skrubu

Tänään siirrymme vuoteen 1980 ja syyskuun kahdeksantena ilmestyneen Never for Ever -levyn kakkospuolen toiseksi viimeiseen kappaleeseen. Kate Bushillahan on kyllä mistä valita kun puhutaan 80-luvun musiikista ja aluksi olinkin ottamassa ihan toista kappaletta tähän, mutta YouTubea selatessani mieli muuttui ja niin päädyin tähän – Army Dreamers:

–
Katso lisää maanantaipoppia

Silmäilin Digitodayn jutun Poliisi lähestyy verkkokansaa vinkkinapilla ja klikkasin siinä olevaa linkkiä Nettivinkkisivulle.

Yllätyksekseni selaimeni ruutu muuttui punaiseksi ja siihen ilmestyi varoitusteksti.

The site’s security certificate is not trusted!
You attempted to reach www.poliisi.fi, but the server presented a certificate issued by an entity that is not trusted by your computer’s operating system. This may mean that the server has generated its own security credentials, which Google Chrome cannot rely on for identity information, or an attacker may be trying to intercept your communications. You should not proceed, especially if you have never seen this warning before for this site.

Täytyy tunnustaa, että en ole aikasemmin nähnyt tällaista varoitusta kyseiselle sivustolle, joten täytyykin tässä nyt sitten oikein kunnolla harkita, että uskallanko siirtyä poliisin verkkosivulle vai en. Selain ei ainakaan suosittele etenemään.

(Jos linkistä poistaa s-kirjaimen http:n perästä, niin pääsee ilman mitään varoituksia Nettivinkkiin.)

Should you use ad blockers or not? kirjoittaa Guardian.co.uk:n The Digital Content Blog ja linkittää referoimaansa Ars Technican juttuun Why Ad Blocking is devastating to the sites you love.

Jäin miettimään miten itse toimin.

Kun noin kuukausi sitten otin käyttöön Chrome -selaimen, oli siihen ensimmäinen hankkimani lisäkilke FlashBlock. Kaikissa muissakin selaimissani on jotain vastaavaa. Kyseessä on selaimen lisäosa jolla voin kontrolloida Flashin käyttäytymistä ja sitä käyttämällä säästän hiukan tietokoneeni resursseja (pelastanko maailman?), mutta se ei ole minulle se todellinen syy, enää – joskus oli, mutta se oli aikaa kun tietokoneessa eivät tehot riittäneet.

Syy tulee tässä: Netti on täynnä hälinää ja FlashBlockilla saan eteeni hiukan rauhallisemman paikan ja näin kykenen keskittymään paremmin esimerkiksi joukkotiedotusvälineiden tarjoamaan sisältöön (joka usein tuntuu jäävän mainosten tulvassa aivan toissijaiseksi asiaksi). FlashBlock antaa minulle mahdollisuuden kontrolloida ympäristöäni, se on tavallaan audiovisuaalinen äänenvaimennin.

Minulla ei siis ole spesifisesti mainoksia estäviä laajennuksia ja siksi Guardianin tekstissä hämäsi se, miten Flash-esto rinnastettiin mainosten estoon. Mielestäni asia ei oikein mene noin, paitsi jos ajatellaan että mainos = Flash = mainos, joka kyllä houkuttelesi sanomaan, että kyllä näin on, mutta joka ei tietenkään pidä paikkaansa.

Totta on, että FlashBlock estää monet mainokset. Usein se estää nimenomaan sellaiset mainokset jotka vilkkuvat, pomppivat, huutavat ja muutenkin häiritsevät – juuri ne sellaiset mainokset jotka ovat suunniteltuja olemaan disruptiivisia. Ne, jotka taistelevat lukijoiden ja katselijoiden huomioista kuin ylipirteä lapsilauma päiväkodissa: Jokaisella on jotain todella kivaa kerrottavaa ja ainoa tapa viestiä on huutaa toista huutajaa kovempaa. Mainosten ja päiväkotilapsien ero on kuitenkin se, ettei mainoksilla ole päiväkotitätiä joka rauhoittaa huutajia – on vain päiväkotitätejä jotka saavat rahaa siitä, että lapset huutavat huutamistaan. Onko siis ihme, että moni (minä mukaanlukien) valitsee mahdollisuuden kontrolloida Flashin käyttäytymistä selaimessa?

Lopuksi pitää ihan ihmetellä: Miten on voitu tulla sellaiseen tilanteeseen, että julkaisu on riippuvainen yhdestä tekniikasta niin, että sen esto lukijoiden puolelta aiheuttaa verkkojulkaisuille tulojen vähenemistä? Eikö sellainen ole vähän tyhmää? (Okei, nämä lienevät retorisia kysymyksiä, mutta piti nyt kuitenkin…)

David Gilmourin kitarointi on sydäntäni lähellä, ja aikana ennen nettiä oli harras tarkoitukseni hankkia kaikki ne levyt joilla Gilmour esiintyi. Kyseinen into kuitenkin hiipui jossain vaiheessa (mutta ei ole täysin kadonnut vieläkään). Kun internet sitten vihdoin saapui, olisi keräilyharrastukseni kyllä helpottunut, mutta samalla tajusin ettei se olisi ollut järkevää taloudellisesti ja että minulla ei ollut tarpeeksi säilytystilaa. Ja tästä onkin hyvä hypätä päivän pop-annokseen jossa Gilmour vingauttelee sulosointuja Paul McCartneyn kappaleeseen No More Lonely Nights (elokuvasta Give My Regards to Broad Street).

Vaikka bloggaaminen (kyllä, kahdella geellä) ei ehkä enää ole yhtä kova hitti kuin pari hetkeä sitten (vielä kun minä olin nuorempi enkä niin komea kuin nyt ja kun facebookit, twitterit ja sensemmoiset vielä käyttivät vaippoja tai tuskin edes olivat pilkahduksia nörttivanhempiensa monitoreiden kulmissa) en voi olla huomaamatta yhtä pientä eroa nykyhetkessä siihen menneisyyteen jossa, tarinoiden mukaan, oli olemassa, jonkin verran debattia aiheuttanut, bloggaajien sisäpiiri, sillä siinä hetkessä, joka näin ohiajettuna näyttää, takaikkunasta katseltuna, haalistuneemmalta kuin värivalokuva 70-luvulta, oli jotain jonka olemassaoloa en ole juurikaan noteerannut paria poikkeusta lukuunottamatta, omassani tai yhdessäkään seuraamistani blogeista (joita on aika paljon) vähään aikaan (ainakaan erityisen selkeästi tai kuten tämän lauseen loppu paljastaa: huuruisesti) mutta joka oli, ainakin lukevalle yleisölle (ehkä etenkin sisäpiirille?) oivaa viihdettä ja kirjoittajalleen antautumista kontrolloimattomuuden vietäväksi, poistamismahdollisuuden (jota harvemmin käytettiin) suomalla turvalla, tietenkin: Kännibloggaaminen.

Ja tähän perään jotain muuta.

Inspiraatio, kavereiden kesken Inspis, on mukava ja toivottu vieras, sillä seurassaan harvemmin on tylsää. Kuitenkin sukulaissuhteensa Sattumaan aiheuttaa sen, ettei aina tiedä koska Inspis tulee käymään. Parhautta lienee se, kun serkukset ovat käymässä samaan aikaan.

En oikein kykene uskomaan näitä virallisia selityksiä suunnitellulle opintomaksulle. Tai no kyllä sen, että oppilaitokset saisivat lisää rahaa, mutta mikä Paroni von Münchhausen on keksinyt tämän:

Opintomaksuehdotuksen taustalla on aikomus nopeuttaa korkeakouluopintojen suorittamista.
–
Ilta-Sanomat: Opetusministeriö kaavailee 1000 euron pakollista opintomaksua

Öh?

Se, että jengi on tottunut opiskelupaikan maksavan 0 €/v ja jos hintaa nostetaan niin motivaatio valmistua opiskeluistaan nopeammin vahvistuisi (”Onpas hintavaa, no minä hoidan tuon alta pois nopeammin, että ei tule hirveän kalliiksi”)?

Opiskelupaikka ei ehkä maksa (ei vaadi opiskelijoita rahaa vastineeksi opetuksesta), mutta en usko monenkaan opiskelijan kuvittelevan opiskelun olevan ilmaista. Opiskeleminen maksaa, se maksaa opintolainan, sivuduunin ja kesätyön eikä sekään ei aina riitä.

Jos opintomaksu astuu voimaan ja opintolainan ylärajaa nostetaan opintomaksun verran, siirtyy pankilta lisää rahaa opinahjoille opiskelijoiden kautta, mutta ei sillä ole mitään vaikutusta opiskelumotivaatioon. Ei opiskelija sitä rahaa kuitenkaan koskaan konkreettisesti näe, numeroita paperilla vaan ja lainahan menee takaisinmaksuun vasta kun on työpaikka ja hyvä palkka.

Mieleen tulee esimerkki, Dan Arielyn kirjasta Predicatbly Irrational. Sveitsiläisessä päivähoitopaikassa muistutusten sijaan lapsiensa hakemisesta myöhästeleviä vanhempia päätettin sakottaa. Ajateltiin, että raha olisi vanhemmille insentiivi olla tarkempi. Toisin kävi. Sakotetut vanhemmat myöhästelivät useammin kuin ilman sakkoa. Miksi? Raha sai vanhemmat tuntemaan vähemmän syyllisyyttä (sosiaalista painetta) sillä nyt he mielestään maksoivat lisäpalvelusta. Päiväkoti päätti poistaa sakon, mutta se ei palauttanut tilannetta entiselleen: Koska sosiaalinen paine oli jo poistettu tuomalla raha mukaan yhtälöön ja vanhemmille näin annettu myöhästymiselle selkeä ekonominen arvo, ei sakon poistaminen (hinnan pudottaminen nollaan euroon) tuonut sosiaalista painetta takaisin vaan antoi vanhemmille vaikutelman siitä, että he saavat lisäpalvelun ilmaiseksi (säästivät rahaa).

En tiedä voiko yllä olevaa esimerkkiä soveltaa opiskelumaailmaan (ei varmaan suoraan tuollaisenaan), mutta se on varmaa, että opintomaksu, jos se astuu voimaan, tulee muuttamaan opiskelijan ja oppilaitoksen suhdetta. Jos ei muuten, niin ainakin sen suhteen, että opintomaksu tekee opiskelijoista maksajia. Kun jostain maksaa, odottaa saavansa jotain paljon laadukkaampaa kuin se minkä sai ilmaiseksi, muuten ei ole tyytväinen (”Tästäkö minä maksan tuhat euroa vuodessa?”). Raha antaa maksajalle syyn olla tyytymättömämpi ja tämä tulee näkymään etenkin kiistatilanteissa.

Onnistunut urheilukuva on tarkka. Se esittää voittajaa, maalintekijää tai taitoluistelijaa kolmoissalkovin lakipisteessä. Käytännössä kuvaaja seuraa liikkuvaa kohdetta kameran automaattitarkennuksella, pitää sarjatulen päällä ja toivoo parasta.

Pari päivää vanhaan Kallistellen ja siirrellen -juttuun liittyen, on ihan pakko linkittää HS:fi:n kuvakosteeseen pieleen menneistä otoksista Vancouverin olympialaisista. Kyseessä on siis kuvia joissa tekniikka ei ole totellut ihmistä (sitä, joka pitää kameraa kädessä, toki sitä/niitä joka on järjestelmän luonut), eikä lopputulos ole asetetun ohjeen mukainen.

Aivan loistava kuvasarja. Epätasainen toki, mutta joukossa on jokunen niin helmi otos, että kokonaisuus mielestäni toimii ja on mielenkiintoinen. Satunnaisuus voi luoda kuvaan sellaista imua ja dynaamisuutta, jollaiseen ei täydellisyyden tavoittelussa pääse millään.

En minä muista tiedä, mutta minä kyllä mielelläni näkisin useammin tällaisia epätäydellisiä kuvia käytettävän joukkotiedotusvälineissä.