Hyvä skeidaa

Tällä viikolla minulla on ollut ilo käydä katsomassa kaksi todella huonoa elokuvaa.

Ensimmäinen oli 3D-fantasiarenderöinnin itsesaatutuksen maailmanennätys jonka päälle oli purkalla yritetty kiinnittää jokunen kostea halko tuomaan lämpöä ja inhimillisiä tunteita. Pökkelöt ovat kuitenkin pökkelöitä eikä niistä irtoa kuin ehkä tikkuja, vaikka miten hölmöihin asuihin niitä puettaisiin. Mitäköhän siellä hollivoodissa oikein mietitään, kun tällaisiin kalkkunoihin, joihin kaikenlaiset keanureevesitkin ovat aivan liian syvällisiä tulkitsijoita, palkataan Branaghia ja Hopkinsia? Sairasta huumoriako siellä harrastetaan? Vai ihan kiusallaanko ne? Mutta se pitää sanoa, että kyllä skeida on nykyään todella paremman näköistä kuin joskus ennen. Ja kyllähän se vaan on niin, että toisinaan on koettava kunnon paskiselämys jotta vähänkin paremmat elokuvat tunutuvat todella paljon paremmilta.

Toisen leffan välinpitämättömyys fysiikan lakeja kohtaan oli omiaan uhmaamaan maailmankaikkeuden perusrakenteiden kestävyyttä, mutta kalpeni dialogin rinnalla jonka tiukkapipoisempi voisi määritellä rikokseksi ihmiskuntaa vastaan. Vaikka tämä 130 minuuttinen absurdi sketsi oli omiaan aiheuttamaan hillittömiä naurukohtauksia ylidramaattisuudellaan, oli elokuvan parasta ja ehdottomasti elokuvalipun arvoista antia yleisö, johon valkokankaalta ryöpsähtelevät platitydit upposivat kuin kuuma veitsi kevytlevitteeseen. Tissejä, lihaksia, peppuja, tyhmää sanailua ja hikeäkin innostavampaa isolle osalle yleisöä oli kuitenkin aplodit irroittanut pahiksen ampuminen elokuvan loppupuolella. Aplodit! Viimeksi taisin kuulla spontaania laajamittaista käsien taputtelua elokuvasalissa kun Kevin Costnerin Robin Hoodissa valkokankaalle ilmestyi Sean Connery kuninkaan roolissa.

Ah. Elokuvissa, etenkin paskoissa sellaisissa, on kyllä jotain sellaista taikaa jollaista ei löydä elokuvasalin ulkopuolelta.