skrubu

Kävin sytyttämässä isovanhempien haudalle kynttilän ja siinä auringon komeasti laskiessa Ruoholahden taakse käppäilin hiukan ympäri kalmistoa kuten niin moni muukin tänään. Flaneerasin pitkin syyslehtien päällystämiä polkuja mukavan kirpeässä syyssäässä kun yllätin itseni miettimästä, että monikohan ihminen nykyään hankkii haudan koristeeksi patsaita alastomista alaikäisistä?

Jouduin siis yllättäen tilanteeseen jossa olen pakotettu käymään läpi digitaalista arkistostoani, tai lähinnä sitä siis mitä siitä on jäljellä, lähes käsityönä. Data Rescue 3 -ohjelman esiin kaivamat tiedostot, 143364 kpl, löytyvät nätisti niputettuina tiedostomuodon mukaan nimetyissä kansioissa.

Koska vanhaa kansiorakennetta ei tietenkään ole, on esimerkiksi JPG-kansioissa (joita taitaa olla 57) niin valokuvia, taittoja, verkkosivujen osia, powerpoint-esitysten kuvituksia, ruutukaappauksia ja vaikka mitä kuvamatskua täysin sikin sokin, tuhat tiedostoa per kansio. Kuvatiedostot ovat nimettyjä koon perusteella, eli näkemättä mitä esimerkiksi J2267x1581-07807.jpg pitää sisällään ei voi millään hahmottaa mistä on kyse.

Toisaalta, vaikka näkisi, että P205x65-01645.png sisältää selvästikin jonkun verkkopalvelun palasen (gradientti valkoisesta vaaleankeltaiseen, tumma viiva ja heittovarjo) ei voi millään muistaa mikä kaikista niistä vuosien mittaan valmistuneista palveluista on kyse, tai edes tietää pitäisikö siihen olemassa jossain muita palasia tai edes jotain HTML- tai PHP-sivua. Kerran jonkinlaisen merkityksen omannut palanen on nyt lähinnä vain turha tiedosto.

Työ etenee hitaasti edellä mainittujen syiden vuoksi, mutta samalla tavalla kuin fyysisissä arkistoissa (lue: kaikkissa säilyttämissäni isoissa laatikoissa) on vanhojen tavaroiden läpikäymisessä aina myös toinen hidaste: nostalgia. Mitä kaikkea sitä löytääkään, kun käy joutuu kelamaan läpi monen vuoden asioita satunnaisessa järjestyksessä.

Törmäsin tiedostoon G65x65-02686.gif yhdessä niistä kansioista johon oli pelastettu gif-tiedostoja. Ah, ajattelin kun näin mistä oli kyse, tuota en olekaan varmaan nähnyt yli kymmeneen vuoteen. Jotkut tiedostot kyllä tunnistaa.

Kyseessä on nimittäin Serveri.netin (kotimainen linkkihakemisto/hakukone 1996-1998) aikanaan jakelema Viikon Cool -pränikkä. Niitä jaeltiin jollain logiikalla verkkosivuille jotka löytyivät Serveri.netin linkkilistoilta. Ja Wayback Machinen avulla löysin tiedon siitä, että silloin www.uiah.fi -osoitteessa asustanut Pekka’s PhotoDiner sivusto oli Viikon Cool 9.12.1996.

Miltä näytti se Pekka’s PhotoDiner josta tuli viikon cool? Se tieto löytyi jostain kumman syystä TIFF-kansiosta ja siellä majailleesta PS6-00214.tif -tiedostosta:

Entä mitä tapahtui Serveri.netille? Se vaihtoi nimeä ja omistajia, ja on nyt osa sen palvelun historiaa joka aloitti nimellä Sirkus.com mutta tunnetaan nykyään Suomi24:na, tietää Wikipedia kertoa.

Tuija Aalto kertoi myyneensä ottamansa valokuvan. Juttu on kirvoittanut Tuhat sanaa -blogiin keskustelun joka on osittain turruttavaa, mutta myös jollain tavalla eksoottista luettavaa. Kommentointi on sittemmin suljettu, joten julkaisen täällä sen minkä olin sinne ajatellut.

Kun etsitään syitä ammattikuvaajien ahdinkoon, ovat harrastelijakuvaajat helppo kohde: Heitä on niin paljon, että kun haulikolla sohaisee laukauksen sinne päin, niin aina osuu johonkin. Minun on vaikea kuitenkaan nähdä harrastelijoiden olevan syyllisiä kenenkään toimeentulon heikentymiseen. Harrastelijat ovat ison muutoksen näkyvä osa. Taustalla, näkymättömissä, on kaikki se joka oikeasti vaikuttaa.

Miljoonat ja taas miljoonat ihmiset käyttävät hyväkseen internetin suomia, jopa ennennäkömättömiä mahdollisuuksia kuviensa jakeluun ja kuvien laatu on ymmärrettäväsi hyvin vaihteleva. Ovatko kaikki sitten harrastelijoita? Ei. Niiden joukosta jotka kuviaan verkon kautta jakelee, löytyy myös sellaisia jotka ovat saaneet valokuva-alan koulutusta. Paljonkohan netissä kuviaan jakelee sellaisia jotka ovat hakeneet koulutukseen, eivät ole tulleet hyväksytyiksi mutta eivät kuitenkaan ymmärrä lopettaa valokuvaamista siihen paikkaan?

Eikö tarve saada kuviaan esille ole merkki siitä, että ihmisillä on tarve kommunikoida kuvin – pitäisikö kommunikaatio rajata vain niille jotka ovat saaneet tietynlaisen koulutuksen, ehkä rajoittaa ihmisten oikeuttaa jakaa omia kuviaan tai jopa kieltää harrastus?

Aikanaan vain tietyn koulutuksen saaneet osasivat kirjoittaa tai lukea. Silloin ei pidetty hyvänä ajatuksena, että kuka tahansa poluntallaaja tai tynnyrintekijä hallitsisi kirjallisen kommunikoinnin, sellainenhan loisi kaikenlaisia ongelmia ajateltiin, ja vähentäisi niiden valtaa jotka tämän kallisarvoisen taidon omaavat. Nyt lukemista ja kirjoittamista opetetaan suurelle osalle kansaa pienestä pitäen. Se luonnollinen osa kommunikointia, sitä jopa vaaditaan osattavaksi, eikä näitä harrastelijakirjoittajia ja -lukijoita kai nähdä erityisenä uhkana. Ehkä valokuvaus on menossa samaan suuntaan?

Varmasti oli niitä joita ketutti raskaasti ammattikuntien katoamien. Kirjojen kopijoijat katosivat. Kirjansitojia ei tänään ole yhtä paljon kuin ennen. Käsin latomisen ammattilaiset, välistysten mestarit ja painomusteen ritarit ovat katoamassa. Eipä ole muuten montakaan lampunsytyttäjien ammattikunnan edustajaa varmaan enää. Kuka muistaa lankapuhelinten asentajia?

Ennen internettiä vallalla oli lähinnä kaksi mallia jotka määrittelivät hinnat: harvalta harvalle (esim. ammattikuvaajilta lehdille) ja harvalta monelle (esim. joukkotiedotusvälineet). Nyt mukaan kuvioon on tullut monelta monelle (internet) ja se muuttaa koko ekosysteemiä. Mutta valokuva ei suinkaan ole ainoa joka on joutunut tämän muutoksen kouriin, myös esimerkiksi musiikkipuolella painitaan aivan samojen asioiden kanssa. Erona lienee se, että musiikilla on enemmän ostajia (tai kuluttajia) kuin valokuvilla, mutta niin kuvien kuin musiikin tekijöitä on pilvin pimein.

Mikä siinä sitten on, että valokuvasta ei haluta maksaa enää samaa hintaa kuin aikana ennen internettiä? Itse en oikein osaa nähdä, että on alan koulutusta vailla olevien valokuvausta harrastavien ihmisten vika, että ostajille kelpaa huonompikin kuva ja, että kuvista ei haluta maksaa.

Miksi meillä on taipumus valita helpompi ja usein halvempi? Kysehän ei ole vain niistä jotka esimerkiksi lehden tai korporaation nimissä ostavat kuvia julkaistavaksi, vaan me olemme suurin osa samanlaisia. Helppo pikaruoka, se halvempi makkara ja isompi paketti vessapaperia siksi että se on pari senttiä halvempaa per rulla. Hullut päivät.

Sanontahan kuuluu että ”ei se ole hullu joka myy, vaan se joka ostaa”. Sniiduilu ostamisessa on osa tätä päivää eikä valokuva ole siinä sen erikoisemmassa asemassa kuin esimerkiksi nettipuljun HTML-koodi, operaattorin kännykkäliittymä tai eläintarvikeliikkeen eksoottinen terraario. Ostaja haluaa laatua vähemmällä rahalla, tai vähemmän laatua vielä vähemmällä rahalla. Sitä kutstutaan kulujen säästämiseksi, optimoinniksi tai ehkä jopa tehokkuudeksi ja siitä kärsii moni joka myy jotain. Mikä on tällaiseen käyttäytymiseen johtanut?

Ehkä ostajat ja kuluttajat pitäisi kouluttaa ymmärtämään mitä laatu tarkoittaa ja miksi sitä pitäisi suosia?

Musiikin puolella käydään vastaavanlaatuista laatukeskustelua. Digivallankumous on vähentänyt äänenlaatua, iPodeista ja mp3-tiedostoista ei vaan irtoa samaa resoluutiota kuin high end -äänentoistolaitteista. Vielä on hifistejä jäljellä jotka panostavat äänen laatuun ja kuuntelun nautiskeluun, mutta niille jotka ovat kasvaneet helpomman ja halvemman parissa riittää vähän huonompikin.

Eikä vaan musiikissa tai valokuvauksessa. On niitäkin jotka pitävät pikakahvista tai halvasta viinistä vaikka näiden kahden juoman parissa hääräilee yksi jos toinenkin connoisseur levittämässä laadun ilosanomaa ja ihmettelevät mikseivät ihmiset jauha omia kahvipapujaan tai tuuleta viinejään.

Ehkä kameroita ja laitteistoa valmistetaan liikaa? Jos kameroiden valmistajat eivät valmistaisi niin paljon kameroita, laitteiden hinnat olisivat korkeammat ja näin harrastelijoita olisi vähemmän. Silloin tietenkin ammattilaisten käyttämät laitteet olisivat vielä kalliimpia kuin nyt ja ammattilaisiakin olisi vähemmän. Valitettavasti vaan kaikenlaiset Nikonit ja Canonit ovat yrityksiä jotka tekevät kameroita saadakseen osakkeenomistajilleen rahaa ja se kai menee yksinkertaistetusti niin, että mitä enemmän kameroita myydään sen enemmän kilahtaa fyrkkaa kassaan. Eikös teollinen vallankumous juurikin mahdollistanut tämän?

Koko ajan pyritään houkuttelemaan yhä useampi hankkimaan kamera. Uusia ominaisuuksia, uusia muotoiluja, kaikkea jotta kuluttajalle tulee himo. Ja jos himo ei synny mutten, niin poltetaan miljoonia mainoseuroja himon synnyttämiseen. Onko ammattikuvaajien ahdinko harrastelijakuvaajien syy siksi, että markkinointi puree heihin?

Paljonkohan harrastelijakameratarvikkeiden myynnistä tulevista tuloista menee varmasti ammattitarvikkeiden kehittämiseen? Tiedä häntä, mutta ilman massavalmistuksen aikakautta ei edes ammattivalokuvaajien välineistö olisi niin huikeata kuin se on tänä päivänä.

Toisaalta, eivätkö Nikonit ja Canonit periaatteessa myy kameroita samasta syystä kun miksi ammattikuvaajat myyvät kuviaan? Saadakseen rahaa. Ja eikö tässä tulla jonkinlaiseen paradoksiin (jos homman vie äärimmäisyyksiin)? Jos kameroita ei tehtäisi, ei olisi harrastelijoita levittämässä kuviaan verkkoon, mutta ei olisi myöskään ammattikuvaajia jotka voisivat myydä kuviaan.

Ja sittenhän on niitä ammattikuvaajia joilla ei ole alan koulutusta, vaan ovat olleet luovia ihmisiä joiden valokuvia on niin arvostettu, että he ovat kyenneet elämään valokuvasta. Tällaiset henkilöt toimivat monille valokuvaajille, niin ammattilaisille kuin harrastelijoille, motivaattoreina. Etenkin harrastelijoita tällainen varmasti innostaa yrittää saada itseään julki jotta ehkä heidätkin huomattaisiin. Vaan kun yrittäjiä on mielettömät määrät ja kuvien jakaminen maailmanlaajuisesti helppoa, ei siitä joukosta oikein erotu, mutta se ei harrastelijaa lannista. Ei sen pitäisi ammattilaistakaan lannistaa.

Luulen, että jos asiaa hiukan ajattelisi, voisi varmasti löytää paljon syitä jotka todennäköisemmin aiheuttavat ammattikuvaajien ahdingon kuin harrastelijat ja heiltä ostetut kuvat. Luulen myös, että olisi hedelmällisempää miettiä ratkaisumalleja, sillä tämä nykyinen tilanne on osa isoa monitasoista muutosta – jota myös kehitykseksi kutsutaan – eikä aika mennyt enää palaa.

Suomen Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen sanoo, että internet on tehnyt kaikista aktivisteja – hyvässä ja pahassa. Netti on muun muassa lisännyt kaikenlaisten valitusten tehtailua, koska se on niin helppoa sähköpostitse.
–
hs.fi: Internetin vapaus saattaa koventaa median lakisääntelyä

Entä jos asiaa katsoo toisesta suunnasta?

Mitä jos ihmiset aina ovat olleet aktivisteja, mutta se ei vaan ole näkynyt samalla tavalla kuin nyt? Mitä jos ihmiset eivät aikaisemminkaan ole olleet erityisen tyytyväisiä, heidän äänensä ei vaan ole kantanut niin monen korviin?

Nyt käytössä on ilmainen palautekanava jonka kautta saa äänensä kuuluviin ilman joukkotiedostusvälineiden moderointia. Yhden ihmisen ääni kantaa pidemmälle ja useamman korvaan kuin aikaisemmin.

Ehkä ennen internettiä vallalla ollut järjestelmä vaan on suodattanut kaiken palautteen ja massan äänen pois kuuluvilta ja tuudittanut esimerkiksi Hyvärisenkin uskomaan että ihmiset ovat olleet tyytyväisempiä aikaisemmin? Sellainen voi jostain näkökulmasta katsottuna varmasti tuntua siltä, että internet saa ihmiset valittamaan enemmän.

Mitä saa odottaa sellaiset 646 päivää, eli viikkoa yli vuoden ja yhdeksän kuukautta?

No sitä tietenkin, että valokuvablogi, sen ilmoittamisen jälkeen viimeinkin hyväksytään Cool Photoblogs listalle.

Mitä hitaampi, sen coolimpi… kai?

WD Drive Manager may erase hard drives not meant to be erased.

On wednesday last week I was doing a configuration with Western Digital’s Drive Manager. Why? Well, I was in the process of switching my files from one hard drive to another (some 500+ GB of stuff: photos, work files, backups, all kinds of designs… 10 – 15 years of life worth saving and several ongoing projects) and thought it’d be good to clean up the final destination, a Western Digital Mirror Edition 2 TB drive, before pushing over all the data.

The 2 TB RAID drive didn’t have any important files on it since I had copied everything to another external disk, which I then unmounted. I clicked the ”Configure” button (which I had wanted click quite often just to see what happens). The WD Drive Manager warned me that I’ll lose all information on the disk, which, since this was what I wanted, was quite ok, so I proceeded. The Drive Manager then unmounted the 2 TB disk and by the sound of it was doing something.

Not knowing how long the WD Drive Manager was going to take to do its configuration (I’ve never done it before), I plugged in my other external HD, a 1 TB Western Digital Essential Edition (the one with 10 years worth of files), thinking that I’d go through some photos while waiting. This, I realized quite quickly, was a mistake. Huge mistake.

As soon as the 1 TB drive mounted, it got unmounted as the WD Drive Manager started to configure this other drive too. Jesus H. Christ! I couldn’t believe it. I did what I thought was best: Force quitted the WD Drive Manager application and plugged out both the hard drives.

And then I had to go for a walk, I needed some air and time to calm down.

When I returned from my walk I made a damage evaluation by plugging in both hard drives and they showed up empty. What a disaster. It was such a huge a shock, beyond comprehension, that I just couldn’t get even mad. I just… was perplexed and felt slightly sick. As I couldn’t think straight, I decided to wait to the next day before doing anything, except that I sent feedback to Western Digital, telling them about what happened and wondering how it was possible.

The next day I began assessing different possibilities for recovering my lost data. Searching the net for both data recovery companies and software.

The data recovery companies I contacted weren’t very optimistic about recovering stuff from a HFS+ disk. When asking about recovering overwritten data (since I presume the Catalog File has been overwritten and the file data is intact), one company said that it is a legend that refuses to die.

I kind of have got the feeling that these data recovery companies aren’t actually able to recover (for a notable sum of money) much more than, say what software for about 100 dollars can. I might be wrong, maybe they can work wonders but since I have no knowledge of any data recovery company what so ever, I don’t feel qualified to even try to select which one to try (does anybody have any good advice?).

Yesterday Western Digital’s Service and Support answered. Here’s the main point of their answer, without all the boring yada yada:

While configuring or changing the RAID on the Mirror you can’t connect any other device. Unfortunately if the drive was erased I do not think you will be able to retrieve the files.

What? They know that one shouldn’t plug in other devices while the WD Drive Manager is configuring! Still they don’t tell the users about this in advance. So I wrote them back.

Hello [name of customer support drone removed],

”While configuring or changing the RAID on the Mirror you can’t connect any other device”, you tell me.

I obviously know that now, don’t I, but the information came way too late.

Your software, while configuring, doesn’t in any way inform the user not to plug in other devices. That is certainly a major flaw in your software. It’s bad design and bad usability with disastrous outcome. An accident designed by you, waiting to happen.

Nor does the provided manual inform the user not to plug in other devices while configuring.

There is no way I can have known that my other hard drive will be deleted by your software. And you seem to think that a warning four days after the accident is in place?

As far as I know, you distribute a poorly designed and dangerous software with your hard drives and do not seem to take any responsibility for your actions. It’s appalling! You know of the danger but do not inform users about it. You deliberately keep quiet and thus endanger the data of unsuspecting people. How evil of you.

And since you asked, I have to say that you have certainly not met my expectations today and I’m definitely not satisfied with your service, or Western Digital’s for that matter.

Disgusted by your malevolence and utter indifference,
Pekka Nikrus

If this was 1989 I might believe that it’s normal for software obliterate data without informing the user (and that it might be the user’s fault somehow), but it’s 2009 and I know that if software does shitty things, it is the software that is shitty. Obviously Western Digital doesn’t realize what kind of latent disaster they are distributing with their hard drives.

What now?

Well. I’ll wait and see if Western Digital has anything to say anymore, or will they just stop communicating. It would be nice if they had something intelligent to say and not just state self-evident platitudes and apologize for the inconvenience (once again) but I really don’t have high hopes. Big corporations rarely seem to take interest in cleaning up the mess when their shit hits the fan at private person’s level.

And in contradiction to suggestions on data recovery company sites, I have scanned the 1 TB disk myself. I couldn’t just sit here without doing anything – I really need my files. So I checked what the Data Rescue 3 (which, to my knowledge, shouldn’t write anything on the disk it tries to read) was able to salvage from the mayhem that Western Digital caused. And well… at least I now have huge piles of all kind of files to sort through. The file names are gone and so is the folder structure which I built up for several years. Can’t really say in what shape the files are, yet, the sorting will take time. A long time. Very long.

Update October 29th: I made a Flickr set of some of the unrecoverable images: In Loving Memory Of Lost Images.

-

Commenting for this post has been closed. Stupid spammer idiots!

Oli firman talviriehapäivä Kaivopuistossa, vuonna 2001, ja jotta meno ei olisi ollut vain mäenlaskua, ruokaa ja juomaa, oli meille järjestetty myös hiukan virallista ohjelmaa. En muista mitä kaikkea siinä oli, mutta teema taisi olla, näin monien vuosien jälkeen vapaasti artikuloiden, ryhmätyön ymmärtäminen leikin kautta… tai jotain. En minä niitä leikkejä muista, paitsi sen yhden joka teki vaikutuksen.

Meidät jaettiin kahdeksan hengen ryhmiin. Ryhmä seisoi kahdessa rivissä, neljä nenäkkäin neljän kanssa. Rivien välillä oli kättelyn verran tilaa, mutta emme kätelleet, vaan kaikilla etusormi osoitti vastapäisen rivin henkilöä ja etusormet muodostivat kahdeksan sormen jonon rivien välissä, kutakuinkin vatsan korkeudella.

Etusormijonon päälle astettiin suksisauva. Ryhmän tehtävänä oli saada sauva laskettua maahan hallitusti niin, että etusormien aina oli oltava kosketuksessa sauvaan. Todella helppoa? Ei suinkaan.

Sen sijaan, että sauva, joka tuskin painoi mitään, olisi laskeutunut, rupesi se nousemaan. Kahdeksan ihmistä ohjeistivat toisiaan ”Se pitää saada alas! Alaspäin!”, mutta sauva vaan jatkoi matkaa ylemmäs.

Olikohan niin, että leikin nimi oli painovoimaa uhmaava sauva? Ehkä. Se ainakin sopisi.

Sauvan nousu johtui tietenkin siitä, että kun yritti pitää sormella kontaktia sauvaan tuli sauvaa samalla hiukan nostettua ja näin jonkun muun sormi irtosi sauvasta jolloin toinen myös nosti sormeaan ja samalla sauvaa… Noidankehä. Hassuinta oli, ettei ryhmä tuntunut tajuavan mistä nousu johtui.

Jonkun toisen ryhmän onnistui saada sauva laskuun, se lisäsi oman ryhmäni innostusta pyrkiä parhaimpaansa. Ryhmän kommunikointi kasvoi huutamiseksi.

Huomasin jossain vaiheessa antavani periksi. Laskin käteni, en koskenut sauvaan, mutta siellä se leijui, jossain päiden yläpuolella vaikka miten hämmästeltiin, huudettiin ja kiroiltiin.

Tänään on Blog Action Day ja tämän vuoden teema on ilmastonmuutos, asia jota Vaiheinen on käsitellyt paljon ja hyvin.

[…] että vähän väliä näkee julkisuudessa vaatimuksia siitä tai tästä, ”jos aiomme säilyttää nykyisen elintasomme”.
–
Vaiheinen 13.10.2009: Nykyistä elintasoa ei pidä säilyttää

Kuvailemani talvireihan leikki (jossa ryhmäkoko muuten saatoi olla kuusi eikä kahdeksan henkeä, ei voi muistaa niin tarkkaan) tuli mieleeni ylläolevasta lainauksesta ja mietin, että hiihtosauva voisi toimia vertauksena elintasosta.

Ihmiset haluavat pysyä yhteydessä elintasoon, mutta kun yksi tökkää sitä hiukan ylemmäs, on joku muu heti hiukan alapuolella ja pyrkii ottamaan kiinni mielestään menetetyn osan ja tönäisee omalla toiminnallaan elintasoa taas hiukan ylemmäs. Ja vaikka miten sitten pidetään älämölöä siitä, että tämä ei voi jatkua, että meidän on tehtävä jotain ettei tapamme saa maapalloamme tuohutumaan, ei elintason nousua noin vaan saa pysäytettyä.

Koska sauvasta ei voi ottaa kiinni, ei ne jotka laskevat sormensa ja yrittävät omalla toiminnallaan välttää nousun jatkumista voi muuta kuin katsoa miten sauva vaan jatkaa nousemistaan ja ihmiset huutamistaan.

En tässä pyri mitenkään väittämään, että olisin erityisen hanakasti laskemassa omaa sormeani alemmas, kunhan nyt vaan yritän ymmärtää mikä ajaa ihmisen tekemään ristiriitaisia asioita – sanomaan ja ehkä jopa tahtomaan yhtä mutta tekemään ymmärtämättään jotain aivan päinvastaista.

Katselin YLEn Ykkösdokumentin Disko ja ydinsota (katseluaikaa netissä jäljellä vielä tämän viikon loppuun asti). Aivan loistava dokkari. Suosittelen lämpimästi.

Neuvosto-Virossa Suomen televisio avasi ikkunan unelmien maailmaan, ikkunan jota vallanpitäjät, tiukoista yrityksistä huolimatta, eivät pystyneet sulkemaan.

En voinut ohjelmaa katsellessani olla miettimättä sitä miten jo silloin informaatio halusi olla vapaata ja, että internet tavallaan nyt ajaa globaalisti samaa asiaa kuin Suomen televisio Neuvosto-Virossa.

Nettiä rajaavat vallanpitäjät ovat tänään ihan samanlaisia kuin vallanpitäjiät ajassa josta dokumentti kertoo. Pelätään muutosta, halutaan suojata oma valta ja tulonlähteet, ei haluta nähdä mahdollisuuksia muun kuin omien aivoitusten kautta. Päättäjien silmälasit eivät ehkä ole yhtä massiivisia enää tänä päivänä, mutta aivot niiden takana eivät ole toiminnaltaan muuttuneet.

Toisaalta niin ovat kansalaisetkin ihan samanlaisia – keksivät yhä vaan vaikka millaisia hämmästyttäviä keinoja päästä käsiksi siihen sisältöön johon haluavat päästä. Tekniikka on eri, mutta tarve sama. Ihminen joka tahtoo on näppärä tyyppi toteuttamaan itseään aikakaudesta riippumatta.

Näin se maailma ei oikeastaan hirveästi muutu, Eskoseni.