Taputellaan kakkaa

Ykkösen aamu-tv:n Sosiaalisen median trendit 2011 -keskustelusta (katsottavissa about helmikuun ajan) voi varmaan olla montaa mieltä. Se ei ehkä ollut erityisen tulevaisuuteen luotaava ja kaikenlaisiin pieniin yksityiskohtiin voisi ottaa kantaa, mutta minä jäin miettimimään sitä mitä Euro RSCG:n asiakkuusjohtaja Hanna Forsströmin vastasi kysymykseen “[…] mistä tämä kumpuaa nykyään, tämä hirveä… itsestään jatkuva kertominen […]?” (videossa 2.11 min – 3.14 min), että kyseessä on yhteisöllisyyden, yhteenkuuluvuuden ja kontakien hakeminen ja miten omaan sanomiseensa reagoidaan.

Hmm…

Eikös tuo ole sitä samaa mitä lapset tekee? Miksi aikuisilla (tai kuten useissa verkkopalveluissa: virallisesti yli 13 vuotiailla) olisi aina jotenkin erilaiset motiivit kuin pienillä lapsilla harjoitellessaan kommunikoimaan ympäristössä josta heillä on vain vähän kokemusta?

Minäkuva rakentuu peilaamalla itseään toisiin. Ei se ole sen mystisempää sosialisen kontaktien hakemista. Olemme ryhmäeläimiä, tarvitsemme muita. Meillä on tarve kommunikointiin sekä sosiaaliseen hierarkian hahmottamiseen ja teemme sen eteen mitä mielestämme meidän on tarvis.

Katsotaan, tutkitaan, kokeillaan rajoja, kopioidaan mitä muut tekevät. Se on oppimista. Mitä minun pitää tehdä, että joku huomaa? Onko väliä sillä mitä tekee? Ja kenelle sillä on väliä? Kuka minua rakastaa, tai kuka edes vähän välittää? Tuntuuko hyvältä vai huonolta? Peruskamaa. Näin me toimimme, vaikka asiaa miten aikuismaisesti rationalisoisi.

Lasten ja aikuisten käyttäytyminen rajojen etsinnässä on toisinaan kuitenkin eri. Lapsi ehkä huutelee “Kakka! Pippeli!” ollessaan vanhempien kanssa kaupassa ja saattaa tällä tavalla hyvinkin vikkelään löytää lähipiirinsä toleranssirajat. Joku kritisoi verkossa jotain kärkkästi ja voi sillä löytää oman lähipiirinsä rajat. Sanasto ja kokemuspohja on yli 13 vuotiailla (usein/toisinaan) monipuolisempi kuin pikkulapsilla, mutta toimintapojen perusteet pysyvät samana. Pieru! Hihihi… Pekoni! Hihihi… Kattokaa mua! Yhyy, äitiiii!

Se miten pitkälle mennään rajojen etsinnässä, on kiinni siitä millaista palautetta tekemisistään saa. Itse olen saanut netissä tyhmiä huudellessani turpiin (virtuaalisesti) ja oppinut siitä. Toisilla on teflonpinta eikä mikään tunnu vaikuttavan, ovat varmaan verkon ulkopuolellakin sellaisia. Jotkut ovat tuhmia. Tyhmille nauretaan, se on kuin koulukiusaamista. Jotkut ovat kilttejä. Toiset käyvät juoruamassa muista. Jotkut oppivat tekemästään, toiset ei. Kuulostaa aivan tavalliselta elämältä, vai mitä?

Lapsia ohjataan (uhkaus, lahjonta ja kiristys :), näin he oppivat missä rajat menevät. Netissä ei ole rajoja tai vanhempia/auktoriteetteja samalla tavalla torumassa tai kehumassa. Sen sijaan hirveän usein vain taivastellaan, ihan televisiossa asti, että “voi herranjestas miten ihmiset siellä jakaa kaiken”, ja sitten mietitään työkalulähtöisesti miten ihminen (tai ehkä “käyttäjä”) toimii.

En minä nyt kuitenkaan väitä, että ihmiset verkossa (ns. “sosiaalisessa mediassa”) ole kuin kakkaa taputtelevat lapset hiekkalaatikolla vaan… tai no, ketä minä tässä huijaan, olemmehan me, juuri sitä me olemme – vain hiukan eri tavalla. Tule hyvä kakku, älä tule huono kakku.

Että Tää nyt niiku olis tätä mieltä. Nii sit Se vois siihen sanoo siihen jotain, jookos? (Ja tällee nää sit oppis.)

7 thoughts on “Taputellaan kakkaa

  1. Jotenkin se aina hämmentää tuo tähän itsestä kertomiseen negatiivisesti suhtautuminen (joskin tässähän se nyt oli enää vain laimeaa ihmettelyä). Se tuntuu minusta ihan takaperoiselta tämä, että (ainakin Suomessa) halua omista asioista kertomiseen joutuu perustelemaan, ikään kuin se olisi heti jotenkin toisilta pois, jos joku niin haluaa tehdä. Kielii ehkä netin ulkopuolisen maailman vallitsevista asenteista, taas, ainakin Suomessa.

    Englanninkielisessä netissä kritiikki tuntuu kohdistuvan enemmänkin yksityisyyskysymyksiin ja siihen pelkoon, että kova tieto hukkuu tämän itsestäkertomisen ja blogispämmiin alle. En muista koskaan lukeneeni englanninkielistä närkästynyttä ihmettelyä, että miksi ihmeessä kirjoitat omista asioistasi ja kuka näitä muka lukisi ja tämähän on ihan höpöhöpöhommia. On sitä varmasti jossain päin en-maailmaakin, mutta Suomessa keskustelu tuntuu vuosi vuoden jälkeen pyörivän yksinomaan tämän kysymyksen ympärillä.

  2. No, Suomessa nyt ollaan niin kauhean ulostuksentärkeitä, että huumori ja sellainen mukava henkilökohtaisuus ja avoimuus tuppaa jäädä sinne tärkeilyn taakse. Itsestään kirjoittelu kun ei ole asiallista aikuisten ihmisten touhua, paitsi jos sattuu olemaan niin tosi tosi tärkeä henkilö, kuten kansanedustaja tai strippari. ;)

  3. Jostain olen lukenut, tai kuullut kerrottavan, miten Gutenberg aikanaan oli hämmästellyt ihmisten suurta tarvetta julkaista kirjoja: Miten ihmisillä voi olla näin suuri tarve sanoa jotain?

    Ehkä tarve jakaa ajatuksiamme toisten kanssa on juuri se voima joka ohjaa kehitystämme, mutta että emme oikein edes tajua sitä itse?

    Jotkut väittävät, että lajimme kehittyi eroon muista eläimistä, koska opimme puhumaan. Toiset sanovat, että suuri muutos oli aikanaan se, että opimme ajattelemaan tulevaa, kuvittelemaan sellaista mikä ei ole olemassa ja ymmärtämään abstrakteja käsitteitä.

    Voisiko sen ajatella niin, että kun ihminen tajusi, että “hei, mullahan on ajatus!” niin syntyi tarve kommunkoida se ja siitä sitten syntyi kieli? Että tarve oli, jälleen kerran, keksintöjen äiti? Ja koska haluamme jakaa ajatuksiamme koko ajan useammalle ja myös jättää jäljen historiaan syntyy mm. luolapiirustukset, kirjaimet, kirjapaino, lennätin, puhelin, radio, televisio, internet…

  4. Kirjoittakoon ihmiset mitä halajaa, minä sitten luen jos minä halajan. Totesihan sen jo Maslow aikanaan että kun muut asiat ovat kunnossa, niin ihmisen pitää saada toteuttaa itseään. Jos se sitten on syvällisiä tai pinnallisia, yleisiä tai henkilökohtaisia niin antaa paukkua. Kunhan ei sillä pahasti loukata muita (ilman hyvää syytä :)

    Itse en ihan niin avoimesti kirjoittele julkiseen jakeluun kuin joskus tekee mieli, mutta enpä tiedä jos ketään ottaisi nokkiin jos kirjoittaisinkin. Internet on iso paikka. Täällä on tilaa monenlaiselle. Eikä kaikkea tarvitse seurata.

  5. Seuraaminen ei ole pakko, tietenkään, mutta kiinnostus ympärillä tapahtuvaan lienee myös meihin sisäänrakennettu ominaisuus. Siitä eroon pääseminen vaatii opettelua ja ymmärrystä.

Comments are closed.