Vähän varpusistakin

Luin Demoksen Taide on vain kirsikka kakussa ja jäin miettimään asioita (lähinnä kuvataiteen näkökulmasta).

Outo, erilainen, eli vaikeatajuinen ja haastava on vastavoima populaarikulttuurille, helpolle, pikaruokamaiselle ja vallassa olevalle arkipäiväiselle taidemaulle. Siinä missä apurahoja saavat, yleisesti hyväksyt taiteilijat ja ns. suuret nimet kultakaudelta ovat kuin hallitus, on pieni marginaalinen muutosta hakeva ja nykymeininkiä kommentoiva (kritisoiva) kuin oppositio. Homma toimii politiikassa. Se toimii myös taiteessa.

Jos poliitikot keksisivät tehdä saman itselleen kuin taiteelle, pidettäisiin huolta siitä, ettei ole oppositiota. Fantasia jossa kaikki tanssisivat onnellisesti yhden, oikeaksi määritellyn pillin mukaan.

And, of course, we have a perfect name for fantasy realised. It’s called “nightmare”.

Slavoj Zizek

Ajatus kulttuurin pysäyttämisestä, edes osittain, on tietenkin absurdi. Yhtä absurdi kuin ajatus siitä, että opposition lakkauttaisi. Sellainen henkilö joka oikeasti kuvittelee, että vaikean taiteen (postmodernin, modernin tai vaikka tekotaiteen) voisi jotenkin poistaa näkyviltä, esim. lakkauttamalla tuet, ei ymmärrä ihmistä (ei edes itseään). Samainen henkilö ei myöskään ymmärrä miten kulttuuri kehittyy.

Jos yrittää hillitä muutosta, tulee se näkymään tulevaisuudessa taiteella elävien, ja tässä tapauksessa en tarkoita taiteilijoita vaan esim. galleristeja, toimeentulon heikkenemisenä. Mistä tulevat näkyville kaikki ne oudot, hullut ja rajoja rikkovat teokset joista vähitellen tulee hyväksyttyjä ja osa populäärikulttuuria? Ei ne joille jo maksetaan pullarahat ryhdy ottamaan riskejä. Ei, riskit otetaan periferiassa josta, jotta taidebisnes pysyisi elossa, “löydetään” aina toisinaan uutta verta kun aika piristää menoa.

Moniko poliitikko ymmärtää esim. Jackson Pollockin teoksia? Moniko, jos ei taiteilija olisi tunnettu, edes välittäisi Pollockin tauluista, saatikka harkitsisi tämän värejä roiskivan alkoholismista kärsivän tyypin rahoittamista apurahoin? Kuitenkin, joku välitti, monikin vaikka moni haukkuikin teoksia. Ei se ole taidetta, se on huonoa makua, kirjoitettiin. Kuitenkin tämän eksentrikon roiskeet myyvät. Möivät kun mies eli ja myyvät vielä. Aika pitkäänkin varmaan. Puhutaan sadoista miljoonista per taulu. Sellainen innostaa pieniä galleristeja yrittämään yhä isompaa. Sellainen pitää pyörät pyörimässä. Sellaisesta saa valtio verotuloja. Tuloja. Rahaa. Fyrkkaa.

Mutta jos valtio tietoisesti haluaa vaikeuttaa jotain tiettyä bisnestä, niin kyllähän se siihen pystyy. Siirretään tukirahat pois yksiltä, ja annetaan ne niille jotka lobbaavat paremmin. Ja loogistahan se, koska kun mitataan lyhyen ajan tuloksia, ei taide siinä varmaankaan loista samalla tavalla kuin kvartaalitalouden airuet. Ongelmahan ei ole se, että jossain tehdään taidetta jota ei ymmärretä, vaan se, että päättäjät eivät edes yritä ymmärtää taidetta bisneksenä. Taiteilijatkaan eivät aina oikein tajua bisnesnäkökulmaa.

Tuen poistuminen ei tietenkään poista sitä, etteikö joku kuitenkin aina silittäisi vastakarvaan ja loisi jotain mitä kukaan ei ymmärrä. Päinvastoin. Mitä tiukemmalle oppositio joutuu, sen kovemmin se taistelee vastaan. Mitä siitä syntyy, sitä on vaikea ennustaa, ja vaikka menneisyys ei koskaan ole tae tulevasta, voi menneisyydestä kuitenkin kaivaa esimerkkejä. Punk oli vastalause. Se vesittyi ja popularisoitui. Rap oli vastalause ja voimistui marginaalissa. Se vesittyi ja popularisoitui. Ranskan vallankumous oli vastalause. Siitä syntyi uusi arkipäivä jota vastaan ruvettiin taistelemaan. Kaikista syntyi kuitenkin jälleen jotain uutta.

Oppositio tulee, taistelee nykyistä vastaan, muuttaa menoa ja pullamössööntyy niin, että sille syntyy oppositio joka kokee saman kohtalon. Taide elää samalla tavalla. Muutoksen pelko ei saa muutosta katoamaan vaan, jos tarpeeksi voimakkaasti hankaa vastaan, erilaisen muutoksen. Ehkä suuremman, ehkä heikommin kontrolloitavan, jotain joka päättää lähteä uusille urille. Saattaa käydä kuten Maon Kiinassa kun päättivät tappaa varpusia, koska laskivat niiden syövän siemeniä siinä määrin, että vähemmän lintuja merkitsisi ihmisille enemmän ruokaa ruokaa. Varpusia tapettiin miljoonittain, mutta riesaksi saatiin luonnolta vastalahjaksi kaikenmaailman hyönteisiä jotka linnut olisivat muuten käyttäneet ravinnoksi. Eikä riisisato parantunut, päinvastoin (lähde).

Lyhytnäköiset muutokset asioissa jotka vaativat pitkän ajan tarkastelun eivät johda toivottuun lopputulokseen, vaikka muutosta tulisi. Hötkyilyksikin sellaista on joskus kutsuttu.

Entäs sitten kommunikaatio? Mitä se viestittää, että vaikeaa ja haastavaa taidetta ei haluta tukea ja, että kultakautta ihannoidaan? Sehän on tietenkin se klassinen “ennen kaikki oli paremmin” -illuusio johon meidän on niin helppo paeta.

Jos kaikki ennen oli paremmin, olivat poliitikotkin ennen parempia. Jos kaikki oli ennen paremmin, olemme menossa koko ajan vain huonompaa suuntaan. Jos kaikki ole ennen paremmin, ei sinustakaan enää voi tulla mitään parempaa kuin mitä olet jo joskus ollut.

Todella synkkä tapa ajatella. Pessimististä.

Menneen perään haikailu on nykymenon vastustamista ja tulevan kieltämistä. Se on ryömimistä perse edellä tulevaisuuteen pitäen katse tiukasti vain siinä mitä on jo jäänyt taakse, ja siinä samalla mönkimistä omissa jätöksissä.

Jos ennen kaikki oli paremmin, ei pidä myöskään ajatella innovatiivisesti ja yritetä keksiä mitään uutta. Ei haasteta olemassa olevaa. Ei tehdä mitään joka saattaisi aiheuttaa ajatuksia ja assosiaatioita. On pysyttävä rutiineissa ja tavoissa joiden tiedetään toimineen kauan sitten. Miksi ajatella toisin? Miksi ylipäänsä ajatella, kun kaikki oli paremmin silloin ennen.

Ketä se palvelee, että kommunikoidaan ajattelua ja innovointia vastaan? Ainakaan se ei tue unelmia kotimaisista menestystarinoista. Se tukee sitä, josta Daniel H. Pink kirjassaan Drive käyttää termiä algoritminen työ, eli sitä mitä tehdään halvalla ja jonka voi ulkoistaa joko halpatuontamaihin tai koneille: Rutiinityö, teollisen vallankumouksen keksintö. Vanhan perään haikailu ei tue heuristista työtä (tämäkin termi Pinkin kirjasta), eli luovaa työtä johon ei ole algoritmejä, jota ei kone pysty tekemään.

Tai sitten se vaan on tyhmyyttä.

Mutta ennen kaikkea kyse on isommasta asiasta kuin vain se, tuetaanko jotain taidesuuntausta vai ei. Kyse on suurempien asiakokonaisuuksien hahmottamisesta, tai sen kyvyn puutteesta.