Sadankymmenen metrin journalismi

How pleasure works -kirjan lopussa Paul Bloom mainitsee puhtaan suorituksen ihailun. Esimerkiksi urheilussa suoritus ilman ylimääräisiä mömmöjä nähdään yleisesti uljaampana suorituksena kuin dopingin voimalla paranneltu tulos. Epäpuhdas suoritus on inhottava, eikä se tuo samanlaista mielihyvää kuin puhdas – ei suorittajalle eikä katsojalle.

Jäin miettimään miten tämä resonoi täysin journalistisen valokuvan kanssa. Puhdas valokuva on ihailtavampi kuin käsitelty (niin jälkikäteen käsitelty kuin ennen kuvaushetkeä järjestelty). Käsittelystä kiinnijäänyttä kuvaajaa kohdellaan kuin WADA:n haaviin jäänyttä urheilijaa – julkinen häpeä ja kilpailukielto, ehkä jopa erottaminen urheiluseurasta.

Samalla kun aivoni assosioivat urheilusta kuvajournalismiin suorituksen puhtauden kautta, huomasin vetäväni jounalismin (yleisesti ottaen) samaan muottiin urheilun kanssa ja yllätin itseni löytämällä näille kahdelle eri asialle paljon yhteneväisyyksiä, enkä tässä tarkoita suorituksen puhtautta, kuten sepitetyt jutut tai muuta epäurheilijamaista käytöstä josta JSN toisinaan näpäyttää, vaan muita asioita.

Mietin miten jornalistit voisivat olla esimerkiksi kuin juoksijoita. Yhdestä ääripäästä löytyy lyhyet pyrähdykset kuten sadan metrin sähkeuutiset, toisesta niitä jotka juoksevat pitkiä artikkelisarjoja tai jopa kirjoja.

Lehdet ovat ovat kuin urheiluseuroja. Joissain lehdissä journalistit ovat yksilösuorittajia, toisissa keskitytään joukkuelajeihin. Seuroilla, riippumatta siitä millaisia journalisteja tallissa on, pyrkivät tietenkin kaikki kohti samaa päämäärää: Kannattavuus. Olisikohan tämän analogian rajojen sisällä mahdollista ajatella päätoimittajaa valmentajana?

Mutta vaikka urheilusuoritus olisi miten loistelias ja puhdas tahansa, ei se sellaisenaan tuota rahaa, paitsi journalistille itselleen. Seuran on kerättävä rahaa myymällä esimerkiksi pääsy- ja kausilippuja, mainostilaa, oheistuotteita sekä makkaraa ja kaljaa.

Joillain lehdillä on tukijat jotka syytävät rahaa toimntaan. Toisilla seuroilla on omistajat jotka tietenkin odottavat urheiluseuroilta tuottoa investointiin.

Niin urheilun kuin journalismin on oltava yleisöystävällistä jos mielii saada tuloa. Kävijä-, lukija ja tilaajamäärät ovat elintärkeitä. Ja pelkkä olemassaolo ei riitä, on myös mainostettava ja luotava kiinnostusta. Kannattavuus on kamppailulaji eivätkä kaikki selviä. Voisiko ajatella, että hölmöjournalismi, tv-sarjoista raportointi ja julkkisbongailu on samanlaista yleisöä varten räätälöityä urheiluviihdettä kuin showpaini tai monsteriautorymistely?

Olympialaisissa jaetaan Pulitzereita, SM-kisoissa kilpaillaan vuoden journalistin tittelistä. Jokainen urheilija haluaa loistaa, ihan samalla tavalla kuin muutkin suorittajat. Ja onhan se urheiluseurallekin tärkeätä, että journalisti kerää mainetta ja kunniaa.

Mutta vaikka urheilijoita on mielin määrin, vain hyvin harvoista tulee tähtiä joiden pelkkä nimi saa ihmiset innostumaan. David Beckhameja, Ilkka Malmbergeja ja Hannes Heikuroita on vain kourallinen. Mutta ilman seuraa, joukkoa josta voi erottua edukseen, harvoista tähtipeljaajista tulisi… niin… tähtiä.

Voisiko bloggausta verrata kuntourheiluun?

One thought on “Sadankymmenen metrin journalismi

Comments are closed.