skrubu

Niin se viikko vierähti. Vähän sadetta ja viileätä, sitten pilvetöntä ja lämmintä. Aivan loistavaa seuraa. Loistavaa ruokaakin. Liian nopeasti meni aika, kuten aina kun on kivaa. Niinhän sen tietenkin kuuluu mennäkin, ei se muuten olisi niin arvokasta.

Olihan se myöhässä, juna, mutta mikäs siinä oli odotellessa, laiturilla kaksi. Päivä oli kesän toistaiseksi lämpimin, ainakin omalta kohdaltani. Luulisin, tai uskaltaisin väittää.

Tevlig resa. Vaunu kaksi, ikkunapaikka 47. Lipun leimaus ja puolen tunnin tirsat. Seinäjoelle vielä vähän matkaa. Tekstiviesti kertoi hämähäkin ravinneen itsensä sillä paarmalla joka seittiin heitettiin. Hyvä hämis, vastasin. Kehuin myös tietenkin ruokkijaa, paarman heittäjää.

Aurinko laski mun selkäni taa (takaoikealle ollakseni hiukan tarkempi) eikä se värjännyt kenenkään hiuksia punaisellaaaaa aaa aaa aaan, en ainakaan huomannut, että näin olisi tapahtunut. Istuin ikkunan vieressä ravintolavaunussa.

Olimme jossain Seinäjoen ja Tampereen välillä IC 58:ssa Oulusta Helsinkiin. Alkuillan aurinko valaisi etuvasemmalla istuneen miehen, joka oli kuin joulupukki vitivalkoisine partoineen ja hiuksineen sekä punaisine paitoineen, seuranaan tällä oli joulumuori (mitä oletettavimmin) ja kolme lasta (lapsenlapsia, päättelin). Joulupukin pöydässä eivät lapset syöneet kiltisti salaattejaan, ne jäivät lautasille. Vaan ei tuosta kyllä toruttu, tai juuri mitään muutakaan pöydässä sanottu. Hiljaa olivat paljon ja lukivat. Aku Ankkaa ainakin nuoremmalla väellä ja jotain selvästi vähemmän kuvitettua vanhemmalla. Limua lapsilla, pukilla ja muorilla kuoharia sekä pari nopeasti vaihdettua romanttista vilkaisua tosiinsa.

Ennen Tamperetta takaisin omalle paikalle ja läppäri auki. Kuulokkeissa Gazpachoa ja Big Big Trainia sopivan melankolisesti. Sähköä seinästä hiukan pätkien, nettiä tikusta yllättävän hitaasti. Hitaasti vaikka juna olla möllötti paikallaan yhdellä jos toisella asemalla ja maitolaiturilla. Luulisi nyt että edes pysähdyksissä vauhtia löytyisi, pätkimättä. Facebook. Flickr. Uutisia ja kuvia. Kreikan protestit.

Böle, Pasila. Ikkunan ohi kävelee tutun näköinen valkoparta seurueineen.

Sitten Linnunlaulu, Töölönlahti ja iltarusko. Juna pysähtyi päärautatieasemalle ajallaan. Nelosen ratikalla kohti Taka-Töölöä.

Yöt ovat täällä kyllä selvästi pimeämpiä.

I publish my photos on the net mostly under the Creative Commons (CC) license BY-NC-SA which means that I let you remix, tweak, and build upon my work non-commercially (NC), as long as you credit me (BY) and license your new creations under the identical terms (SA, ie. Share Alike). And because my photos are there for the taking I try to keep an eye on where my creative work travels, mostly because I’m quite intrigued by what interests people.

Some time ago I noticed that my Flickr account got a noticeable amount of traffic from Aol Travel, both from the front page and an article. I naturally decided to look into this.

It turns out that Aol Travel has an article about worlds grossest foods and they used my image of a century egg as the main image. The image isn’t there anymore, and I’ll tell you why.

You see, I was of course a bit annoyed that this Big Giant Corporation was using my image commercially, but that wasn’t really the issue for me (and they, quite correctly, had a proper attribution). I was actually more interested in if the people there really understood what the BY-NC-SA license of my image meant for them and their work.

So I tried to contact the author via twitter a couple of times, to no avail. Nor were the few attempts to contact Aol Travel via twitter any good either. It seems that this is a company that utilizes social media in an archaic way as a one way broadcasting platform.

Only after I contacted Aol Travel via their official feedback form on the site, did I get noticed. To my query concerning if Aol Travel understood the meaning of the license (including a statement that I’m not angry and that there’s no need to remove my image) the answer from the author, and assistant editor, was short: ”Thank you for contacting us. As a courtesy, we have replaced your photo in this post.”

Ok. I can only guess what happened in their end but I presume I’m not the first one contacting Aol Travel concerning the usage of photos. And they acted as the Big Giant Corporation they are by sending a standard issue answer and removing my image. Less trouble (and sweat) for them and no need to act human.

I replied to Aol’s answer by explaining to them, that all CC images aren’t there just for the taking, since some come with restrictions, some with obligations and some with both. I also told them that removing my image doesn’t change the fact that they still are left both NC and SA licensed images in their article, and some images that need to licensed for use via Getty Images. I still haven’t heard from Aol, but then again I really didn’t expect that to happen either. And they haven’t returned my image back to the article, even though I in my mail granted them the right to use my photo in their article.

Now, about a month later, it seems, all SA images are gone and only NC and Getty licensed images are left.

I wonder what Aol Travel would have done if I’d never contacted them but actually just acted upon the Share Alike part of my (or, for that matter, anybody else’s) CC licensed image used and assumed that Aol’s article (regardless to their copyright notice) was free for me to remix, tweak, and build upon as long as I attribute them and share my derivative work alike?

What I love about the Creative Commons licensing is the fact that it isn’t just a tool for prohibiting (and hitting others in the head), but comes with obligations for the one that uses the images. If you take of mine, you have to give too – sounds like common sense. That’s probably very difficult for corporations to understand and that’s why I wanted know if the people of Aol Travel understood what it’s all about. Perhaps somebody there now understands. And understands too, that asking, when in doubt, especially when you’re a commercial player, never hurts. Some might say no, some yes, but in the long run it will pay to be polite.

(BTW, speaking of tweaking Aol’s article: Chinese urine-soaked eggs are probably more disgusting (even just as a thought) than any of the foods they have listed in their article and freshly ground and brewed Kopi Luwak is really great.)

Century Egg

Vuonna 1978 yksi Kanadan lahjoista musiikkimaailmalle, Neil Young, kierteli keikkapaikkoja Rust Never Sleeps -kiertueen merkeissä. Mies oli kovassa vedossa, taskut täynnä loistavia biisejä (mielestäni 1970-luku oli Neil Youngin kulta-aikaa) ja kidutti kitaaraansa paikoittain ah niin ihanan raa’asti. Seuraavana vuonna ilmestyi kiertueella soitettua musiikkia niin dokumenttielokuvan muodossa kuin myös tietenkin levyllä.

Tänään täällä soi tästä nimenomaisesta paketista kappale jonka Young kirjoitti 1975 ja joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1977 levyllä American Stars ’n Bars, siksi, että kappale on kaunis ja siksi, että kitara.

Maanantaipoppina Neil Young: Like a Hurricane (live vuodelta 1978).

–
Katso lisää maanantaipoppia

Junassa matkatessa maisemat ohi vilistää, miettii mies vessassa pitäen kiinni pilistään. Tätäkään putkaa enää ei kyttää junan kissa, huokaa mies siinä seistessä, lorisee pissa. Ajat muuttuu, näköjään, tarpeet kuitenkaan ei, joka on päivänselvää kun pytty suhaisten nesteet vei. Nyt suuntana miehellä oma istumapaikka, taikka, jos yhden tuopin vielä vaikka… sillä junan hidastelu vähemmän pännis’, jos lopun matkaa olis kunnolla kännis’.

Tänä maanantaina 1970-luvun teema jatkuu hiukan jazzahtavammissa tunnelmissa kun Tanskan television lavalle kesäkuussa 1976 astuu raspikurkku Tom Waits esittämään kappaleen levyltään Nighthawks at the Diner (1975), joka purkitettiin studiossa livenä pienen yleisön edessä jotta levylle saataisiin oikeanlainen tunnelma.

Maanantaipoppina Tom Waits: Warm Beer and Cold Women.

–
Katso lisää maanantaipoppia

Skandislaavilainen.

Puolen vuorokauden pohdinnan ja makustelun jälkeen laitan sanan tännekin muistiin, ettei unohdu, tai jos joku hakee niin löytää muualtakin kuin lärvikirjasta.

Tiedätte varmaan sen tunteen joka iskee lukiessa luovaa ja hyvin ajateltua tekstiä joka vie mennessään soljuvalla kielenkäytöllä kunnes homma töksähtää pieneen, mutta ai niin harmittavaan pilkku- tai yhdyssanavirheeseen. Vähän kuin muuten täydellinen romanttinen pianosonaatti jossa särähtää riitasointu tai muovin palanen muuten täydellisessä suklaamoussessa.

Koin tuon nimenomaisen tunteen kun kävin katsomassa Tennispalatsissa Hannes Heikuran Dark Zone -näyttelyn.

Kuvista ei voi olla huomaamatta ammattilaisen otetta. Mies ampuu kuin salamurhaaja, juuri oikealla hetkellä ja osuu kohteeseen kuin kohteeseen. Loistavasti pysäytettyä aikaa. Tunnelmallista havainnointia. Helsinki näyttää hienolta.

Vedostustyylistä tulee minulle mieleen ylidramaattinen lehtikuvaestetiikka. On kuin isot tummat pinnat odottaisivat leiskaajaa asettelemaan otsikkoa ja ingressiä paikalleen. Tavallaan mielenkiintoista, etenkin kun kuvat ovat isona seinällä, mutta ei ehkä kuitenkaan tyyli joka on minun mieleeni. Vaan niinpä meillä on kaikilla oma makumme. Kuvittelen ymmärtäväni kuitenkin sen verran, etten anna makuasioiden sumentaa kuvien hienoutta.

Ja sitten. Piti oikein puhdistaa silmälasit ja katsoa tarkemmin. Voiko olla? Kyllä. Raidoittumista! Epätasaisia sävyliukuja. Auh. Pilkkuvirhe. Miten voi olla? Liiallista sävyalan muokkausta kuvankäsittelyssä? Ja niin selkeästi näkyvissä isossa kuvassa isolla alueella? Miksei sitä piilotettu? Ja sitten huomasin toisen kuvan huippuvalossa kulmikkaan vitivalkoisen alueen. Argh. Särö. Riitasointu.

Harmittavaa miten tuollaiset yksityiskohdat voivat niin latistaa tunnelman.

Eilen. Lähinnä valokuvien vuoksi.

Logomossa (hieno tila, VR:n konepaja) riippui monipuolinen kokoelma teemalla Liisa ihmemaassa ja Turun taidemuseoon oli koottu Veli Granöltä henkisyyteen (ehkä jopa yliluonnolisuuteen), esineiisiin ja luontoon liittyviä töitä. Mielenkiintoisia (oikeasti, ei kiertoilmaisuna sille, etten tykännyt) olivat molemmat nuo, vaikka tietenkin hyvin erialisia. En voi sanoa kaiken osuneen ja uponneen ja olleen ihq, mutta ajatuksia nuo herättivät, ja se on hyvä.

Wäinö Aaltosen museon ulkopuolella lämpeni pari taidesaunaa levittäen museon sisätiloihin savunhajuisen ambienssin joka, jollain tasolla tuntui sopivan Vesi -näyttelyn yhteyteen. Itse näyttely ei kuitenkaan sytyttänyt, vaan tuntui selkeästä teemastaan huolimatta hyvin epäkoherentilta kokonaisuudelta jossa vaikuitti olevan vähän kaikenlaista jokaiselle, muttei oikeastaan mitään kenellekään.

Mielenkiintoinen yksityiskohta WAMissa oli näyttelyvalvojat. Olen tottunut, esimerkiksi Ateneumissa tai vaikka Tennishallin Taidemuseossa käydessäni, että valvojat antavat ihmisten katsella teoksia rauhassa ja jopa yksin. Poistuvat hetkeksi paikalta, tai liikkuvat taustalla johonkin hiukan sivummas. Ovat läsnä, mutta huomaamattomasti tai hienotunteisesti. WAMissa taas joka huoneessa/tilassa oli vähintään yksi haukka joka, koska olin melkein ainoa asiakas, katsoa kyyläsi joka liikettäni. Koko ajan oli tunne, että jokaista liikettä seurataan. Ei luoteta. Ei anneta nauttia. Pidetään silmällä, seurataan jopa. Kohta se varmasti rikkoo jotain tai koskee johonkin. Hyvin epämiellyttävältä fiilis. Ei tee mieli palata sinne vähään aikaan.

Perissäkin pyörähdin, kun se oli siinä Wäinön yläkerrassa. New York Photo Awards 2011 (verkossa hiukan enemmän kuvia) tuntui jotenkin pliisulta. Ehkä se oli sitä, ettei kuvien kohdalla ollut mitään selityksiä. Ehkä olin väsynyt, ehkä Wäinön näyttelyvalvojat veivät fiiliksen. En tiedä. Se ei vaan puhutellut.

Niin ja Koulun makkarat olivat viileitä mutta hapankaali tulikuumaa. Maku kohdallaan kyllä, mutta jotenkin nurinkurista tuon lämpöjakauman suhteen.

Lintuja Turussa