseen tasan todella vaikea tulkita. Luulisi kyseessä olevan sen verran tärkeän tiedon, että sen näkyvyyteen hiukan panostettaisiin. Meinaan jos minä en niitä oikein näe, miten on niiden kanssa joilla on heikompi näkö?

Viimeksi ostamassani laastaripaketissakin on viimeinen käyttöpäivä merkitty selkeämmin, ainakin 200 % isommalla tekstillä ja paremmalla kontrastilla kuin monessa lääkepakkauksessa. Ja laastareista tuskin tulee mitään sivuvaikutuksia jos niitä käyttää vanhentuneina.

Alkaako tästä sähköisten lukulaitteiden yleistyminen Suomessa? Mitä lihalle tapahtuu viimeisen käyttöpäivän jälkeen? Mikä on Rammsteinin albumin nimi? Pelastaako Cliq Motorolan? Tässäkö kaikkien aikojen seksikkäimmät lehtikannet? Tässäkö ratkaisu vanhusten hoidon surkeaan jamaan? Lentääkö tässä ufo? Miksi myyntikohteessa on aina ikkunat auki? Miksi Nokia ei ole Usain Bolt?

Eivätkö ne tiedä? Eikö niiden kuuluisi ottaa asioista selvää? Mitä ne siellä oikein tekee?

Sinne meni se.

Monia tekstejä on kirjoitettu ja puheita pidetty siitä miksi lehdillä ei tällä hetkellä mene niin hyvin (kuin silloin joskus). Monet miettivät asiaa, ehkä jopa yllättävän monet: Lehtien oman työvoiman, johdon ja omistajien ohella monipuolinen otos lehtien (nykyisiä ja entisiä) lukijoita tutkijoista ja professoreista kukkakauppiaisiin ja opiskelijoihin. Lehtien ahdinko koskettaa monia, varmaan siksi, että lehdet yhä koskettavat monia. Lehdet ovat osa kulttuuriamme – olleet jo pitkän aikaa tavallaan itsestään selvä osa tiedonjakoa. Mutta sitten tuli internet.

Kulttuurin kuuluu muuttua, muuten se kuolee. Muutos on tärkeä asia. Muutos ei kuitenkaan aina ole mukava asia. Kulttuuri muuttui kun painotekniikka keksittiin. Siinä katosi jokin osa silloista kulttuuria ja eiköhän senkin perään silloin itketty, mutta jotain muuta syntyi. Helppoahan se ei ollut. Sanan painamiseen tarvitsi luvan, muuten oli laiton. Sitä on vaikea tajuta nykyään, mutta siihen aikaan ajatusten jakeleminen massoille kaduilla ja kyläteillä oli vallanpitäjille pelottava ajatus. Nyt internet ravistaa pitkään voimassa olleita tottumuksia niin talouden kuin myös esimerkiksi hallintomallien suhteen.

Vaikka emme oikeastaan elä niin erilaisia aikoja tässä hetkessä kuin painokoneiden ollessa uusia keksintöjä (muuttaen tiedonjakelua siitä mihin silloin oltiin totuttu) ja vaikka teknologia on kehittynyt ja eri kuin silloin (muuttaen tiedonjakelua siitä mihin me olemme tottuneet) ovat pelot kuitenkin ihan samat. Jere Majavan linkkiblogin kautta löysin sitaatin joka tavallaan sopii tähän.

Everything new endangers something old. A new machine replaces human hands; a new source of power threatens old businesses; a new trade route wipes out the supremacy of old ports and brings prosperity to new ones. This is the price that must be paid for progress and it is worth it.
–
Hyman G. Rickover

Se, että ne joiden työpaikasta tai bisneksestä on kyse miettivät mitä tulee tapahtumaan on tietenkin aivan normaalia. Kukapa ei miettisi omien (tai osakkeenomistajien) tulojen ylläpitämistä tai lisäämistä. Vaan ovatko lehdet koskaan pyytäneet lukijoiltaan apua? Täytyy sanoa etten oikeasti tiedä, mutta en muista tällaista tapahtuneen ainakaan suuremmassa skaalassa.

Vääjäämättä tulee mieleen, että tässä on syntynyt maailmanlaajuinen crowdsourcing -ilmiö. Sen syntymistä eivät lehdet ole masinoineet, vaan se elää ihmisten omasta halusta pohtia asiaa. Se on hyvin internetmäinen (voiko noin sanoa?) ilmiö. Tällaista ei olisi voinut syntyä ilman internettiä, toisaalta ilman internettiä ei lehdet olisi siinä tilassa jossa nyt ovat. Mutta jos asia ei oikeasti kiinnostaisi, ei sitä myöskään mietittäisi tai siitä kirjoitettaisi.

Mielestäni hyvin mielenkiintoinen tilanne.

Juuri kuuntelemassani Joseph T. Hallinanin kirjassa Why We Make Mistakes, kerrottiin testistä, jossa yhdelle ryhmälle esitettiin tehtävä, jossa piti useammasta vedellä täytetystä astiasta saada yhteen astiaan joku tietty määrä vettä. Tämä oli vaikea haaste johon kuului esimerkiksi se, että jossain vaiheessa piti vettä kaataa pois (eikä johonkin toiseen astiaan). Ryhmällä meni aikaa ymmärtää miten tehtävä ratkaistaan, mutta harjoitteli hartaasti ja oppi tekemään tehtävän lopuksi oikein.

Toiselle ryhmälle esitettiin vastaavanlainen, mutta paljon helpompi haaste. Tämä toinen ryhmä oppi sen nopeasti ja ongelmitta.

Kun ensimmäinen ryhmä, joka oli oppinut ajattelemaan vesitehtävää vaikeammalla tavalla, sai ratkaistavaksi toiselle ryhmälle esitetyn tehtävän, eivät he kyenneet ajattelemaan yksinkertaisesti, vaan yrittivät soveltaa monimutkaisia malleja yksikertaiseen tehtävään.

Kirjan mukaan tämä pätee myös suurempiin haasteisiin. Ihmisen on vaikea unohtaa oppimansa.

You must unlearn what you have learned.
–
Yoda

Ja tähän loppuun video, jonka löysin Matin blogista.

Kun luukusta eilen kolahti taas kasa mainoksia (pitäisi muistaa laittaa semmoinen ei mainoksia [eikä muuten puhelinluetteloitakaan eikä HKL:n aikatauluja] tuonne luukun ulkopuolelle) palasin ajatukseen joka minulla oli tässä vähän aikaa sitten.

Oikeastaan mietin asiaa, kun olin heittämässä jotain mainosta keräyspaperin joukkoon kun huomasin, että siinähän on muovia. Muovi ymmärtääkseni ei kuulu paperinkeräyksen piiriin.

Pattereissahan on merkki joka kieltää heittämästä tuotetta roskiin. Muissakin tavaroissa on vaikka mitä ohjeistusta. Älä heitä tuleen, muista kierrättää, ei linkousta, sopii ruokien säilytykseen… Meitä muistutetaan aika paljosta.

Mielestäni kaikessa tuossa mainosroinassa pitäisi myös olla selkeästi merkittynä, että voiko sen sellaisenaan heittää paperinkeräykseen vai pitääkö siitä erotella jotain pois. Sen pitäisi olla lailla säädetty: Pakollista tietoa helpottamaan kuluttajan elämää. Sakkorangaistus jos tieto puuttuu.

Ja samallahan kaiken sen ei-kierrätettävän pitäisi olla helposti eroteltavissa kierrätettävästä. Ja senkin voisi määritellä pakolliseksi.