skrubu

Onkohan kukaan koskaan nähnyt lihavaa kirahvia, tulin ajatelleeksi kun katselin kuvia? Minä en ainakaan ole.

Tänä maanantaina jatketaan kotimaisella musiikilla ja popin meille toimittaa, myös toimittajana toiminut Heikki Harma, joka esiintymisnimellä Hector tunnetaan. Kappale on vuoden 1981 levyltä Eurooppa.

Maanantaipoppina, juhlistamassa tänään seitsemän vuotta täyttävää skrubu.net blogia (!), Hector: Omassa kotona.

–
Katso lisää maanantaipoppia

Mikä siinäkin on, että xylitolipurkkapusseissa on pariton määrä purkkatyynyjä? Eikös niitä ole opetettu suhun pareittain annostelemaan? Kaksi kerrallaan. Siinä pussin kyljessäkin ne on parittain kuvattu. Mutta kun sitten niitä on kaksin aina popsinut ja loppumaan ovat, niin sitten yksi yksinäinen on jäljellä kun muut parit ovat uunista ulos. Miksei niitä voi pussissa olla parillinen määrä? Häh?

Aika paljon sitä ehtii ajattelemaan kaikenlaisia asioita kun trimmailee partaansa, ajattelin tässä viimeksi kun trimmailin partaani ja ajattelin asioita.

Kuten esimerkiksi sitä, että kun käy parturissa ja, kun sitä kysyvät, pyytää nuorta neitiä leikkaamaan, kuten tapana on (usein ne ovat nuoria neitejä, ehkä opiskelijoita kun halvemmalla työtä tekevät) viiden millin siilin koneella ja työ on kaikkine erilaisin surisevin laittein valmis ja saatuani silmälasit päähän katselen siinä pääni karvoitusta parin peilin kautta niskaan saakka, ei käy yhdelläkään mielessä kysyä josko voisivat, nyt kun hiusten päät ovat lähempänä päänahkaa, ottaa ja siistiä samaan mittaan myös nuo kallon alalaidassa olevat karvat, koska ne nyt, suhteellisesti hiuksiin katsottuna, ettenkö sanoisi, rehottavat valtoimenaan kuin huonosti lannoitettu ruispelto tai jokin ojanpiennar vapaavalintaisesta Aleksis Kiven romaanista, täysin epäsopusuhdassa juurileikatun ja siisteyttään säkenöivän päälaen kanssa. Eivät kysy.

En kyllä minäkään sano, että olkaa hyvä ja trimmatkaa parta, koska etukäteen kai se pitää sanoa, että tukka lyhyeksi, kuten myös parta, kiitos. En minä etukäteen muista. Ja jälkikäteen olenkin jo sitten ilman sitä hiuskarvoilta suojaavaa viittaa kun asia tulee mieleeni. Tosin kerran sanoin, etukäteen, että josko parrankin saisi lyhennettyä. Silloin ei ollut talossa sellaista joka osaa partaa leikata, sanoivat. Ehkä niitä ei sitten koskaan ole. Mutta kysyvät kyllä, melkein aina, siinä kassalle mentäessä, josko jotain hiustuotteita saisi olla. Johon minä, että vai tähän viiden millin siiliin jotain tarttuisi? Ehkä ei, pohtivat. Jotkut. Minä siihen yleensä suoraan vaan, että juu ei. Kiitos vaan.

Mietin myös josko Markus Kajo naureskelee trimmattuun partaansa, ehkä jopa partaa trimmatessaan, kun miettii juttuja joita kirjoittaa tai on kohta kirjoittaman? Minua hymyilyttää vieläkin se kesäaamun puuppa, koska sen kirjoittaminen oli hulvattoman hauskaa. Siitä on yli viisi vuotta. Sen verran on Kajolla hassuja juttuja, että tuskin se niitä vakavalla naamalla voi tuottaa. Tai ainakaan hymyilemättä.

Vaikka tuota Kajoa mietin siinä vaiheessa kun jo olin siirtynyt parran trimmauksesta nenäkarvojen trimmaukseen. Omistamassani karvatrimmerissä kun on sellainen kätevä nenäkarvaterä jolla hurrursurrur vaan, kuin heinää tekisi, voi korjata sadon molemmista sieraimista. Mietin, hiukan siinä hihitellen, kuten olen joskus aikaisemminkin, niin ajatellut ja hihitellyt ja nenäkarvoja poikki vedellyt, että tavallaan se olisi aika hassun näköistä, jos ei tietäisi mistä on kyse, seistä siinä semmoinen noin viisitoistasenttinen pitkänkapea, mukavasti käteen sopiva suriseva laite kädessä ja työnnellä sen pyöristettyä päätä nenään.

BZZZZZ…

Joskus silloin kun minäkin auton omistin, ne eivät olleet sellaisia tietokonehärpäkkeitä kuin ovat nyt, vaan hyvinkin mekaanisia laitteita. Silloin oli niitä kavereita jotka osasivat vaihtaa Ladasta Fiatiin jonkun sähkövempainen niin, että oma punainen 127 taas mennä pörräsi kuin ei vikaa olisi koskaan ollutkaan. Tai vaihtaa jonkun muun osan (aina) kun tarvetta oli. Itse osasin perusasiat ja asentaa autoradion ja semmoista. Sitten oli niitä, ja on kai vieläkin, jotka tuskin osaavat tankata vaikka mennä pörräävät pitkin maanteitä ja kaupungin katuja nelipyöräisellään.

Tulinpa tuossa ajatelleeksi miten tietokoneiden ympärillä ihmiset ovat kuin autojen. Että on niitä jotka osaavat vaihtaa yhdestä koneesta toiseen jonkun palasen saadakseen vanhan pömpelin tai läppärin taas pöhisemään. Tai virittää jotain verkkoyhteyksiä kun tarvetta on. Itse osaan perusasiat ja vähän muutakin (olenhan ollut tietokoneen ratissa paljon pidempään kuin auton). Sitten on niitä jotka pörräävät pitkin Facebookkia ja YouTubea, mutta joilla sormi menee suuhun jos koneen akku pitäisi vaihtaa.

Same shit, different machine. Nörtti on nykyajan rasvanäppi.

Puhelin soi. Numero näkyy, mutta tuntematon se on.

- Halloojaa.
- [Muminaa muminaa] tässä terve!
- Ööö.. terve?
- Onko sulla kotona internetliittymä?
- Tota, anteeks mutta kuka soittaa ja mistä?
- [muminaa muminaa] Saunalahdelta. Onko sulla kotona internetliittymää?
- Ai Saunalahdelta, jaha. No, onhan mulla.
- Onks lanka, langaton vai mokkulalla?
- Kaapelihan se.
- No paljonko sä siitä maksat?
- Kuule, en mä osta sulta mitään.
- Emmä oo myymässä mitään. Mitä sä maksat sun internetliittymästä?
- Eiköhän lopeteta kuule tää puhelu tähän?

Jotain se siellä sanoi vielä kun painoin punaista nappia, semmoiset 53 sekuntia vastaamisesta.

Miksi minä kertoisin jollekin oman ja edustamansa firman nimen epäselvästi mumisevalle yli-innokkaalle myyntireiskalle mitä minä maksan nettiliittymästä? Mistä edes tiedän, onko se oikeasti joku reiska? Mun näkökulmasta se voisi olla mikä tahansa mumiseva pöljä kyselemässä kaikenlaista joka ei sille kuulu.

Viereisessä pöydässä mies tilaa lounaan. Itse odottelen omaani saapuvaksi. Silmäilen facebookkia, tirkistän twitteriin. Annos saapuu. Popsin pöperöt pitämättä pahemmin kiirettä. Luen samalla uutisia. Aika kuluu. Lautanen tyhjenee.

Mikä siinä on, että laskua joutuu joskus odottamaan tuskaisen ajan? Sisääntullessa ollaan kyllä heti kysymässä mitä saisi olla ja ennen kuin edes alkusalaatin saa syötyä ollaan jo tuomassa pääruokaa, mutta lautanen tyhjänä voi sitten istua vaikka miten pitkään ennen kuin joku tulee kyselemään notta maistuiko ja saiskos olla jälkkäriä, johon siinä vaiheessa vastaa, että pelkkä lasku riittää jos sen saisi vielä tämän päivän aikana kiitos. Luulisi bisneksen kannalta olevan hyvä myös rahastaa tehokkaasti. Tällainen laskun odottaminen ravintolassa on yllättävän tavallista. Kerrankin istuttiin kolme varttia saamatta salihenkilökuntaa kiinnostumaan rahan vastaanottamisesta. Olisi pitänyt varmaan vaan lähteä. Eipä lähdetty.

Nyt odotin vain viitisen minuuttia.Tarjoilija! Ihan kädellä vaan, melkein huomaamattomasti herätin huomion. Maistuiko? Maistui, kiitos.

Pyytäessäni laskua, viereisen pöydän mies pyysi samaan aikaan valitusta. Tarjoilija näytti hämmentyneeltä. Valitusta? Mies selittää, ettei saanut mitä tilasi. Oli kuitenkin syönyt melkein kaikki lihapullat, sanomatta mitään. Ei päästänyt suustaan ääntä kun ei saanutkaan tilaamaansa kalaa annoksen tullessa pöytään. Olivat ystävällisiä ravintolassa, antoivat alennusta ja ilmaiset kahvit miehelle.

Maanantaipoppi jatkaa kasarihevilinjalla, tänään riipivän kauniilla kotimaisella sellaisella, mutta ei kirjoita asiasta sen enempää, kun tuntuu näitä kiireitä riittävän, vaan antaa musiikin puhua puolestaan (kun tässä versiossa, jossa koko biisi soi, ei juurikaan elävää kuvaa ole).

Zero Nine: Intrigue (1986)

–
Katso lisää maanantaipoppia