skrubu

On jotenkin piristävää monien markkinointia, taloutta ja ihmismielen irrationaalisia puolia käsittelevien kirjojen välissä kuunnella loistavasti kerrottua asiaa fysiikan lakien mukaan toimivasta maailmakaikkeudestamme, jossa esimerkisi ei hetken mielijohteesta voi vaatia näkyvän magneettisen säteilyn spektriä muutettavaksi koska se ei sovi brändimielikuvaan tai suosikkikenkien väriin. Sellainen piristää tavalla joka tuntuu samalta kuin juoda suureen janoonsa raikasta, sopivan viileätä vettä.

Kirja on Neil deGrasse Tysonin Death by Black Hole: And Other Cosmic Quandaries. Löytyi Audiblesta tarjouksena hiukan alle neljän euron hintaan. Mainio ostos jossa hinta-laatusuhde oli todella hyvä.

Kirjassa on paljon muutakin kuin selitys siitä, miten mustaan aukkoon kuolee, mutta tämä videopätkä varmaan antaa kuvan miten viihdyttävästi asioista voi kertoa.

Neil deGrasse Tyson on muuten yksi niistä jotka olivat mukana päättämässä ettei Pluto ole planeetta. Kirjassa on siitäkin, perin vakuuttavasti.

Viikko sitten soi manantaipoppina musiikkia televisiosarjasta Miami Vice, ja niin soi, pienen aasinsillan kautta, tänäänkin. Tosin tänään kuultava ei ole Jan Hammerin säveltämää, vaan on niitä kappaleita joiden käyttöoikeuksien ostamiseen sarjan tuottajat käyttivät silloista amerikanrahaa kymppitonnin tai enemmän per jakso.

Kyseessä on Phil Collinsin ensimmäisen soololevyn, Face Value (1981), ensimmäinen kappale – In The Air Tonight – joka on yksi kuudesta Miami Vicen pilottijaksossa kuulluista, ei sarjaa varten sävelletyistä biiseistä.

–
Katso lisää maanantaipoppia

Minäkin olen miettinyt sirukortinlukijoita, mutta hiukan toisesta näkökulmasta kuin Ilkka Pirttimaa.

Sirukortinlukijoita on käytössä monia malleja. Nopeasti ajatellen mieleeni tulee ainakin viisi: K-ryhmä, S-ryhmä, Alko ja pari erilaista kahviloissa ja ravintoloissa.

Seurasin mielenkiinnolla äskettäin kuinka K-ryhmän uudella laitteella (liekö ensimmäinen tässä maassa jossa on värinäyttö?) ostoksiaan maksavalla asiakkaalla oli vaikeuksia jo siinä, ettei tiennyt miten päin kortti laitteeseen laitetaan.

Sirukortinlukijoita. Vasemmalla K-ryhmän, oikealla S-ryhmän.

Itse jäin miettimään, että jos en näkisi, mistä osaisin päätellä miten valitsen maksanko luotolla vai pankilla? En mistään. En yhdessäkään laitteessa. Ei auta värinäyttö, eikä isot numeronäppäimet: pitää vaan tietää. Onnistuisinkohan edes saamaan korttia laitteeseen oikein päin?

Joissain laitteissa on aika pienet painikkeet lähellä toisiaan. En muista mallia, mutta yhdessä on funktionäppäimet (siinäpä vasta reliikki vuodelta keppi ja risu: funktionäppäin) näytön vieressä ja vaikka minulla on aika pienet kädet, en aina osu oikeaan. Miten ne joilla on ongelmia lihaskoordinaation kanssa?

En ole kokeillut, mutta monellakohan eri tavalla sirukortinlukijat antavat palautetta jos näppäilee PIN-koodin väärin? Ymmärtääkö asiakas mitä tapahtuu jos ei näe lukea näyttöä? Entä mistä, katsomatta laitetta, tietää, että maksu on onnistunut?

Seteleissä on tunnisteet josta tietää pitävänsä kädessä satasta tai kymppiä. Kolikot ovat myös tunnistettavissa ilman näkökykyä. Meille näkeville ne eivät ehkä avaudu, mutta siellä ovat.

Muovimaksamisessa vaikuttaisi olevan aivan toinen meininki.

Ehkä se on sitä, että seteleitä painaa ja suunnittelee hyvin harva taho. Se on julkinen taho ja siltä vaaditaan saavutettavuutta kun taas muovimaksamisessa on monta tahoa kilpailemassa toistensa kanssa pääsystä tekemään itselleen voittoa asiakkaan ja kauppiaan välisestä maksutapahtumasta.

Liian monta kokkia saman sopan ääressä ei edistä yhdenvertaisuutta.

Autopelikortit. Kuka muistaa? Tai no, niitähän näyttää olevan vieläkin myynnissä. En tiedä pelataanko niillä enää samalla tavalla kuin silloin joskus Kekkosen aikaan, kun talvet olivat kylmiä ja kouluihin hiihdettiin kesät talvet, jolloin, muistaakseni, korttien tietoja verrattiin toisiinsa ja se jolla oli valitussa kohdassa (esim. hevosvoimat) paremmat speksit voitti.

Katsellessani tässä päivänä eräänä Reutersin kuvablogin Best of the year -kuvia tulin ajatelleksi sitä miten kuvan alla olevat tekniset tiedot saivat minut ajattelemaan autopelikortteja.

Teknisiä speksejä on helppo vertailla, siksi niitä vertaillaankin. Suurempi valovoima on suurempi valovoima, isompi kenno on isompi kenno ja pidempi putki on… no, pidempi.

Kuvan sisältöä, tulkintaa ja/tai fiilistä on vaikeampi, ehkä jopa mahdotonta, verrata. Mun kuva ei ehkä sun silmissä ole yhtä dramaattinen kuin millaisena minä sen koen, voiko monokromaattista verrata värilliseen tai höpsöjä kissakuvia viime talven lomakuviin Teneriffalta? Sellainen vaatii mielipiteitä ja ajattelemista – on monimutkaista eikä sanotusti tarjoa selkeätä vastausta (tai paremmuutta).

Sitä verrataan mikä on konkreettista (tai ainakin vaikuttaa siltä). Eikä vain valokuvauksessa. Puhelimissakin. Onko sillä nyt sitten suurtakaan väliä millä näytöllä se Angry Birds pyörii, mutta ainakin voi vetäistä autopelikorttianalogian pöytään tarpeen vaatiessa: Ai sulla on vain OLED, mulla onkin Super AMOLED.

Samaan erittäin tärkeään tekniseen puoleenhan on myös kosmetiikkamarkkinointi kiinnittää huomiota. Ripsivärit vibraattorein, erikoisin ripsiseerumein (kyllä: ripsiseerumi) ja lupauksin tuuheammista jopa 60 % pidemmistä ripsistä. On sitten millä spräädätä kavereille.

Toisaalta, ehkä Reutersilla on kuvan tekniset tiedot esillä jonkinlaisena todisteena siitä, että kyseessä on käsittelemätön kuva, eli uskottava ja totuudenmukainen – aito oikea. Mutta minulle siitä tulee kuitenkin autopelikortit mieleen.

Tapanani on säästää verkkopankissa vastaanottajatietoihin tilinumeroita. Kyseinen toiminto helpottaa ihmisten elämää vähentämällä lomakkeelle naputeltavan tiedon määrää.

Äsken maksua tehdessäni, huomasin löytäväni kaksi tilinumeroa samalle henkilölle. Varmistaakseni, että rahat menevät oikealle tilille, tarkistan viestistään tilinumeron.

Viestissään kaveri, yksityishenkilö, on merkinnyt tilinumeronsa kuten ihminen sen on tottunut kirjaamaan, esim. 123123-456456, mutta verkkopankista löytyy vain IBAN- ja BIC-koodit joista kumpikin on suunniteltu tietojärjestelmien ymmärrettäviksi ja joiden näkeminen saa tavallisen ihmisen silmät vuotamaan verta.

Argh!

Ymmärrän toki, että tietojärjestelmät ovat tärkeitä, mutta eikö pankkien systeemeihin voisi mitenkään saada meille ihmisille sopivia tilinumeroita (esimerkiksi ymmärrettäviä ja helposti muistettavia aliaksia)?

kraftwerk – we are the robots
Uploaded by popefucker. – Watch more music videos, in HD!

Hesarin juttu, Ilman kameraa otettuja valokuvia on esillä Lontoossa, tuntui vaativan hiukan avautumista.

Valokuvien ottamiseen ei välttämättä tarvita kameraa. Tämän väitteen osoittaa todeksi joukko kansainvälisiä taiteilijoita, joiden töitä on parhaillaan esillä Lontoossa Victoria & Albert -museon Shadow Catcher -näyttelyssä.

No höpöhöpö! Ei väitettä tarvitse osoittaa todeksi enää millään tavoin. Onko valokuvan historia unohtunut, vai eikö sitä vaan osata? Ehkä se on tietoisesti unohdettu, jotta saadaan vähän (mediaseksikästä) draamaa?

Valon avulla, ilman kameraa, on valokuvia tehty jo vaika kuinka pitkään (kts. esim. Wikipediasta Photogram). Jopa ennen valokuvauksen (kuten me sen nykyään tunnemme) keksimistä osattiin valottaa pullossa olevaan hopealiuokseen kuvioita (ihan ilman kameraa), mutta koska kuvaa ei osattu kiinnittää oli kyseessä lähinnä viihteellinen temppu jonka tulos näkyi vain hetken ajan.

Ilman kameraa tehdyt kuvat näyttävät puolestaan jotakin, mitä ei ole koskaan ollut olemassa.

No höpöhöpö! Voisivat yhtä hyvin väittää, että taitelija on oman alansa Chuck Norris joka ei tottele fysiikan lakeja, vaan määrittelee omat (se ei vaan olisi uskottavampaa vaan myös jopa hauskaa). Se, että me emme näe jotain, ei tarkoita etteikö sitä olisi olemassa (kuten painovoima tai radioaallot).

Näyttelyn taitelijat ovat käyttäneet valoherkkiä materiaaleja mielenkiintoisin tavoin. Sellainen on kekseliästä ja luovaa (innovatiivista, voisi sanoa jos kyseinen termi miellyttää) ja prosesseista syntyneet tuotokset hyvin erikoisia (jopa niinkin, että joku saattaisi harhautua sekoittamaan tulkintaansa mystiikkaa ja hölynpölyä jostain olemattoman visualisoinnista).

lumi herätti
kukkuloiden kuninkaat
valtakuntiinsa

Jäin miettimään mikä minua hämää siinä mitä olen ruvennut kutsumaan lälläslääksi, eli verkkojulkaisujen otsikointi joka on kuin yli-innostuneiden päiväkotilapsien huomiohakuisuutta: Minä minä minä, kattokaa mua, kiinnostukaa mun jutusta – mä tiiänki kuka on palaamassa eduskuntaan mut sä et, lälläslää!!! Härnäätään, tehdään ehkä joku kepponen. Mitä vaan, vaikka nenänkaivuuta, kunhaan saadaan huomio edes hetkeksi, että voidaan kuvitella jonkun välittävän.

Lälläslää saattaa tietenkin tuoda lukijoita paikalle kun otsikko nähdään tuoreeltaan, mutta sellainen toimii vain hyvin lyhyen aikaa, eikä siitä kai irtoa juurikaan hakukonerakkautta. Sitten onkin kaivettava nenää vielä härskimmin, kaksin käsin, että joku huomaa.

Ennen ainakin tuntui siltä, että julkaisuilla oli uskottavuutta, mutta nykymeininki räkäklimpit sormenpäissä lälläsläätä huudelleen ei oikein tue menneiden aikoijen mielikuvaa (brändiä?).

Ehkä uskottavuus ei kuitenkaan ole se mihin pyritään? Voi olla, että nopeasti näkyviltä katoavat lälläslää ja kattokaa mä syön räkää -kimittelyt ovat tarkoituksenmukaisia, sillä useimmitenhan ne näyttäisivät olevan vain sontaa, lannoitetta jolla ravitaan kasvualustaa mainonnalle (joka myös huomiohakuisesti huutelee). Kun mainokset kukkivat, on kaikki hyvin.

Taitaa olla niin, että minua hämää se, että vaikka lälläslää vaikuttaa päiväkotimeiningiltä, ei julkaisuilla, toisin kuin lapsilla, tunnu olevan kehityssuunta parempaan päin.