Rautahevosen kyydissä kohti pimeämpiä naapurustoja

Voimakas vastavalo ja likaiset ikkunat saivat ulkona vilistävän maiseman tuntumaan kaksiulotteiselta, kuin elokuvaa katselisi, useammasta ruudusta. Nuoret miehet joivat oluitaan ja kehuivat ohikulkevalle miten polttavat muutakin kuin vain tupakkaa, nimittäin jazz-tupakkaa. Taisivat olla ainoita jotka kokivat tekemisestänsä ylpeyttä. Vitsailivat, että tuo mies, joka näpsii kuvia kännykällä, varmaan ilmiantaa heidät. Enhän minä toki sellaista. En toisaalta myöskään kannata äänestysiän alentamista.

junan ikkuna

Parkanossa pysähdyttäessä, aseman kello väitti, että matkaa oli taitettu reilusti alle tunti. Ehdin jo hetken ihmetellä asiaa, mutta sitten oma kello varmisti matka-ajan olevan jo täydet kaksi tuntia. Puoliväli häämötti.

Tampereella sokea nainen vilkutti saattajilleen pitkään sen jälkeen kun nämä olivat poistuneet laiturilta.

Junan saapuessa Hämeenlinnaan oli aurinko jo niin alhaalla ettei se enää loistanut suoraan silmiin. En jaksanut kuitenkaan kaivaa läppäriä esiin, kännykkä sai riittää matkan lopunkin, aikaahan oli. Pendragonin uusimman viimeinen biisi lähti käyntiin hiukan ennen kuin juna nykähti liikkeelle, jatkaen matkaansa kohti etelää.

Järvenpää sujahti ohi tummana lukuun ottamatta katuvaloja. Iltarusko lienee alkanut jo hiukan Hämeenlinnasta etelään. Pilvetöntä, ainakin lähes. Tikkurilassa elokuun yö. Korvissa soi hiukan etuajassa Magentan Journey’s End jota seurasi tunnelmaan hiukan paremmin sopiva Povel Rammelin Underbart är kort, Freddie Wadlingin versioimana.

VR aikataulun mukaisesti Helsingissä. Tasku tuntui tyhjältä. Ei ihme. Kotiavain ja matkakortti vielä repussa. Ratikka kuin tilauksesta. Töölön hallin kohdalla keltaiset vilkkuvalot viestittivät kiskotöistä.

Kotikontu ja citypupu. Onpas täällä pimeä.