Hitaasti taiteesta

Osallistuin viime lauantaina Vehmas Assemblyn Ateneumissa järjestämään hitaan taiteen päivään. Tämä oli osa Slow Art Day 2010 -tapahtumaa.

Valitsin yhden teoksen jota katsoin pitkään ja hartaasti. Se oli Ateneumin tekemältä esimerkkilistalta minulle täysin tuntematon teos jonka valitsin puhtaasti nimen perusteella: Kevätpäivä Töölössä, Anton Lindforss 1918 (maalauksesta ei löydy edes postimerkin kokoista kuvaa netistä, mikä sinänsä on harmi). Halusin valita teoksen satunnaisesti, pidän satunnaisuudesta. Olisin tietenkin voinut kävellä pitkin näyttelyä ja jäädä katsomaan teosta joka puhuttelee minua, mutta uskoin satunnaisuuden ja teoksen tuntemattomuuden (minulle) olevan antoisampaa koska se on haastavampaa (se usein on).

En tiedä kauanko katsoin teosta mutta arvioisin, että varmasti yli kaksikymmentä mutta alle kolmekymmentä minuuttia. Aika pitkä aika kuitenkin. Alla jokunen huomio tuolta ajalta.

Katsoin aluksi kokonaisuutta. Ekspressionistinen öljymaalaus. Aika ruraalin oloinen maisema, mutta niin kai Töölö tuolloin oli. Kuvassa ei ollut mitään tiettyä pääkohdetta vaikka jokunen rakennus siinä olikin. Se oli piha ja kuvassa tärkeintä oli tunne keväästä. Se välittyi.

Katsoin kehyksiä. Niistä oli ajan mittaan irronut joitain yksityskohtia. Sitten teoksen värejä, sävyjä ja muotoja. Siristelin silmiäni ja hahmotin taivaan pilvet, yhden yksinäisen puun. Mutta mitä taustalla oli? En tiedä. Ehkä rakennus. Oliko maassa lunta? Onko sillä väliä?

Keskityin yksityiskohtiin. Öljyvärin vaihtelevaan paksuuteen. Jossain tuskin jäänyt edes kankaaseen kiinni, toisaalta jossain uskomattoman paksu kerros. Kuvittelin maalarin kädenliikkeet. Hidasta, nopeata. Hyvin tarkan oloista. Pohjamaalaus vaikutti epätasaiselta, vai olikohan se kangas? Sitten huomasin ikääntymisen merkit: Murtumat öljyväripinnassa. Ohuet pystyviivat.

Katselin ja tutkin kunnes kolme havaintoa sai minut havahtumaan siitä tosiasiasta, etten enää kyennyt (jaksanut?) saamaan kuvasta enempää irti. Ensin tajusin näkeväni asiaankuulumattomia muotoja maaluksessa: Repe Sorsan, jotain joilla oli koiran muoto, käärmeenkin. Toiseksi tajusin näkeväni kasvoja, se on selvä merkki väsymyksestä ja mielen turtumisesta. Kolmas vinkki oli se, kun mietin mitä taulusta saisi irti jos sen kääntäisi ylösalaisin.

En juurikaan muista missään vaiheessa miettineeni taiteilijan motivaatiota ikuistaa juuri tämä maisema tai analysoida maisemaa miettien taulun merkitystä. En yleensä ajattele sellaisia asioita.

Sen sijaan huomasin huomioivani aika paljon ympärilläni tapahtuvaa.

Mielenkiintoisin havainto lienee se, että ihmiset käyttivät näköpiirissäni olevien teosten nimilappujen lukemiseen yleensä pidemmän ajan kuin mitä he keskittyvät katsomaan itse teosta. Se on mielestäni hassua.

Huomasin myös, että kun pysyt pitkään paikallasi, ihmiset törmäävät sinuun. Toimivatko ihmiset siis niin, etteivät oleta museossa kenenkään jäävän paikalleen pitkäksi aikaa? Olinko muuttunut näkymättömäksi? Tässä ympäristössä se, että jää tuijottamaan jotain ei kerää ympärille ryhmää joka jää tuijottamaan samaa asiaa, kadulla asia on eri.

Kävelin lopuksi koko Onerva-näyttelyn läpi ja katsastin myös Caj Bremerin valokuvat. Tässä hitaan taiteen tapahtumassa olisi pitänyt oikeastaan vaan keskittyä kahteen tauluun eikä katsella muita. Voisin vedota oikeuteeni tehdä luovia muutoksia sääntöihin, mutta oikeastihan olin maksanut sisäänpääsyn, niin ajattelin siinä samalla katsoa mitä kaikkea muuta Ateneum tarjoaa.

Perin rauhoittuneessa mielessäni, kun jätin Ateneumin taakseni, pyöri ajatus siitä, miten vanhoissa valokuvissa Helsinki näyttää jotenkin suurelta, jollain oudolla tavalla. Ehkä se on sitä, ettei kuvissa näkyvä kaupunki ole se sama arkinen paikka johon on tottunut.

Hitaan taiteen päivä oli oikein onnistunut tapahtuma jonka kruunasi hyvä lounas, mukava seura ja miellyttävä lounaskeskustelu hitaasti koetusta taiteesta.

2 thoughts on “Hitaasti taiteesta

Comments are closed.