skrubu

Tänään maanataipoppi jatkaa viikko sitten alkanutta kasarilove-teemaa (eli 80-luvun poppibiisejä joiden nimessä on sana love) tuoden tarjolle yhden monista kappaleista joiden nimi on The Power of Love. Tämä on vuoden 1985 elokuvasta Paluu tulevaisuuteen. Kappaleen esittää sen säveltänyt ja tuottanut laulu- ja soitinyhtye Huey Lewis and the News.

–
Katso lisää maanantaipoppia

Kuvitelkaa kilpailu jossa houkuttimena olisi jotain jolla saisi kerättyä paljon osallistujia, esimerkiksi huomattava summa rahaa, jotain arvokasta (kuukauden lomamatka, kaikki kulut maksettu) tai jotain todella himottavaa (tällä hetkellä vaikka iPad). Ei erityisen vaikea ajatustehtävä, tällaisia kilpailujahan on mielin määrin.

Kuvitelkaa sitten, että kilpailu olisi jaettu esimerkiksi kolmeen osaan, joista jokainen haastaisi osallistujia hiukan ja vaatisi älynystyröiden hieromista. Tällaisenkaan kilpailun kuvitteleminen ei ole vaikeata, näitähän on ja niistä keskustellaan ympäri verkkoa, osasta kirjoitetaan joukkotiedotusvälineissä. Ihmiset innostuvat ja kertovat kilpailusta, kehuvat älyään ja näppäryyttään: Saavat loistaa hetken.

Nyt kuvitelkaa, että tällaisella kilpailulla olisi rajoite. Mitä useampi osallistuu, sen pienempi on voitto. Tai, jos osallistujien lukumäärä nousee yli jonkun tietyn määrän, ei kukaan voita mitään.

Osallistuistko? Kertoisitko kaverille miten pärjäsit? Ilahduttaisiko jos kilpailu näkyisi joukkotiedotusvälineissä? Harmittaisiko jos osallistujia tulisi liikaa?

Lisäys vähän myöhemmin: Entä jos kyseiseen kilpailuun osallistuminen vaatisi yhden kaverin mukaan kutsumista?

Kun yhden tietyn ongelman yhdestä tietystä ratkaisusta, joka on tarkoitettu vain marginaalisten äärimmäistapausten hoitoon, tulee yleisesti markkinoitava tuote, ei se enää ratkaise ongelmaa vaan joko luo uuden ongelman tai vaikeuttaa alkuperäisen ongelman ratkaisua.

Esimerkkinä ylipaino. Äärimmäisen ylipainoisille VLCD voi olla hengenpelastaja. Äärimmäinen hoitokeino äärimmäisiin tapauksiin. Vähän ylipainoiset eivät tarvitse äärimmäisiä hoitokeinoja, siksipä meillä on vähäkalorisia ruokatuotteita joita markkinoidaan kovasti ja myydään paljon, mutta kuitenkaan erilaiset light- ja laihdutustuotteet eivät vähennä ylipainoa maailmassamme. Ne eivät ole ratkaisu, ne luovat uuden ongelman.

Toinen esimerkki on nikotiinituotteet. Äärimmäisissä tapauksissa nikotiinituotteet saattavat pelastaa henkiä, mutta kun niitä markkinodaan ja myydään kaikille sauhuttelijoille, ei nikotiinituotteet enää poista ongelmaa: ne siirtävät riipuvuuden yhdestä tuotteesta toiseen tuotteeseen. Okei, vähemmän tervaa keuhkoon, mutta tapa ei muutu ja ihmiset ovat yhä vaan koukkussa. Synkästi ajateltuna asian voisi menevän niin, että nikotiinituotteiden markkinointi käyttää hyväkseen tupakkateollisuuden jo tekemää työtä kääriäkseen itselleen voitot (varmaan tietäen, etteivät oikeasti ole ratkaisemassa mitään ongelmaa).

Kun ongelma ei poistu sillä ratkaistulla jota meille markkinoidaan, on ratkaisu tietenkin jossain ihan muualla. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ratkaisu ilmastonmuutokseen ei ole päästöjen vähentäminen, sillä päästöjen vähentäminen on ratkaisun lopputulos, ei ratkaisu. Kuitenkin päästöjen vähentäminen tai vähäiset päästöt on markkinointivaltti, esim. autojen markkinoinnissa.

Mutta, tämä juttu on tupakoinnista.

Teoria tupakoinnin lopettamisen vaikeudesta

Asiaa jonkin aikaa pohdittuani päädyin tässä keväällä kiteyttämään itselleni teorian tupakoinnin lopettamisen vaikeudesta: Tupakoinnin lopettaminen ei ole vaikeata.

Teoriani vaatii tietenkin selityksen, sillä jos lopettaminen olisi helppoa tai edes tuntuisi siltä, saattaisi moni sellainen, joka on miettinyt tupakoinnin lopettamista, lopettaa sauhuttelun jo tänään.

Usko ja pelko

Jos kysyy sellaiselta henkilöltä joka ei koskaan ole polttanut, että onko tupakoinnin lopettaminen vaikeata, osaa tämä henkilö ilman omakohtaista kokemusta kertoa, että tupakoinnin lopettaminen on vaikeata. Samoin osaa myös ala-asteen viidennellä oleva koululainen, joka ei polta, kertoa, että tupakoinnin lopettaminen on vaiketa. Mistä nämä ekspertit ovat saaneet tietonsa?

Meidät opetetaan ’tietämään’, että tupakoinnin lopettaminen on vaiketa. Vaikeuden kuvitellaan olevan pelote joka pitää meidät poissa tupakasta (älä vaan alota, koska lopettaminen on ihan mahdottoman vaikeata), mutta se ei selvästikään toimi. Sen sijaan pelotteella aiheutetaan painetta niille jotka myöhemmässä vaiheessa haluavat lopettaa tupakoinnin: ”Jos yrittäisi, mutta kaikkihan sen tietää, lapsetkin, että lopettaminen on vaikeata, kyllä se varmaan sitten on vaikeata”. Meidät on opetettu pelkäämään tupakoinnin lopettamisen vaikeutta ja samalla vaikeutettu tupakoinnin lopettaminen.

Tätä samaa pelotetta käytetään hyväksi nikotiinituotteiden markkinoinnissa: Lopettaminen on vaikeata, me teemme sen helpommaksi. Samoin light- ja laihdutustuotteet lupaavat tehdä laihtumisen helpommaksi. Nämä tuotteet eivät ratkaise mitään ongelmaa, sillä ne eivät muuta ihmisten toimintatapoja.

Jos tupakoinnin aloittaminen ei ole erityinen juhlatilaisuus (”Mamma, mamma titta! Isot pojat opettivat minut vetämään röökiä!”, ”Ihanaa lapseni, tätä pitääkin juhlia koko kylän voimin viikon ajan. Olen niin ylpeä sinusta”) ei tupakoinnin lopettamisessa epäonnistuminen ole myöskään asia josta puhutaan samalla tavalla kuin tupakkalakon aloittamisesta tai tupakoinnin lopettamisesta. Periksi antaminen on voi tuntua heikkouden merkiltä. Ainakin se on noloa. Me emme halua noloja tilanteita, jopa niinkin pahasti, että noloihin tilanteisiin joutuminen saattaa tuntua pelottavalta. Nikotiinituotteet luovat turvallisuuden tunnun.

Tapa ja halu

Tupakoinnin lopettamisessa vaikeinta ei ole päästä yli nikotiinin tarpeesta, vaan se, että olemme ehdollistaneet itsemme tupakoimaan. Me teemme itsellemme sen minkä Pavlov teki koirille. Pavlov sai koirat assosioimaan kellon soiton ruokailuun ja näin pelkkä kellonsoitto sai koirat kuolaamaan. Me opimme kuolaamaan tupakan perään, mutta emme kellonsoitosta vaan eri tilanteista ja toistuvista tapahtumista.

Me käytämme tupakkaa itsemme palkitsemiseen (jopas oli urakka, nyt maistuu rööki), lohduttamiseen (nyt hamittaa, pitääpä vetää spaddu), rauhoittamiseen (hermosauhut) ja erilaisten pienten tylsien hetkien – microboredom – täytteeksi (poltan, koska nyt ehdin ja sitten ehkä en ehdi taas pitkään hetkeen tai klassinen ”annan käsilleni jotain tuttua tekemistä”). Tupakka ei eroa tapansa puolesta suklaasta tai jäätelöstä lohduttajana, palkintona, pahana tapana tai pienten tylsien hetkien täyttäjänä.

Pavlov tuli kuuluisaksi siitä, että ehdollisti koirat kuolamaan kellonsoitosta, mutta onko kukaan saavuttanut kuuluisuutta poistamalla koirista Pavlovin aiheuttamaa ehdollistusta? Koirat eivät varmaan älynneet miksi ne kuolasivat kellon soidessa. Ihminenkin harvemmin tajuaa miksi tupakkaa tekee mieli (osaa kyllä sen tavalla taikka toisella itselleen rationalisoida, eli valehdella itselleen), mutta ihmisella pitäisi kuitenkin olla kyky päätellä ja opettaa itsensä pois luomastaan ehdollistuksesta. Entä onko se helppoa? Ei. Siksi meille kaupataankin ’helppoja’ ratkaisuja, joista ei ole hyötyä.

Nikotiinituotteet korvaavat vähitellen tupakan purukumilla, mutta eivät poista assosiaatiota (joka manifestoituu selittämättömänä tarpeena tai haluna, eli ”nikkiksinä”). Samalla tavalla laihdutustuotteet eivät muuta assosiaatiota ruokaan, vaan korvaavat yhden tuotteen toisella poistamatta itse assosiaatiota.

Ihminen on helposti narutettava eläin, siinä missä muutkin eläimet. Jos markkinoinnin voimalla saadaan ihmiset vaihtamaan yksi pahe toiseen, tupakka purukumiin, niin voisikohan samoin mekanismein muuttaa myös ihmisten tapoja kokonaan ja kokonaan poistaa tarve lohduttaa tai palkita itsensä nikotiinituottein? Ai, että sitä on yritetty? Ehkä, mutta siihen käytetään vähemmän rahaa kuin nikotiinituotteiden (niin purkan kuin tupakan) markkinointiin. Kuka hullu nyt oikeasti käyttäisi rahaa siihen, että ohjaisi ihmiset pois riippuvuuksistaan, sellainenhan olisi kaupallinen itsemurha. Bisneksen kannalta parempi ruokkia jo olemassa olevaa ehdollistusta markkinoimalla helppoja ratkaisuja.

Toisto ja taisto

Entä jos meille opetettasiin alusta alkaen, että tupakoinnin lopettaminen on helppoa? Ei maalattaisi uhkakuvia, koska ne eivät vaan toimi, vaan luotaisiin mahdollistavia mielikuvia alusta alkaen: Tupakoinnin lopettaminen on helppoa. Lopetettaisiin itse-ehdollistamisen mystifiointi ja tunnistaa ja rationalisoida luodut tarpeet, jolloin niihin on helpompi käydä käsiksi ja käsitellä – saada aikaan muutos käyttäytymiseen.

Kun jotain asiaa toistetaan tarpeeksi, siitä tulee totuus. Aikanaan ihmiset opetettiin tietämään, että maa on kaikkeuden keskipiste. Sitä toistettiin totuutena. Maa on kaikkeuden keskus, maa on kaikkeuden keskus… tupakoinnin lopettaminen on vaikeata, tupakoinnin lopettaminen on vaikeata. Sitten kun todistettiin, että maa ei olekaan kaikkeuden keskipiste, johti se usean sadan vuoden taistoon. Tietenkin, koska opitun totuuden mureneminen tarkoittaa muutosta valtarakenteisiin. Maan kiertoradan määrittely oli uskonnon ja tieteen välinen taistelu.

Taisto tupakoinnin lopettamisen vaikeuden -uskoa vastaan on terveyden ja kulutuksen välinen joka niittää joko ihmishenkiä tai suuryrityksiä. Maa kiertää aurinkoa. Tupakoinnin lopettaminen on helppoa, tupakoinnin lopettaminen on helppoa, tupakoinnin lopettaminen on helppoa…

Tupakoinnin lopettaminen on helppoa.

Loppuun asiaa sivuava kirjasuositus. Chip & Dan Heath: Switch: How to Change Things When Change Is Hard (tässä pari arviota: treehugger ja anecdote).

Koska kellot linja-autoissa usein (useimmiten?) eivät näytä oikeata aikaa, voisi kellolaitteiston vaihtaa satunnaislukugeneraattoriksi joka arpoisi lottonumeroita – se saattaisi olla edes jollain tasolla hyödyllistä.

Tai sitten ne, jotka miettivät ja toteuttavat julkisten liikennevälineiden internetyhteyksiä voisivat miettiä ja toteuttaa linja-autojen kelloille automaattisen tahdistuksen.

Kun Bangkokissa oli meno villeimmillään, jäin miettimään miten kätevää olisi jos Ulkoasianministeriön matkustustiedotteet löytyisivät myös Twitteristä. Se olisi varmasti vähemmän viihdyttävää kuin @shitmydadsays, ei niin katu-uskottavaa kuin @chucknorris_ mutta ehkä käyttökelpoisempaa kuin @big_ben_clock. Niinpä sitten, koska se ei ollut vaikeata, polkaisin käyntiin @matkustustied.

Sillä on jo kaksi tilaajaa.

Ravintola joka laskuttaa vedestä ruokailun yhteydessä, vaikuttaa ravintolalta jolla on taloudellisia vaikeuksia.

On vuoden 1989 syksy ja hittilistoille pompsahtaa englantilaisen Tears for Fears -duon Beatles-pastissi The Seeds of Love.

Ja näin vuonna 2010 on aasinsiltojen tekeminen sitten ulkoistettu tuonne internetteihin (esim. aasinsilta edellisen maanantaipopin bändistä tämän maanantaipopin bändiin) joten täällä kai sitten keskitytään vain poppiin. Paitsi, että automaatti ei aina löydä lyhyintä reittiä: Esimerkiksi päivän bändistä Spock’s Beardiin ei tarvita kahdeksaa hyppäystä, Genesistä ja puolta Beatleseista – on olemassa hyvin paljon lyhyempi aasinsilta.

–
Katso lisää maanantaipoppia

Tapahtui pari päivää sitten.

Kelloradio herätteli ja siinä maatessani kuulin uutisten lukijan kertovan miten Helsingin Energia on polkaissut nettiin palvelun, jossa voi tunnin tarkkuudella nähdä sähkökulutuksensa. Loistavaa, mietin ja päätin uutisen olevan hyvän alun päivälle.

Siinä sitten aamukahvia hörppiessäni jäin mietin mitä kaikkea hyödyllistä voisi tehdä sähkön kulutusdatalla ja päätin käydä tarkistamassa miltä data näyttää. Kuulemani uutisen mukaan tilastoja pääsisi katselemaan tiedoin jotka löytyvät laskusta (asiakasnumero, käyttöpaikkatiedot jne).

Surffasin itseni Helsingin Energian sivuille ja silmäilin sivun läpi. En nähnyt asiasta mainintaa. Missä data, mietin. Energianeuvontaa? Ei se. Ei löytynyt sivun Flash-elementistä… missä? Ahaa! Kun sitten luin tekstit tarkkaan läpi, löysin etsimäni: Sävel+. Mikä ihmeen nimi on Sävel+? Sähköä ja musiikkia? Ei vaan raportointi. Ei ihme etten huomannut tuota erityisen helposti. Onkohan tuo nimi samaa sukua kuin Helen (Helsingin Energia)? Sähkövelka? Säkenöivää voimaa ja elektrisiteettiä? Plus.

Ai noita markkinointiveijareita ja niiden brändäysjuttuja… voi voi. No, palvelu löytyi. Tai juttu sähkönkulutusraportointipalvelusta löytyi. Luen mitä kirjoittavat. Nimi on vanhaa perua, omaa kulutusta voi verrata toisiin vastaaviin talouksiin ja voi asettaa tavoitteita. Okei, vaikuttaa mielenkiintoiselta. Kirjautumaan vaan.

Argh. Sävel+ on flash-applikaatio. Voi ei. No, katsotaan mitä se osaa, ajattelin. Käy ilmi, että en voi kirjautua katsomaan energiankulutustietojani noin vaan: Minun pitää ensin rekisteröidä tunnus Helsingin Energian palveluun. Miksi ihmeessä? Eikö laskusta saatavat tiedot ole tarpeeksi uniikkeja? Onko tämä joku tietoturvajuttu, ettei kukaan muu pääse näkemään sähkökulutustani? Eikö näin herran vuonna 2010 voisi asiaa hoitaa paremmin, olenhan jo asiakas ja Helsingin Energialla on tietoni… Varmaan voisi, mutta usein jäykkyys johtuu vanhoista järjestelmistä, oletan asian olevan näin nytkin. Voin vain läpsäyttää kämmenen otsaani, huokaista ja jatkaa.

Ja mikä rekisteröinti. Niin käyttäjätunnuksen kuin salasanan pituus on rajattu (tunnus 9 merkkiä, salasana 12), mutta siitä viitsitä kertoa etukäteen (joka aiheutti hiukan ongelmia myöhemmin kun salasanastani jäi jokunen merkki pois rekisteröinnissä). Vapaaehtoinen sähköpostiosoite? Ei näin.

En saa rekisteröintiä toimimaan Chromella (”Microsoft VBScript runtime error ’800a0009′”). Vaihdan selainta, rekisteröidyn ja kirjaudun usean virheilmoituksen ja yhden kadonneen salasanakyselyn jälkeen (jolloin huomasin, että salasanastani puuttui merkkejä) palveluun.

Päästyäni vihdoin kirjautumaan Sävel+-palveluun, saan eteeni käyttöehdot. Selaan ne läpi ja huomaan, ettei niitä voi lukea kokonaan läpi, mutta ne ovat kuitenkin pakko hyväksyä. Alla olevassa kuvassa näkyy miten lause jää kesken. mitenköhän se jatkuu? (Ehkä näin: ”syntyvät kulut käyttäjälle itselleen, mitään siitä sen kummemmin ilmoittamatta.”?)

Kun viimenkin olen palvelussa, huomaan miten ensimmäisessä näkymässä minulle tarjotaan tietoa asunnosta jossa en ole asunut kuuteen vuoteen. Sävel+ nimittäin jostain syystä muistaa kaikki ne sähkönkulutuspaikat jotka joskus ovat olleet nimissäni. Tämä tarkoittaa sitä, että aina kun kirjaudun Sävel+-palveluun, minulle tarjotaan turhaa tietoa ja joudun joka kerta itse kertomaan palvelulle, mikä on nykyinen kämppäni (vaikka Helen sen ihan varmasti jo tietää).

Kaiken tämän jälkeen olen kyllä ihan tyytväinen siitä energiankulutustiedosta johon pääseen käsiksi. On kulutusta tunnin tarkkuudella, vertailumahdollisuus muihin kuluttajiin ja esimerkiksi kulutustavoitteiden asettamista.

Mutta miksi tämä kaikki tieto on lukkojen takana Helenin muurien sisällä – siellä missä ihmiset aika harvoin ovat? Missä on työpöytä-widgetti joka kertoo samat asiat? Entä iPhone-/iPad-sovellus? Ehkä energiankulutusruudunsäästäjä? Facebook sovellus jolla voisi spräädäillä kavereille, että minä se osaan säästää sähköä. Kaikki sellainen mitä aamulla uutisen kuultuani ehdin kuvittelemaan.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että Sävel+ on ihan kiva palvelu, mutta joka muuriensa ja lukituksensa vuoksi valitettavasti on helppo unohtaa lojumaan jonnekin internetin nurkkan ja on siksi aika hyödytön. Nyt vois joku nettipulju, joka ymmärtää miten netissä toimitaan, käydä selittämässä Helenille, että Sävel+ tarvitsisi API:n, jotta pavelusta tulisi hyödyllinen.

Voitaisiinko tästä ja siitä mihin internetin käyttömme on menossa jopa vetää niinkin hurja johtopäätös että käsite sosiaalinen media on virheellinen vaan pitäisi oikeastaan puhua verkon käytön sosiaalistumisesta?
–
Tuomas Rinta: Come get #some!

Kyllä. Mielestäni sellainen johtopäätös voitaisiin ihan hyvin vetää.

Lisäys toissapäiväiseen Anssi Kela -juttuuni.

Kelan Keikkaraportti. Yleisössä sellaiset 350-400 päätä, tuotto 1860,65 euroa (pyöreästi femman per korvapari). Fiilis oli ollut hyvä, mikä ei ole sinänsä yllätys koska yleisöllä ei ole lipun hinnan verran ennakko-odotuksia ja tarvetta saada vastinetta rahoilleen.

Odotin vähän näkeväni tietoa siitä, myytiinkö Tavastialla keikan yhteydessä levyjä tai muuta tavaraa, mutta siitä ei ole mitään mainintaa. Missään ei myöskään mainita josko keikka nauhoitettiin: Saattaisi kuvitella tällaisen erikoisemman keikan jälkimyynnin tuovan jokusen euron lisää kolehtiin (tai lisätä mielenkiintoa artistia kohtaan, tai olla tapa ylläpitää artistin ja yleisön välistä suhdetta pidemmän aikaa), sillä pelkkä ”maksa omantunnon mukaan keikan jälkeen” -strategia yksinään tuskin koskaan tulee olemaan erityisen lukratiivista.

Tietoviikko Talouselämä synkistelee Kelan keikasta perin kriittiseen sävyyn ja mokaa väittämällä, että ”kukaan ei musisoi ilmaiseksi huvikseen”. Se on tietenkin höpöhöpöä, sillä harrastelijat soittavat ilmaiseksi huvikseen. Vasta kun harrastelija rupeaa tienaamaan harrastuksellaan, loppuu ilmaiseksi harrastaminen ja huvikseen tekeminen: Harrastelijasta on tullut ammattilainen ja joka nuotista pitää saada fyrkkaa.

Anssi Kelan keikka, vaikka ei ehkä ollut mikään taloudellinen riemuvoitto, oli hyvä veto jonka uskon tuottavan artistille hyvää, kunhan tapahtumasta syntyneitä siemeniä kasvatetaan rauhassa ja hoidetaan sillä samalla intohimolla ja rakkaudella joka alunperin ohjasi harrastamaan musiikkia niinkin paljon, että harrastuksesta tuli ammatti. Mitään pikavoittoa ei pidä kuitenkaan odottaa – sellainen on yhtä epätodennäköistä kuin se, että harrastelijasta tulee ammattilainen yhdessä yössä.