skrubu

Kahlatessani läpi satoja Stuffit-arkistoja nähdäkseni mitä ne pitävät sisällään jotta voisin heittää ne uudessa arkistossa edes joten kuten oikeaan paikkaan, löysin yhdestä yllättäen ensimmäisen tekemäni bannerin, jonka luulin, jo kauan ennen kuin Western Digital sekoitti kovalevyni, kadonneen bittitaivaaseen.

Speksinä taisi olla jotain tyyliin, että tarvitaan holtittomasti juokseva ukko Interaktiivisen Sataman rekrybanneriin.

Google Wave tuli ja pöhäytti itsensä monen verkkoaktiivin tietoisuuteen. Koska Googlen uusin näyttää aiheuttvan epätietoisuutta, päätin tiivistää tähän olennaisimman mitä Wavesta on tähän asti kirjoitettu jotta asia selkeytyisi myös kaikille niille jotka eivät tiedä Wave on tai edes välitä koko asiasta:

Mikä se on? En ymmärrä. Mitä hyötyä siitä on? Mihin sitä voi käyttää? En ymmärrä. Turha härpätin. En ymmärrä. En ymmärrä. Mikä tässä nyt on niin hienoa? En ymmärrä.
–
Lähde: Ihan tosi moni

Samaa on siis Wavesta sanottu kuin esimerkiksi Twitteristä, Facebookista, internetistä tai vaikka tekstiviesteistä aikanaan.

Ei muuta tällä kertaa.

Pujotellessani päivänä eräänä edestakaisin pitkin sitä ihmisesterataa jota myös keskustelu- ja kellunta-altaaksi voisi kutsua, klooriveden hivelemä ja uintirytmin rauhoittama assosiaatiokoneisto pulpautti ohimennen kuulemastani äänestä mieleeni Jonah Lehrerin kirjasta Proust Was a Neuroscientist sen kohdan jossa kerrotaan Igor Stravinskyn Kevätuhrista (Spotify: Igor Stravinsky: Le Sacre du Printemps).

Näin lähes sata vuotta teoksen kantaesityksen jälkeen on tavallaan vaikea ymmärtää miten kyseinen klassisen musiikin teos, vaikka aika haastavaa kuuntelavaa onkin, järkytti yleisön niin, että rupesivat tappelemaan (näin väittää niin Lehrer kirjassaan kuin myös Wikipedian englanninkielinen artikkeli). Mutta silloin ei oltu vastaavaa kuultu. Se oli erilaista, odottamatonta jopa rajua musiikkia. Sen ajan heviä.

Ja hevi se oli joka laukaisi ajatukseni Kevätuhrista. Tai oikeammin heviballadi joka oli nykyjumputkseksi uudelleenmiksattu versio. Meni aikaa ennen kuin sain palautettua mieleeni mistä biisistä oli kyse, mutta kun tajusin miten altaan toisessa laidassa vanhempieni ikäiset vesijumppasivat Scorpionsin tahtiin en voinut olla hymyilemättä. Joskus ah niin syntinen ja paha saksalainen hevi (okei, balladi, mutta kuitenkin) on nyt sopivaa jumppamusiikkia niille jotka neljännesvuosisata sitten paheksuivat samaisen orkesterin edustamaa musiikkisuuntausta (ja ehkä itse orkesteriakin).

Ehdin jo jonkin aikaa miettiä asiaa toisesta näkökulmasta. Mikä olisi niin rajua ja ehkä jopa paheksuttavaa musiikkia tänään, että sen voisi lällyttää sopivaksi rytmittämään vesijumppaa neljännesvuosisadan kuluttua? Olisiko se gangsta rappia, mietin, ja viihdytin itseäni hetken ajatuksen synnyttämällä mielikuvalla.

Mutta ei, en usko rapista olevan mammojen ja pappojen vesijumppamusiikiksi vaikka sitä miten lällyttäisi synteettisin jousiorkesterein ja diskorytmein. Eikä se johdu siitä, että rap sen erityisemmin olisi aikaa kestävämpää kuin minkään muunkaan genren musiikki. Kyse ei nimittäin ole genrestä an sich, vaan yksittäisistä biiseistä.

Musiikin rajuus/shokeeraavuus/erilaisuus häviää etäisyyden neliöön kuin valon voima, ja se mikä jää jäljelle, kun muu on kadonnut, on universaali tarttumapinta. Jos joku biisi puhuttelee tarpeeksi montaa vielä monen kymmenen vuoden kuluttua, on sillä oikeasti tarjota jotain muutakin kuin vain haalennut muisto uutusarvosta ja pateettiset rippeet jostain joka on saattanut olla rajua tai erilaista, mutta on niin yhteen aikaan sidottua, ettei sitä toisessa jaksa ymmärtää.

Siksi vesijumpassa vuonna 2009 soi Scropionsin balladi, eikä esimerkiksi 70-luvun rajumpi tuotanto. Siksi vesijumppaa ei harrasteta Kevätuhrin tahtiin. Siksi uskon ettei neljännesvuosisadan kuluttua altaassa pidetä pohkeita liikkeessä tai poljeta vesipyörällä rapin tahtiin. Ja juuri siksi uskon, että kun minusta on tullut ihmisesteradan hitaasti liikkuva ja vaikeasti ohitettava este, kuulen altaan toisesta päästä hyvin monia samoja biisejä joita kuulen sieltä tänään.

Jonah Lehrerillä on muuten ihan kiinnostava blogi.

Kunka moni on törmännyt jossain blogissa tai verkkokeskustelussa siihen sikainfluenssan torjuntaohjeeseen jossa on kuusi kohtaa ja mm. suositellaan kurlaamaan lämpimällä suolavedellä?

Ohje näyttää leviävän vauhdikkaammin kuin itse sikainfluenssa. Ehkä vähän liian vauhdikkaasti, mietin – hyödyllinen tieto kun harvemmin leviää yhtä nopeasti kuin epätieto tai urbaanit legendat. Niinpä etsiskelin verkosta hiukan taustaa viestille.

• Snopes.com: Dr. Vinay Goyal – Good Advice for Preventing Swine Flu.
• About.com/Urban legends: Dr. Vinay Goyal / Dr. Oz Swine Flu Prevention Tips

Johtopäätöksiä en tee, ne saa jokainen tehdä ihan itse.

Kuinka usein tulee baarissa kuultua jokin biisi joka ei ole tuttu mutta miellyttää korvaa? Minulle ainakin sitä tapahtu toisinaan. Vaan millä ihmeellä saisi tietoonsa mikä soi?

Sitä voi tietenkin hilata itsensä tiskille ja yrittää tihrustella jossain nurkassa olevaa monitoria siinä toivossa, että saisi lisätietoa. Aina ei näyttöä ole tarjolla, tai sitten siltä ei oikein pysty tulkitsemaan mikä biisi juuri nyt soi. Voisi sitä, usein kiireisiltä, baarimikoiltakin kysyä. Tosin kun on kiire myydä, ei aika anna periksi tuottamattomalle toiminnalle.

Outoa miten kaikkialla soivan musiikin tiedot ovat niin hyvin piilossa. Siksi ihmettelenkin miksei baareissa ole isoa näyttöä joka kertoo mikä soi nyt (ja mikä soi äsken)? Voisi kuvitella, että se lisäisi kiinnostusta niinkin, että ostaa biisin tai kokonaisen albuminkin, kenties. Jos ajatusta veisi hiukan eteenpäin, voisi kuvitella näyttöön myös tiedon miten ja mistä biisin voisi ostaa.

Aivan hurja ideahan olisi ostamisen helpottaminen, eli vaikka se, että illan mittaan automaattisesti päivittyvään soittolistaan pääsisi kiinni esimerkiksi kännykällä tai langatonta verkkoa ymmärtävällä musiikkisoittimella ja listan linkkejä klikkaamalla voisi hankkia itselleen musiikkia. Eikä baarin julkinen soittolista kärsisi siitä, että siltä löytyisi tietoa useamman päivän päähän menneisyyteen. Ja koska soittolista olisi julkinen voisi sitä toki selata myös vaikka läppärillä kotoa, kirjastosta tai miksei jopa baarista käsin.

Tai entä jos tarjolla olisi muistitikku jossa ostohetkellä olisi viimeisen tunnin aikana soitetut kappaleet. Ehkä muistitikulle saisi ostaa koko illan biisit? Ehkä eiliset biisit? Tämä menee kai jo hiukan hulluttelun puolelle. Kuka nyt silleen? No, ehkä joskus tulevaisuudessa, kun joku keksii Jukebox 2.0:n ymmärtäen sen jälleenmyyntipotentiaalin.

Mutta ennen kuin tulevaisuus on täällä lienee paikallaan ottaa yhdet vielä, tietämättä ollenkaan mikä biisi soi taustalla.

Zachary Shoren kirja Blunder: Why Smart People Make Bad Decision, joka ei ole kirja markkinoinnista vaan siitä miten älykkäätkin ihmiset mokaavat koska jäävät huomaamattaan omien jäykkien ajatusmalliensa loukkuun, sai minut miettimään sitä, miten vaikeana moni yritys kokee netissä olemisensa (tai toisin sanottuna pelkäävät sosiaalista mediaa). Jotenkin monet kirjassa mainitut kognitiiviset loukut tuntuvat tutuilta koska ovat tulleet vastaan monissa projekteissa viimeisten vuosien aikana. En ole ehkä aikaisemmin oikein osannut tarkentaa itselleni mistä aina on ollut kyse, mutta Shoren kirja tuntuu olevan palanen ymmärtämisen lisäämisessä. Oikein hyvä kirja siis (kiitos Akille vinkistä).

Toinen ajatus joka tuli mieleen, varmaan siksi, että Shore käyttää paljon sotiin liittyviä esimerkkejä, on se miten markkinointia monesti ajatellaan sotana (kaikki nämä Sun Tzut ja Marketing warfare stragies -jutut). Mieleeni putkahti kuva siitä miten markkinointiarmeijat rymistelevät internettiin tykkeineen ja panssarivaunuineen, rakentavat bunkkereita, kaivavat poteroita ja tulittavat yhtä soittoa vuorokauden ympäri. Mutta ihmiset, joiden kotitantereella eri armeijat pullistelevat lihaksiaan, eivät välitä – kääntävät selkänsä, jättävät itselleen merkityksettömät sodat huomioimatta ja jatkavat sen parissa mitä olivat tekemässä. Se, jos mikä, on pelottavaa – olemassaolevat aseet eivät pure eikä sotavoimilla ole… niin, voimia. Ja siinä piilee yksi Shoren luettelemasta seitsemästä kognitiivisesta loukusta: Heikolta näyttämisen pelko.

Ehkä sosiaalinen media pelottaisi vähemmän, jos sotataktiikkojen sijaan otettaisiin toimintamalleja vaikka Käytöskukkasesta:

Kuinka moni on varannut hotellin verkon kautta? Aika moni varmaan. Entä mitä olette tehneet muistaaksenne varauksen? Tulostaneet sähköpostissa tulleen vahvistuksen paperille? Kirjoittaneet tiedot muistiin joko muistivihkoon tai liiton lähettämään almanakkaan? Ehkä leikanneet ja liimanneet tiedot johonkin sähköiseen kalenteriin joko verkossa, tietokoneella tai kännykässä?

Itse olen sitten joku aika takaperin ottanut tavaksi kirjata reissuihin kuuluvia kellonaikoja ja päiviä tietokoneella olevaan kalenteriin (niin kirjoittaen kuin leikkaamalla ja liimaamalla) jonka sitten synkkaan kännykkään (koska kännykkä on aina reissussa mukana, tietokone ei yhtä usein).

Siksi tulikin hyvä mieli kun booking.com tarjosi varauksen teon jälkeen haluamiani tietoja siirrettävksi kalenteriin (tai GPSään, jos sellainen olisi) napin painalluksella. Näin sain chek-in ja chek-out ajat, hotellin osoitteen ja hiukan muutakin tietoa kalenteriin yksinkertaisesti ja helposti.

Positiivista elämystä ei tarvitse yrittää luoda äänellä, koko ruudun valtaavalla liikkuvalla kuvalla tai erilaisilla härpättimillä, vilkkeillä ja kilkkeillä, vaan sen voi tehdä pienellä, yksinkertaisella ja hyödyllisellä tavalla: Sama tieto joka näkyy varauksessa, tai on muuten palvelun tiedossa, annetaan asiakkaalle hiukan toisenlaisessa paketissa. Tosi jees.

Mitä uutta Piilaaksossa? -blogissa tehdään johtopäätös:

Minun tiedonhakuni saattaisi hyvinkin siirtyä Bingiin, koska haluan kattavan indeksin. Kaikki mahdolliset sivut, kiitos!
–
Mitä jos Murdoch siirtyisi Bingiin? – Tanja Aitamurto, Mitä uutta Piilaaksossa?

Hetkinen? Millä logiikalla Bingistä tulisi kattava indeksi? Ajatellaanpa tätä hetki.

Okei, siis jos Microsoft päättäisi maksaa lehtimoduli Murdochille siitä yksinoikeudesta, että vain Bing näyttäisi hakutuloksissaan linkkejä Murdochin sisältöihin niin silloinhan näitä tuskin näkyisi Googlessa. Ja varmasti joku siirtyisi suosimaan Bingiä hakukoneena.

Toisaalta moni varmasti vastustaisi tätä koska epäilisi Bingin myös suosittelevan sisältöä maksua vastaan, tai mahdollisesti jopa poistavan näkyviltä jotain rahaa vastaan, ja se ei ole tietoa hakevan kannalta hyvä asia. Siksipä jotkut varmasti ryhtyisivät boikotoimaan Bingiä ja suosimaan Googlea, tai ehkä jopa jotain pienempiä (paikallisia?) hakukoneita.

Entä sisällöntuottajat? Olisi tietenkin niitä jotka haluavat näkyä kaikkialla eivätkä vaadi siitä rahaa hakukoneelta ja olisi niitä jotka näkyvät vain sen tuloksissa joka maksaa siitä. Sitten olisi ihan varmasti niitä, jotka eivät todellakaan halua näkyä siellä missä näkyvät ne jotka saavat näkyvyydestään hakukoneelta rahaa ja pitävät huolen, ettei Bing näe tällaista sisältöä (samalla tavalla kuin Murdoch olisi kaikki nämä vuodet, itkuvirsien sijaan, voinut yksinkertaisesti estää Googlea indeksoimasta sisältöjään mutta ei tehnyt sitä koska kyse on rahasta eikä näkyvyydestä). Näkymättömyydestä tulisi vaikutuskeino.

Niin tiedon hakijat kuin sisällöntuottajat jakautuisivat jonnekin näistä kolmesta ääripäästä tai niiden väliseen maastoon: pro Bing, anti Bing, EVVK.

Ostamalla linkitysoikeuden Murdochin sisältöön Bingin onnistuisi kyllä syödä Googlelta sisältöä, mutta tekisi samalla itsestään vähintään yhtä vajavaisen. Olisi kaksi isoa vajavaista hakukonetta ja todella iso ryhmä ihmisiä joita asia ottaisi mielettömästi päähän, koska tiedon hakeminen vaikeutuisi.

Alta aikayksikön netti täyttyisi erialisista hakukone-mashupeista jotka tuovat tuloksia niin Bingistä kuin Googlesta ja ehkä muistakin hakukoneista. Olisi verkkosivuja (esim. blogeja) jotka näkyvät vain Googlelle ja jotka toisivat Googleen näkyville linkkejä sisältöihin jotka saavat rahaa Bing-näkyvyydestä. Samalla tavalla olisi sivustoja jotka toisivat Bingiin näkyville vain Googlessa näkyviä sisältöjä. Ja tätä vastaan taisteltaisiin sillä, että verkkopalveluissa ruvettaisiin estämään tietystä osoitteesta tulevia. Ja siitähän sitten ärsyyntyisi taas useampi ja niin pienestä kiusasta kasvaisi isompi. Ja vielä isompi.

Hakuonesotahan siitä loppujen lopuksi tulisi ja siitä kärsisivät kaikki… ja… hmm… niin no… Olin kirjoittamassa, että jos sisällöntuottajat saadakseen tuloja leiriytyvät jonkin tietyn hakukoneen viheriölle ei siitä voi pitkän päälle kehittyä mitään hyvää. Mutta koska ihminen synnynnäisesti on irrationaalinen eläin jota kiima (esim. rahankiima) estää näkemästä sen, että mennään täyttä laukkaa kohti omaa (tai oman bisneksen) tuhoa, olen ehkä jopa taipuvainen suosittelemaan herra Murdochille ison ja pramean teltan pystyttämistä Bingin leirintäalueelle ja pyllistämään oikein kunnolla Googlelle.

Nimittäin kun isot tekijät sokeina kiimasta kalistelevat peitsiään unohtuu niiltä sekasorrossa se, että maailmassa on miljoonia kellareita joissa on miljoonia ja taas miljoonia näpertelijöitä joiden joukosta varmastikin löytyy joku jolla ei ole unelmana ladata koko internet omalle tietokoneelleen, vaan joka on päättänyt keksiä uuden tavan toteuttaa haun ja tiedon suodattamisen verkossa, jonkin mullistavan idean jollaista ei voi syntyä korporaatioiden tiukkojen muurien suojissa. Kaaos johtaa muutokseen.

Sitten tietenkin voisi myös miettiä mitä tapahtuisi siinä tapauksessa, että Murdochin sisällöt näkyisivät vain Bingissä ja Microsoft päättäisikin lopettaa linkeistä maksamisen (esim. kannattamattomana) – heittäisi Murdochin sisältöineen ulos? Siitä saisi varmaan toisen pitkähkön kirjoituksen. Joskus. Ehkä.