Mietin mitä mietin

Tänään päässäni on kiertänyt kaksi asiaa.

Yksi on tämmöinen, ehkä lähinnä retorinen, kysymys: Jos, ja näin olen ymmärtänyt, journalismissa pyritään eroon subjektiivisuudesta, miksi tunnetuimmilla journalisteilla – kirjoittavilla, puhuvilla, valokuvaavilla – on helposti tunistettava oma tyyli (eikö oma tyyli nimenomaan ole hyvin subjektiivinen asia)?

Toinen päässä pyörinyt on mielipide. Voiko tykkää-napin painallusta kutsua millän muotoa aktivismiksi? Mielestäni ei todellakaan, sillä ns. likettäminen ei toimintana eroa digiboksin kaukosäätimen napin painamisesta.

11 thoughts on “Mietin mitä mietin

  1. Ehkä journalistilla voi olla tyyli, vaikka hänen menetelmänsä ovat objektiiviset?

    Uusimmassa Kritiikin uutiset -lehdessä (3/2010) on Aki Petteri Lehtisen erinomainen juttu Epäily herättää – miksi journalismi tarvitsee filosofiaa, jossa paljon puhuttu objektiivisuus jäsentyi ainakin minulle ensimmäistä kertaa hieman ymmärrettävämpään muotoon. Se, että tiedon lähteenä on kohde eikä eikä tiedon hankkija, saa meidät kuulemma väärinymmärtämään objektiivisuuden puolueettomuudeksi.

    Journalismin ydinperiaate on hankittujen tietojen eli niin sanottujen faktojen varmennus tai todentaminen. Objektiivisuus ei tällöin tarkoita journalistisen kertojaäänen (näennäistä) puolueettomuutta, vaan metodia: informaation johdonmukaista testaamista ja todistusaineiston läpinäkyvää käsittelyä.

    Kun objektiivisuus ymmärretään tiedonhankinnan menetelmäksi, kulloisenkin journalistisen esittämistavan “puolueettomuus” näyttäytyy ja saa näyttäytyä pelkkänä tyylikeinona.

    Journalismissa tärkeää on menetelmän, ei tyylin yhtenäisyys.

  2. Peukuttamisesta jää sentään jälki oman naaman viereen FB-sivulle (kuten tiedämme eiliseltä…), joten sikäli siinä laittaa itseään likoon vähän enemmän kuin kaukosäädintä painaessaan. En toki minäkään sitä aktivismiksi kutsuisi.

  3. Jussi: Kiitoksia hyvästä sitaatista.

    Matias: Peukuttamisesta jää jälki, totta, kaksisuuntaisuus on netille ominaista.

  4. Journalismin objektiivisuus on tosiaan metodi eikä lopputulos. Ts. jos toimittaja päätyy kahden vastakkaista mieltä olevan puolen argumentit kuultuaan siihen tulokseen, että A on kokonaan oikeassa ja B kokonaan väärässä, ei ole objektiivista sanoa että “Joidenkin mielestä B on oikeassa”.

    Tyyli ja persoonallisuus on sitten vielä vähän eri asioita. Toisissa journalismin genreissä ne saa* näkyä enemmän kuin toisissa.

    (*Siis tommosen perusnormiston mukaan saa.)

  5. Tykkäämisistä juttelimme mekin siskon kanssa viime viikolla. Meitä keski-ikäisiä kurppia mietitytti, latistaako peukuttaminen ihmisten kyvyn perustella kantansa.

  6. pni,
    ainakin on ollut näkyvissä, että perusteluja ei yhtä perinpohjaisesti enää kirjoitella näkyviin. Tyydytään mielenilmaukseen peukulla ja korkeintaan 140 merkkiä pitkään sanalliseen täydennykseen. Edellinen on tietysti rankkaa yleistystä. Ja senkin myönnän, että olleellisen tiivistäminen 140 merkkiin on taito sinänsä. Silti on välillä kiva lueskella ajan kanssa kirjoitettuja, hiukka pitempiä taustoituksia ja perusteluja (kuten esim. tämä).

  7. Äh, tuosta edellisestä nyt voisi saada sen käsityksen, että ajattelisin muiden juttujesi olevan suppeita ja perustelemattomia. Väärä käsitys! En tarkoittanut kirjoittelunkaipuutani koskemaan Skrubua, jossa pelkän peukutuksen sijasta edelleen kirjoitetaan ansiokkaasti muuallakin kuin linkkaamassani postauksessa.

  8. Sun äitis: Jos viimeisimpään kuuntelemaani kirjaan on uskominen (enkä näe syytä miksei olisi), ihmisen mieli, jos vain voi valita, valitsee usein (ja huomaamatta) sen tavan joka helpoin (path of least resistance), ihan vaan siitä yksikertaisesta syystä, että se on helpoin. Näin aivomme meitä ohjaavat. Niin Facebook kuin Twitter on tarjonnut bloggaamiselle tai yleensäkään vähän pidempien mielipiteiden kirjoittamiselle helpomman ja nopeamman vaihtoehdon, niinpä sitä sitten helposti ohjautuu helpomman pariin ja jää siihen koska palaaminen tuntuu vaikealta ja aivan liian vaativalta (ei jaksa, ei ehdi…).

    En muuten saanut käsitystä kommentistasi, että muut juttuni olisivat jotenkin linkitettyä suppeampia.

  9. Peukuttaminen on puoliaktiivista toimintaa. Se jää vähän sinne ja välille. Olisi aina jännä tietää miksi tätä peukutettiin (koska usein se on lievästi sanottuna epäselvää).

Comments are closed.