Minun viisisenttiseni

Tuija Aalto kertoi myyneensä ottamansa valokuvan. Juttu on kirvoittanut Tuhat sanaa -blogiin keskustelun joka on osittain turruttavaa, mutta myös jollain tavalla eksoottista luettavaa. Kommentointi on sittemmin suljettu, joten julkaisen täällä sen minkä olin sinne ajatellut.

*

Kun etsitään syitä ammattikuvaajien ahdinkoon, ovat harrastelijakuvaajat helppo kohde: Heitä on niin paljon, että kun haulikolla sohaisee laukauksen sinne päin, niin aina osuu johonkin. Minun on vaikea kuitenkaan nähdä harrastelijoiden olevan syyllisiä kenenkään toimeentulon heikentymiseen. Harrastelijat ovat ison muutoksen näkyvä osa. Taustalla, näkymättömissä, on kaikki se joka oikeasti vaikuttaa.

Miljoonat ja taas miljoonat ihmiset käyttävät hyväkseen internetin suomia, jopa ennennäkömättömiä mahdollisuuksia kuviensa jakeluun ja kuvien laatu on ymmärrettäväsi hyvin vaihteleva. Ovatko kaikki sitten harrastelijoita? Ei. Niiden joukosta jotka kuviaan verkon kautta jakelee, löytyy myös sellaisia jotka ovat saaneet valokuva-alan koulutusta. Paljonkohan netissä kuviaan jakelee sellaisia jotka ovat hakeneet koulutukseen, eivät ole tulleet hyväksytyiksi mutta eivät kuitenkaan ymmärrä lopettaa valokuvaamista siihen paikkaan?

Eikö tarve saada kuviaan esille ole merkki siitä, että ihmisillä on tarve kommunikoida kuvin – pitäisikö kommunikaatio rajata vain niille jotka ovat saaneet tietynlaisen koulutuksen, ehkä rajoittaa ihmisten oikeuttaa jakaa omia kuviaan tai jopa kieltää harrastus?

Aikanaan vain tietyn koulutuksen saaneet osasivat kirjoittaa tai lukea. Silloin ei pidetty hyvänä ajatuksena, että kuka tahansa poluntallaaja tai tynnyrintekijä hallitsisi kirjallisen kommunikoinnin, sellainenhan loisi kaikenlaisia ongelmia ajateltiin, ja vähentäisi niiden valtaa jotka tämän kallisarvoisen taidon omaavat. Nyt lukemista ja kirjoittamista opetetaan suurelle osalle kansaa pienestä pitäen. Se luonnollinen osa kommunikointia, sitä jopa vaaditaan osattavaksi, eikä näitä harrastelijakirjoittajia ja -lukijoita kai nähdä erityisenä uhkana. Ehkä valokuvaus on menossa samaan suuntaan?

Varmasti oli niitä joita ketutti raskaasti ammattikuntien katoamien. Kirjojen kopijoijat katosivat. Kirjansitojia ei tänään ole yhtä paljon kuin ennen. Käsin latomisen ammattilaiset, välistysten mestarit ja painomusteen ritarit ovat katoamassa. Eipä ole muuten montakaan lampunsytyttäjien ammattikunnan edustajaa varmaan enää. Kuka muistaa lankapuhelinten asentajia?

Ennen internettiä vallalla oli lähinnä kaksi mallia jotka määrittelivät hinnat: harvalta harvalle (esim. ammattikuvaajilta lehdille) ja harvalta monelle (esim. joukkotiedotusvälineet). Nyt mukaan kuvioon on tullut monelta monelle (internet) ja se muuttaa koko ekosysteemiä. Mutta valokuva ei suinkaan ole ainoa joka on joutunut tämän muutoksen kouriin, myös esimerkiksi musiikkipuolella painitaan aivan samojen asioiden kanssa. Erona lienee se, että musiikilla on enemmän ostajia (tai kuluttajia) kuin valokuvilla, mutta niin kuvien kuin musiikin tekijöitä on pilvin pimein.

Mikä siinä sitten on, että valokuvasta ei haluta maksaa enää samaa hintaa kuin aikana ennen internettiä? Itse en oikein osaa nähdä, että on alan koulutusta vailla olevien valokuvausta harrastavien ihmisten vika, että ostajille kelpaa huonompikin kuva ja, että kuvista ei haluta maksaa.

Miksi meillä on taipumus valita helpompi ja usein halvempi? Kysehän ei ole vain niistä jotka esimerkiksi lehden tai korporaation nimissä ostavat kuvia julkaistavaksi, vaan me olemme suurin osa samanlaisia. Helppo pikaruoka, se halvempi makkara ja isompi paketti vessapaperia siksi että se on pari senttiä halvempaa per rulla. Hullut päivät.

Sanontahan kuuluu että “ei se ole hullu joka myy, vaan se joka ostaa”. Sniiduilu ostamisessa on osa tätä päivää eikä valokuva ole siinä sen erikoisemmassa asemassa kuin esimerkiksi nettipuljun HTML-koodi, operaattorin kännykkäliittymä tai eläintarvikeliikkeen eksoottinen terraario. Ostaja haluaa laatua vähemmällä rahalla, tai vähemmän laatua vielä vähemmällä rahalla. Sitä kutstutaan kulujen säästämiseksi, optimoinniksi tai ehkä jopa tehokkuudeksi ja siitä kärsii moni joka myy jotain. Mikä on tällaiseen käyttäytymiseen johtanut?

Ehkä ostajat ja kuluttajat pitäisi kouluttaa ymmärtämään mitä laatu tarkoittaa ja miksi sitä pitäisi suosia?

Musiikin puolella käydään vastaavanlaatuista laatukeskustelua. Digivallankumous on vähentänyt äänenlaatua, iPodeista ja mp3-tiedostoista ei vaan irtoa samaa resoluutiota kuin high end -äänentoistolaitteista. Vielä on hifistejä jäljellä jotka panostavat äänen laatuun ja kuuntelun nautiskeluun, mutta niille jotka ovat kasvaneet helpomman ja halvemman parissa riittää vähän huonompikin.

Eikä vaan musiikissa tai valokuvauksessa. On niitäkin jotka pitävät pikakahvista tai halvasta viinistä vaikka näiden kahden juoman parissa hääräilee yksi jos toinenkin connoisseur levittämässä laadun ilosanomaa ja ihmettelevät mikseivät ihmiset jauha omia kahvipapujaan tai tuuleta viinejään.

Ehkä kameroita ja laitteistoa valmistetaan liikaa? Jos kameroiden valmistajat eivät valmistaisi niin paljon kameroita, laitteiden hinnat olisivat korkeammat ja näin harrastelijoita olisi vähemmän. Silloin tietenkin ammattilaisten käyttämät laitteet olisivat vielä kalliimpia kuin nyt ja ammattilaisiakin olisi vähemmän. Valitettavasti vaan kaikenlaiset Nikonit ja Canonit ovat yrityksiä jotka tekevät kameroita saadakseen osakkeenomistajilleen rahaa ja se kai menee yksinkertaistetusti niin, että mitä enemmän kameroita myydään sen enemmän kilahtaa fyrkkaa kassaan. Eikös teollinen vallankumous juurikin mahdollistanut tämän?

Koko ajan pyritään houkuttelemaan yhä useampi hankkimaan kamera. Uusia ominaisuuksia, uusia muotoiluja, kaikkea jotta kuluttajalle tulee himo. Ja jos himo ei synny mutten, niin poltetaan miljoonia mainoseuroja himon synnyttämiseen. Onko ammattikuvaajien ahdinko harrastelijakuvaajien syy siksi, että markkinointi puree heihin?

Paljonkohan harrastelijakameratarvikkeiden myynnistä tulevista tuloista menee varmasti ammattitarvikkeiden kehittämiseen? Tiedä häntä, mutta ilman massavalmistuksen aikakautta ei edes ammattivalokuvaajien välineistö olisi niin huikeata kuin se on tänä päivänä.

Toisaalta, eivätkö Nikonit ja Canonit periaatteessa myy kameroita samasta syystä kun miksi ammattikuvaajat myyvät kuviaan? Saadakseen rahaa. Ja eikö tässä tulla jonkinlaiseen paradoksiin (jos homman vie äärimmäisyyksiin)? Jos kameroita ei tehtäisi, ei olisi harrastelijoita levittämässä kuviaan verkkoon, mutta ei olisi myöskään ammattikuvaajia jotka voisivat myydä kuviaan.

Ja sittenhän on niitä ammattikuvaajia joilla ei ole alan koulutusta, vaan ovat olleet luovia ihmisiä joiden valokuvia on niin arvostettu, että he ovat kyenneet elämään valokuvasta. Tällaiset henkilöt toimivat monille valokuvaajille, niin ammattilaisille kuin harrastelijoille, motivaattoreina. Etenkin harrastelijoita tällainen varmasti innostaa yrittää saada itseään julki jotta ehkä heidätkin huomattaisiin. Vaan kun yrittäjiä on mielettömät määrät ja kuvien jakaminen maailmanlaajuisesti helppoa, ei siitä joukosta oikein erotu, mutta se ei harrastelijaa lannista. Ei sen pitäisi ammattilaistakaan lannistaa.

Luulen, että jos asiaa hiukan ajattelisi, voisi varmasti löytää paljon syitä jotka todennäköisemmin aiheuttavat ammattikuvaajien ahdingon kuin harrastelijat ja heiltä ostetut kuvat. Luulen myös, että olisi hedelmällisempää miettiä ratkaisumalleja, sillä tämä nykyinen tilanne on osa isoa monitasoista muutosta – jota myös kehitykseksi kutsutaan – eikä aika mennyt enää palaa.

7 thoughts on “Minun viisisenttiseni

  1. Koulutetuilla kuvaajilla on vaikeata, koska nykyään kuka tahansa harrastelija ottaa ja myy tai jakaa kuviaan ja niitä vielä katsotaan ja ostetaan. Ymmärrän ahdinkoa. Itse kouluttauduin viestintätieteen alalle ja eikö vaan jokainen vastaan kävelevä hiippari osaa puhua! Prkl.

  2. Nykyään melkein millä tahansa alalla on ylitarjontaa erilaisesta osaamisesta. Johtunee siitä että meitä ihmisiä on liikaa. Tuskin silti lähtisin viemään porukkaa saunan taakse.

    Ehkä on helpointa selittää, että toi tuolla varasti, kuin alkaa miettiä ratkaisuja. Muutos nyt vain yleensä on pelottavaa ja on luonnollista vastata siihen paniikilla.

  3. Tosi hyvä kirjoitus täynnä asiaa. Itse mietin juuri tuota harrastuksista ammattiin nousua. Ennen vanhaan arvostettiin itseoppineita, nyky-yhteiskunnassa pitää hankkia koulutus. Minusta ne ovat vain kaksi vaihtoehtoista kanavaa. Samaan sarjaan menee vaikkapa Idolsin arvostelu, saako mennä nopeaa kautta tähtiin, vai pitääkö käydä pitkä ja kivinen tie?

    Itselleni tulee heti mieleen kaksi ystävääni, joista toinen aloitti kitaranrämpyttelyn melko vanhalla iällä, mutta soittaa nyt ammatikseen ja opettaa myös kavereiden lapsille soiton alkeita (ja syö toki siinä samalla TODELLA pienellä osuudella musiikinopetuksen leipää), ja toinen, pitkään valokuvausta harrastanut, jonka kuvat ovat kehittyneet vuosien saatossa ja alkavat nyt olla todella ammattilaistasoa.

    Harrastuneisuutta on ainakin aiemmin suosittu, koska silloin ihmisellä on palo tekemiseensä – ja se yhdistettynä osaamiseen tuo yleensä hyvää laatua. Kärjistetysti versus joku joka lähtee valokuvauskouluun tms hakemaan makeaa ammattia ilman todellisia kykyjä tai edes varsinaista halua itse asiaan.

  4. Puhut paljon mutta asiaa :D

    (Nyt mua kaduttaa ja hävettää aivan saatanasti, että olen parikymmentä vuotta tehnyt äänitteitä rahasta vailla mitään koulutusta. Paitsi etten tiedä kenen leivät olen syönyt.)

  5. Ongelma on sama, jos vertailukohteeksi otetaan vaikkapa mediabisnes. Ei isojen mediatalojen ahdinko johdu siitä, että kuka tahansa voi julkaista uutisia verkossa (vrt. bloggaajat).

    Luin ensimmäiset 5 kommenttia Tuhat Sanaa -blogista ja eräissä kommenteissa esitetyt mielipiteet osoittivat kyllä syvää ymmärtämättömyyttä yhteiskuntaamme kohtaan. Toisekseen en ymmärrä tätä vanhaa jakoa harrastelijoihin ja ammattilaisiin. Mielestäni tuo jako ei mitenkään määrittele, lähtökohtaisesti, kaupallisuutta vaan kyseessä on ehkä osaamisen ja kokemuksen tekemä ero näiden kahden ryhmän välille.

Comments are closed.