Raaka kuva

Tavallaan on aika surullista lukea siitä miten Reuters on päättänyt vetää jakelusta yhden valokuvan Islannin tulivuorenpurkauksesta sillä perusteella, että kuva on liian käsitelty.

Tekniikka vastaan ihminen

Surullista on usko siihen, että kameran tuottama raakakuva jotenkin olisi uskottavampi jäljennös todellisuudesta kuin se kuva jonka kontrastia on jälkikäteen säädetty. Että vannotaan niin kovasti tekniikan nimeen, ettei luoteta ihmiseen, siihen samaan ajattelevaan ja tuntevaan biologiseen vekottimeen jonka sanallisiin kuvauksiin tapahtumista luotetaan.

Vaikka kamerat nykyään ovat tietokoneita ohjelmineen ei ole suinkaan ennennäkemätöntä, että ympäröivä todellisuus reksiteröityy koneen muistiin horisontti vinossa, valkotasapaino vinksallaan, yli- tai alivalotettuna, tärähtäneenä tai muuten jollain tavalla joka ei vastaa sitä, miten kuvaaja oletti kohteen tallentuvan kameran muistiin.

Jos rekisteröinti (kuvan ottaminen ja tallentaminen teknisestä näkökulmasta) on selvästi pielessä niin, että raakakuva ei vastaa sitä mitä kuvaaja näki (tai kuva ei näytettynä kommunikoi katsojalleen sisältöään oikein) saako kuvaa silloin käsitellä (koska silloin vain kuvaaja tietää mikä totuus oli)? Entä jos rekisteröinti on pielessä (esim. tärähtänyt kuva), mutta raakakuvan fiilis tuntuu oikealta, vastaaako kuva silloin totuutta (ja miksi sellainen kuva olisi uskottavampi kuin se jota on käsitelty rekisteröinnin jälkeen)?

Ihmisen muisti on toki muuttuvainen, epätäydellinen ja elää hetken sekä tunteiden mukaan kun taas koneen muisti pitää asiat (useimmiten) tallessa muuttumattomana, mutta se ei vielä takaa, että koneen muistissa oleva versio on lähempänä totuutta kuin ihmisen muistissa oleva kuva: Raakakuva kertoo kuvaajan taidoista sommitella, tajuta ja tulkita näkemäänsä ja tekniikan hallinnasta sekä taidosta yhdistellä ja ymmärtää edellämainittuja taitoja, mutta se ei vielä takaa totuutta.

Näkeminen

Kenen todellisuutta suoraan kamerasta tulleen kuvan pitäisi toistaa? Jos sokeasti (!) uskoo kameraan, voisi myös kuvitella, että ihminen näkee silmillään, mutta näinhän ei ole: Me näemme aivoillamme. Silmät muuntavat visuaalisia impulsseja aivoille tulkittavaksi (siksi esimerkiksi meiltä jää huomaamatta karhu moonwalkeineen) ja siksi kameran toimintaa ei voi verrata näkemiseen (joka siis on eri asia kuin silmän toiminta) eikä sen tuotoksia voi pitää sen oikeammin totuuksina kuin virheellisyyksinä.

Näkeminen perustuu siihen mitä ihminen on oppinut ja kokenut. Samalla tavallahan se toimii kuin makuaisti. Yksi henkilö tunnistaa viineistä punaisen ja valkoisen, toinen tunnistaa rypäleen ja kasvupaikan maantieteellisen sijainnin, ehkä jopa sen milloin rypäleen poimija on viimeksi pessyt kätensä ja minkä merkkisellä saippualla. Jotkut näkevät seinän, toiset topografisen pinnan jossa on yksityiskohtia, värejä, kontrasteja, valoa ja varjoja.

Monesti kuva toimii muistikuvien laukaisijana joista nähdään vain oma mielikuva. Tästä esimerkkinä on tyttö joka, opettaessani kerran valokuvausta ylästeikäisille, näytti ottamaansa kuvaa kissasta pesuhuoneen lavuaarissa. Kuva oli otettu pokkarilla pienessä tilassa ja salama oli eliminoinut kaiken ambientin valon: kuin tarkastelisi maailmaa suunnistusvalo otsalla. Kysyessäni tytöltä mistä suunnasta valo tulee, väitti hän kivenkovaa valon tulevan oikealta – hän tiesi siinä olevan oven. Jouduin yllättävän pitkään vakuuttelemaan, että kuvassa valo tulee kamerasta ja lopuksi tyttö ymmärsi eron valokuvansa ja muistikuvansa välillä ja näki valon sellaisena kun se oli kuvassa.

Näkeminen on siis hyvin subjektiivinen asia. Se joka näkee kuvan, peilaa sitä omaan kokemuspiiriinsä – siksi ihmiset tulkisevat kuvia monin eri tavoin. Kuva iloisista ihmisistä IT-firmassa on yhdelle juuri sitä, toiselle afrikkalainen ruokajono. Onko kuvassa puunrunkoja nurmikolla vai jotain muuta (ja kumpi on oikeassa: se joka näkee luontoa vai se joka näkee jotain muuta)?

Käsitteleminen

Kuvan ottaja näkee kuvan eri tavalla kuin se, joka näkee kuvan ilman paikanpäällä olemisen kokemusta. Vastaako Reutersin tapauksessa käsitelty kuva kuvaajan kokemaa tunnelmaa enemmän kuin käsittelemätön? Onko raakakuva jonkun mielestä oikeampi, koska se joka ei ole ollut paikalla kokee kuvan tunnelman eri tavalla? Entä kumpi on oikeassa: se joka oli paikan päällä vai joku joka ei ollut?

Mikä on kuvan käsittelyn syy? Syy on viestinnällinen: Kuvasta pitää välittyä katsojalle se, mitä julkaisia haluaa sanoa. Mitä sitten halutaan sanoa? Se riippuu täysin julkaisijan motivaatiosta. Joku ehkä haluaa välittää katsojalle tuntemansa fiiliksen, toisen syy on poliittinen propaganda. Mutta myös käsittelemättömän kuvan julkaisemisessa on viestinnällinen syy. Reutersin tapauksessa käsittelemättömän kuvan julkaiseminen on tapa markkinoida (vakuuttaa) omaa puolueettomuutta.

Kuvia on aina käsitelty. Uutiskuviakin. Ei vain muualla, vaan myös meillä. Eikä kontrastin kasvattaminen ei ole digitaalisen kuvankäsittelyn yksinoikeus. Käykää katsomassa vaikka Caj Bremerin retrospektiivi Ateneumissa ja miettikää onko niissä kuvissa kontrasti sama kun se oli sillä hetkellä siellä missä kuva otettiin ja miten se tallentui filmille. Onko pimiössä vedostettaessa varjostettu tai jälkivalotettu, entä syökö se kuvien tai kuvaajan uskottavuutta? Vai onko vanha kuva aina uskottavampi koska tekniikka oli erilaista ja muokkaukset siksi anteeksiannettavampia?

Uusi sukupolvi tekee nopeammin, halvemmalla ja useamman ihmisen voimalla sen mitä ennen harvat tekivät kalliilla ja hitaammin. Valokuvan suhteen se ei koske vain uutiskuvaa vaan ihan kaikkea valokuvaan liittyvää. Kuvia otetaan enemmän ja niitä käsitellään enemmän ja, ennen kaikkea, niitä julkaistaan enemmän ja suuremmalle yleisöille kuin koskaan aikaisemmin. Kuitenkin uutiskuvajärjestelmä perustuu yhä pitkälti vanhoihin tapoihin eikä se ei kykene käsittelemään kuvatulvaa uskottavasti. Siksi se tarrautuu raakakuvaan valjastaen sen samalla markkinointivälineeksi: Katsokaa, tämä kuva on uskottava, me julkaisemme sen ja siksi me olemme uskottavia.

Luottamus kuvaan

Monissa yhteyksissä on pohdittu miten miten palauttaa usko joukkotiedotusvälineiden julkaisemien kuvien totuudenmukaisuuteen. Viimeisin näkemäni ehdotus on Conscientious-blogin Jörg Colbergin:

For every photograph in the paper supply the raw image (note that “paper” here increasingly does not mean actual newspapers any longer, we could be talking about electronic versions on websites or in whatever form they will exist on future electronic readers). I’m suggesting that a newspaper provides a link to a completely unPhotoshopped, (camera) raw image (whose size and resolution will match that of the image in the paper) for every photograph they use.

Image manipulation, trust and the news

Koska vertaileminen on ihmiselle luonnollista (sekä automaattista) ja sitä tehdään jos ei tietoisesti niin ainakin alitajuisesti, keskittäisi kuvien katsoja energiansa vertailuun, eri kuvaversioiden erojen etsimiseen eikä keskittyisi siihen mitä kuvassa on. Kuvaparista tulisi jonkinlainen perverssi “totuuden mittari” eikä yksittäisen kuvan sisällöllä enää olisi merkitystä samalla tavalla kuin nyt, ja kuvalle tehtäisiin näin karhunpalvelus.

Sitäpaitsi kahden kuvan näyttäminen olisi tulen sammuttamista bensiinillä. Se ei lisäisi luottamusta uutiskuvan uskottavuuteen tai vähentäisi epäilyjä, vaan lisäisi epäilyjä, aiheuttaisi epätietoisuutta ja tekisi epärelevanteista yksityiskohdista härkäsiä. (Miksi jotain yksityiskohtaa on tummennettu – haluaako joku sensuroida tärkeitä asoita? Onko taustalla jotain epäillyttävää? Salaliittoteoria?) Ja näin lehtien keskustelupalstat saisivat jälleen lisää vessanseinäsisältöä.

Kuvan uskottavuus ei pohjaa käytettävään tekniikkaan, samalla tavalla kuin ihmisten luotettavuus ei lähde heidän käyttämistään työkaluista. Ja samalla tavalla kuin ihmisten, on uutiskuvan ansaittava uskottavuutensa – sillä ei ole olemassa objektiivista valokuvaa: On vain subjektiivisia kuvia, niiden käyttötavat ja niistä tehdyt tulkinnat.

Lopuksi

Tähän loppuun vielä huomio kameran raakakuvasta: Se on taidetta, jos kameran aiheuttamat tekniset vääristymät ovat erityisen selkeitä (vrt. Holga). Missä menee raja kameran tekemien vääristymien suhteen niin, että yksi kuva on taidetta ja toinen “totta”? Entä eikö raakamateriaalin jalostaminen (käsittely) lisää tuotteen arvoa?

Ja ihan lopuksi linkki: Is Photography Over? (Foto8).

4 thoughts on “Raaka kuva

  1. Vähän samaan suuntaan liippaavia ajatuksia oli itselläni eilen kun mietin, miten pitäisi suhtautua kuvan geometriakorjauksiin. Kyseessähän on ilmiselvä korjaus ja parannus “todellisuuteen” nähden, mutta toisaalta myös todella radikaali muutos siihen minkälainen alkuperäinen kuva oli.
    Kumpi siis on arvokkaampaa, kuvan vastaavuus todellisuuteen vai pyrkimys objektiivisuuteen[sic!]? :)
    Mielenkiintoinen, pitkälti filosofinen kysymys.

  2. Kuva itsessäänhän on vähän turhan “yli”. En käsitä, miksei kumpikin versio ole myynnissä. Rinnakkain. Julkaisu itse päättäisi kumman haluaa. Kyseessä on kuitenkin kameran näkemys ja kuvaajan näkemys. Objektiivista oikeaa näkemystä ei tarjoile kumpikaan.

Comments are closed.