skrubu

Kana tuli munasta. Geenit, joista tuli kana, sekoittuivat munan tekovaiheessa eikä munan, josta tuli kana, ole tarvinnut tulla kanasta vaan jostain samantyyppisestä eläimestä.

Se siitä sitten.

Päätin päivittää internettini nyt kun Welho on laittanut pakettinsa uusiksi. Kävin jokusen kerran heidän verkkopalvelussaan katselemassa ja olin useamman kerran jo viittä vaille painamassa tilauspainiketta, kun jätin homman kesken.

Jos Welholla katseltaisiin analytiikkaa, niin mitäköhän siellä ajateltaisiin? Ehkä siellä mietittäisiin kyseisen sivun taittoa ja sisältöä ihmetellen mikä pelotti asiakkaan pois useamman kerran? Vaikka tuskin siellä kukaan huomaa, että jo yli kymmenen vuotta Welhon asiakkaana ollut tyyppi jättää tilausprosessin monesti kesken.

Kun sitten päivänä eräänä olin – en osaa sanoa monettako kertaa – taas siinä tilauspainikkeen ääressä, kaikki tiedot lomakkeisiin täytettyinä, jäin miettimään että mikä on, kun en saa tilatuksi. Mikä estää? Se ei ole hinta. Se ei ole se, ettenkö ymmärtäisi mitä olen hankkimassa. Eikä minulla ole mitään Welhoa vastaankaan.

Pim! Yllättäen tajusin. Olin käynyt läpi (melkein) koko prosessin ilman, että missään olisi kerrottu miten vaihto nykymodeemista uuteen tapahtuu. Olenko ehkä ilman nettiä jonkun aikaa? Joudunko olemaan kotona 3-10 päivän kuluttua tilauksen käsittelystä klo 6.30-21 välisenä aikana jotta joku lähettipalvelu voi tuoda laatikollisen uutta rautaa? Entä vievätkö ne mennessään entisen? Meinaan aikaisemmin kun on vaihtanut nopeampaan, on joutunut lievään kuulusteluun jos ei ole ollut kaikki pahvit, johdot, liittimet ja tilpehöörit mukana. Voisiko vaihdon hoitaa Welhon putiikissa? Olin epätietoinen: Siksi en tilannut.

Tajutessani mistä kenkä puristi huomasin asiakaspalvelun numeron Welhon verkkosivulla siinä kohtaa tilausprosessia johon olin jumittunut ja päätin soittaa.

Hitto, että vihaan automatisoituja puhelinvaihteita. Paina yksi jos haluat sitä, paina kaksi jos haluat tätä. Koskaan ei kerrota montako vaihtoehtoa on tulossa ja niinpä sitä on pakko kuunnella kaikki läpi, että tietää sitten lopuksi painaa sitä perhanan ykköstä. Mutta kun olin päässyt kylmän koneellisen osuuden läpi, vastasikin asiakaspalvelija aika nopeasti (nopeammin kuin Saunalahti/Elisa jossa ilmoitetaan keskimääräinen odotusaika, esim. 3 minuuttia, mutta sitten sitä kuuntelee hissimusiikkia ainakin seitsemän kertaa pidempään).

Siinä sitten asiakaspalvelun kanssa jutellessani käy ilmi, että Welhon modeemin vaihto (=nopeampi nettiliittymä) toimii niin, että lähettävät uuden laitteen postissa eikä vanhaa tarvitse palauttaa. Yllätyin. Mitä minä tällä vanhalla sitten, kysyin, johon Welhon edustaja vastaamaan, että minulla on periaatteessa kaksi vaihtoehtoa jos en halua laitetta omaan digimuseeoni (toim. huom.: ei oikeasti käytetty termi vaan kirjoittajan tulkinta). Voin viedä modeemin Welhon putiikkiin josta se hoidetaan jätekierrätykseen oikealla tavalla. Tai voin antaa modeemin jollekin joka voisi tarvita nettiä sillä nopeudella joka minulla on nyt, jolloin itse saan yhden ilmaisen kuukauden uudella nopeudella ja se joka ottaa vanhan modeemini saa kaksi ilmaista kuukautta ja jatkaa listahinnoin sen jälkeen jos niin haluaa. En oikein tajunnut miten modeemin siirto tapahtuisi, mutta tutkin asiaa, sillä se on houkutteleva idea.

Kiitin tiedosta ja tilasin uuden modeemin. Tämän jälkeen painotin asiakaspalvelijalle, että tämän on ilmoitettava Welhossa sille/niille jotka ovat nettipalvelunsa vastaavia, palvelunsa puutteista: tilausprosessi, vaikka muuten on selkeä, ei vala luottamusta sillä missään ei kerrota miten toimitus tapahtuu (tai sitä ei huomaa vaikka käy palvelussa useasti) eikä siellä myöskään kerrota modeemin lahjoituksen mahdollisuudesta (kiva mahdollisuus auttaa muita ja Welholle lisämyyntiä mahdollistava liike). Lupasi kertoa viestin eteenpäin (olen skeptinen sen suhteen, että mitään tulee muuttumaan, mutta hei, ainakin yritin).

Mitä tästä opimme?

Totesin jälleen kerran, katsellessani YLE Teemalta dokumenttia Ogilvysta (uusitaan sunnuntaina, tulee kai Areenaan), miten maailma ei muutu, vaikka maailma muuttuukin.

Minua jäi vaivaamaan, koska olen mielestäni miettinyt vastaavaa aikaisemminkin, miten sellainen selvästi älykäs henkilö, joka heitettiin ulos yliopistosta, mutta jonka valinnat elämässä tekivät hänestä valtavan menestyneen, voi sanoa, että yliopiston kesken jättäminen oli tyhmä asia?

Joko se vaan kuuluu asiaan sanoa niin, tai ehkä niin sanotaan siksi, että muutenhan menestyviä eksentrikoita saattaisi paljon enemmän, jolloin joukosta olisi vaikeampi erottua ja oma menestyminen vaikeampaa.

Peter Gabrielin neljä ensimmäistä levyä (1977-1982) olivat nimeltään Peter Gabriel, Peter Gabriel, Peter Gabriel ja Peter Gabriel. Tämän maanantain poppibiisi on B-puolen (jos muistellaan vinyyliaikoja) aloitusbiisi Peter Garbrielin vuoden 1980 levyltä Peter Gabriel (joka fanipiireissä tunenetaan myös lisänimellä Melt, kansikuvansa vuoksi): Games Without Frontiers.

Jonkinlaisella aasinsillalla voi tämän entisen Genesiksen laulajan yhdistää Paul Simoniin. Mikä lienee tämä ajankohtainen, mutta ehkä hiukan tylsä, aasinsilta?

–
Katso lisää maanantaipoppia

Tänään on se päivä joka skrubu.net blogin syntymäpäiväksi lasketaan: Kuusi vuotta tuli täyteen.

Sen kunniaksi julkaisen työn alla olevasta projektista (josta on tuleman vuoden 2011 poikamieskalenteri) kuvan jonka ideoin ja toteutin juuri tänään. Oli sen verran kiva valo aamulla, että lopputulos, vaikka ei ole ihan se mitä olin ajatellut, sisältää kaiken sen mitä halusin, ehkä jopa hiukan ytimekkäämmin kuin olin ajatellut.

Levisi sitten Facebook tännekin: Tykkäämispainike jutun lopussa. Kyseenalainen ilo, mutta menkööt kokeiluna. Tämä täällä oleva ei siis toimi kuten Facebookin perusvehje jossa tykätään yhtä ja samaa osoitetta monella eri painikkeella, vaan on viritetty juttukohtaiseksi.

Kunnon tykkäämiskalamies liittäisi liketysnapin syötteeseen. Itse en jaksa – odottelen kunnes joku vääntää siitäkin plugin.

Mutta kyllähän tämä Facebookin leviäminen nostattaa semmoisen fiiliksen, että pitäisi aina kirjautua ulos lärvikirjasta kun ei ole siellä. Tämä painikehan on nimittäin oikeasti mitä loistavin urkkimisväline jolla kerätään rahanarvoista tietoa, jos ei ihan jokaisesta, niin melkein kaikista kuitenkin. Meistä siis, markkinointitarkoituksiin. Ja tässä minä nyt sitten kannan oman korteni miljardööri Zuckebergin kekoon. Väliaikaisesti, uskoisin.

Anteeksi, mutta on ihan vaan nyt pakko sanoa tämä.

Samalla tavalla kun fänsi tekniikka ei herätä henkiin animaatioita lehden sivulla, ei myöskään iPad herätä kirjojen kuvia henkiin.

Kuva paperilla ei liiku. Liikkuva kuva on tietokoneen ruudulla, vaikka sen triggerinä olisikin, ja kuvassa näkysisikin, lehden sivu(lla oleva pylpyrä). Harry Potter -maailman liikuvat kuvat paperilla ovat, toistaiseksi ainakin, fiktiota.

Yksi tietty laite ei tee kirjan kuvista liikkuvia pelkällä olemassolollaan. Se mahdollistaa mahdollistaa digijulkaisulle liittää liikkuvaa kuvaa mukaan teokseen, ihan samoin kuin on ollut mahdollista tietokoneen ruudulla jo pidemmän aikaa. Ja aivan samalla tavalla kuin aikaisemmin, jonkun (ihmisen) on se liikkuva kuva tehtävä.

Miksi liikuvasta kuvasta ei haluta maksaa, kysyi Sami Viitamäki? Lisäisin sinne antamaani vastaukseen kolmannen kohdan: Tekniikka herättää kuvat henkiin.

Haluan tähän loppuun vielä päästää ilmoille asian tämän: Ruutukaapaus tietokonepelistä ei ole valokuva. Se on kuva, kyllä, mutta se on yhtä paljon valokuva kuin mitä se on öljyväriteos.

Anteeksi.

Osallistuin viime lauantaina Vehmas Assemblyn Ateneumissa järjestämään hitaan taiteen päivään. Tämä oli osa Slow Art Day 2010 -tapahtumaa.

Valitsin yhden teoksen jota katsoin pitkään ja hartaasti. Se oli Ateneumin tekemältä esimerkkilistalta minulle täysin tuntematon teos jonka valitsin puhtaasti nimen perusteella: Kevätpäivä Töölössä, Anton Lindforss 1918 (maalauksesta ei löydy edes postimerkin kokoista kuvaa netistä, mikä sinänsä on harmi). Halusin valita teoksen satunnaisesti, pidän satunnaisuudesta. Olisin tietenkin voinut kävellä pitkin näyttelyä ja jäädä katsomaan teosta joka puhuttelee minua, mutta uskoin satunnaisuuden ja teoksen tuntemattomuuden (minulle) olevan antoisampaa koska se on haastavampaa (se usein on).

En tiedä kauanko katsoin teosta mutta arvioisin, että varmasti yli kaksikymmentä mutta alle kolmekymmentä minuuttia. Aika pitkä aika kuitenkin. Alla jokunen huomio tuolta ajalta.

Katsoin aluksi kokonaisuutta. Ekspressionistinen öljymaalaus. Aika ruraalin oloinen maisema, mutta niin kai Töölö tuolloin oli. Kuvassa ei ollut mitään tiettyä pääkohdetta vaikka jokunen rakennus siinä olikin. Se oli piha ja kuvassa tärkeintä oli tunne keväästä. Se välittyi.

Katsoin kehyksiä. Niistä oli ajan mittaan irronut joitain yksityskohtia. Sitten teoksen värejä, sävyjä ja muotoja. Siristelin silmiäni ja hahmotin taivaan pilvet, yhden yksinäisen puun. Mutta mitä taustalla oli? En tiedä. Ehkä rakennus. Oliko maassa lunta? Onko sillä väliä?

Keskityin yksityiskohtiin. Öljyvärin vaihtelevaan paksuuteen. Jossain tuskin jäänyt edes kankaaseen kiinni, toisaalta jossain uskomattoman paksu kerros. Kuvittelin maalarin kädenliikkeet. Hidasta, nopeata. Hyvin tarkan oloista. Pohjamaalaus vaikutti epätasaiselta, vai olikohan se kangas? Sitten huomasin ikääntymisen merkit: Murtumat öljyväripinnassa. Ohuet pystyviivat.

Katselin ja tutkin kunnes kolme havaintoa sai minut havahtumaan siitä tosiasiasta, etten enää kyennyt (jaksanut?) saamaan kuvasta enempää irti. Ensin tajusin näkeväni asiaankuulumattomia muotoja maaluksessa: Repe Sorsan, jotain joilla oli koiran muoto, käärmeenkin. Toiseksi tajusin näkeväni kasvoja, se on selvä merkki väsymyksestä ja mielen turtumisesta. Kolmas vinkki oli se, kun mietin mitä taulusta saisi irti jos sen kääntäisi ylösalaisin.

En juurikaan muista missään vaiheessa miettineeni taiteilijan motivaatiota ikuistaa juuri tämä maisema tai analysoida maisemaa miettien taulun merkitystä. En yleensä ajattele sellaisia asioita.

Sen sijaan huomasin huomioivani aika paljon ympärilläni tapahtuvaa.

Mielenkiintoisin havainto lienee se, että ihmiset käyttivät näköpiirissäni olevien teosten nimilappujen lukemiseen yleensä pidemmän ajan kuin mitä he keskittyvät katsomaan itse teosta. Se on mielestäni hassua.

Huomasin myös, että kun pysyt pitkään paikallasi, ihmiset törmäävät sinuun. Toimivatko ihmiset siis niin, etteivät oleta museossa kenenkään jäävän paikalleen pitkäksi aikaa? Olinko muuttunut näkymättömäksi? Tässä ympäristössä se, että jää tuijottamaan jotain ei kerää ympärille ryhmää joka jää tuijottamaan samaa asiaa, kadulla asia on eri.

Kävelin lopuksi koko Onerva-näyttelyn läpi ja katsastin myös Caj Bremerin valokuvat. Tässä hitaan taiteen tapahtumassa olisi pitänyt oikeastaan vaan keskittyä kahteen tauluun eikä katsella muita. Voisin vedota oikeuteeni tehdä luovia muutoksia sääntöihin, mutta oikeastihan olin maksanut sisäänpääsyn, niin ajattelin siinä samalla katsoa mitä kaikkea muuta Ateneum tarjoaa.

Perin rauhoittuneessa mielessäni, kun jätin Ateneumin taakseni, pyöri ajatus siitä, miten vanhoissa valokuvissa Helsinki näyttää jotenkin suurelta, jollain oudolla tavalla. Ehkä se on sitä, ettei kuvissa näkyvä kaupunki ole se sama arkinen paikka johon on tottunut.

Hitaan taiteen päivä oli oikein onnistunut tapahtuma jonka kruunasi hyvä lounas, mukava seura ja miellyttävä lounaskeskustelu hitaasti koetusta taiteesta.