skrubu

Kävin dialogia radion kanssa. Ja se vastasi.

En siis höpöttänyt ääneen radiovastaanottimelle kuin mökkihöperö mummo mökissään höperönä vaan annoin palautetta Radio Helsingille verkkosivuillaan olevan shoutboxin kautta. Ääni radiossa kommentoi kirjoittamaani. Tarkensin asiaa hiukan netin kautta. Radio vastasi taas. Kiitin.

Vaikka tapahtumassa ei ollut mitään erityisen uutta, erikoista tai muutenkaan spektakulääristä, pitää kuitenkin todeta, että onhan se tavallaan hienoa kun voi hoitaa homman tällä tavalla.

Tällaisia pieniä asioita jotka voivat saada ihmisen hyvälle tuulelle pitäisi olla enemmän – eikä vaan sitä, vaan pitäisi useammin myös pystyä huomaamaan juuri tällaisia pieniä toimivia asioita. Näistä saa enemmän kiksejä kuin yhdestäkään suurella rahalla tuotetusta tarkkaan suunnitellusta ”elämyksellisestä ^*)” markkinointihömpötyksestä.

–
^*) jo pelkkä sana on tuoda yöööoksennuksen suuhun.

Ajatelkaapas sitä, miten kävisi jos älypuhelin taskussa kävisi uimassa. Siinä ei sen jälkeen juurikaan surffailtaisi tai puheluita puhuttaisi. Entä kaikki nämä kaapelit, kytkemiset ja mitäkaikkea jotka eivät onnistu kun ei ole oikeata plugia tai pari vuotta vanha versio? Ja sitten on tietenkin tämä kannettavien laitteiden akun kesto. Aina pitää olla lataamassa. Eikä sekään aina onnistu jos on yhdessä maassa hankittu laite ja toisessa yrittää ladata. Ja auta armias jos satut pudottamaan laitteen yli viiden sentin korkeudesta jollekin untuvatyynyin pehmustettua pumpulimerta kovemmalle alustalle.

Siksi on ihailtava ulkoavaruuden öhkiäisiä jotka, vaikka usein meidät haluavat orjikseen ja janoavat ihmisverta, -lihaa tai ehkä jopa -aivoja sekä mahdollisesti maailmankaikkeuden herruutta, ovat teknisesti niin kehittyneitä, että heidän elektroniset vempaimet kestävät niin pölyä kuin vettä eivätkä tunnu olevan moksiskaan kovistakaan kolhaisuista tai suuremmistakaan pudotuksista.

On myös ihailtava esimerkiksi hiukan ihmistä muistuttavien mutta enemmän hyönteisen kaltaisten elämänmuotojen – esim. sellaisten joilla tarpeen vaatiessa rintakehä aukeaa ja sieltä työntyy ulos toinen pari käsiä – käyttöliittymäosaamista. On meinaan aika vaikea meikäläisen uskoa, että joku tuollainen, tai miksei muunlainenkin, ulkoavaruuden limanuljaska osaisi suoraan yhdeltä istumalta maapallollamme tuotettua tuliterää älypuhelinta, järjestelmäkameraa, tai digiboksia käyttää, jos sellaisen käteensä, tai johonkin ulokkeeseensa siis, saisi.

Toista se on kuitenkin toisin päin. Nämä ulkoavaruuden UI- ja UX-gurut eivät vain tee kestäviä vitkaimia joissa akut jaksavat puskea virtaa todella pitkään (lähes ikuisesti?), vaan käyttöliittymät ovat niin intuitiivisia, että aivan tavallinen Joe Meikäläinen joltain toiselta planeetalta pystyy niitä tuosta vaan käyttämään. Kaikkein parasta on tietenkin se, että laitteet integroituvat kehon ulokkeiden kautta hermostoon.

Että ne hyönteishumanoidit ulkoavaruudesta kehittävät eliöriippumattomia biokäyttöliittymiä? Aika hurjaa. Siellä ei paljon taideta lamaa tuntea, eikä aina vaan säästetä lisää ja lisää, nipistetä kuluja sieltä täältä, käydä YT-neuvotteluja, hankita halpatuotantona tai kilpailuteta hankintoja vaan mennään parhaimman laadun mukaan, maksoi mitä maksoi. Ainakin paremman laadun mukaan kuin täällä yleensä. Tai no… mistäs sitä tietää miten paljon parempaa teknologiaa siellä öhkömönkiäsplaneetalla osattaisiin tehdä jos niillä olisi enemmän fyrkkaa käytössä. Vaikka, ainahan niilläkin on parantamisen varaa. Etenkin voisivat aseittensa turvallisuus ja varmuusjärjestelmiä virittää sellaiseksi, ettei muut eliömuodot voisi niitä niin helposti käyttää.

Lähes 160 vuotta sitten Henry Thoreau kirjoitti kirjan Walden; or, Life in the Woods (suom. Elämää metsässä) siitä kun eleli pari vuotta aikakautensa slow livingiä metsässä rakentamassaan majassa.

Kyseisessä kirjassa tuli vastaan kohta jonka voisi, muuttamalla teknisiä yksityiskohtia, melkein kuvitella kertovan tästä päivästä.

(Nopea tiedonkulku oli silloin tietenkin täältä tulevaisuudesta taaksepäin katsottuna aivan eri kuin meillä tässä ja nyt, mutta siinä ajassa eläville, suhteessa siihen mitä heillä oli, varmaan järkyttävän nopeaa. Voisin kuvitella että kun Thoreaun aikakaudella katsottiin 160 vuotta taaksepäin oli meno silloisessa nykyajassa niin modernia, teknistä ja nopeata, ettei voinut nopeammasta kuvitella.)

We are eager to tunnel under the Atlantic and bring the Old World some weeks nearer to the New; but perchance the first news that will leak through into the broad, flapping American ear will be that the Princess Adelaide has the whooping cough. After all, the man whose horse trots a mile in a minute does not carry the most important messages […]
–
Henry David Thoreau: Walden; or, Life in the Woods (1854)

Että, niin se maailma… öö… ei sittenkään muutu niin hirveästi, Eskoseni. Vaikka tekniikka kehittyykin ja meno vaan nopeutuu, on ihminen yhä vaan se sama ihminen.

Muistanette Nokian N-Gage pelipuhelimen? Sitähän taco-puhelimeksi kehuttiin, koska puhelinhan kieltämättä muistutti muodoltaan tacoa ja sitä joutui pitämään hupaisassa asennossa jos ei käyttänyt puhuessaan kuulokkeita.

While Nokia encourages N-gage owners to use a headset, if you ignore that device and use the phone in a more normal fashion, you have to hold it against your cheek lengthwise. Essentially, it looks like you’ve had a taco surgically grafted to your head.
–
CNN Money: Nokia’s folly (2003)

Olen tässä pannut merkille kaupungilla uuden ruokatyylisen kännykän käytön.

Yllättävän monet puhuvat älypuhelimiinsa pitäen puhelinta kädessään ja korvillaan nappikuulokkeita. Oletan tämän johtuvan siitä, että kuulokkeet eivät ole hands-free-mallia vaan ovat vain ja ainoastaan musiikinkuuntelua varten jolloin on puhuttava puhelimen mikrofoniin jotta ääni kuuluisi, ja mikrofonihan sijaitsee usein puhelimen alaosassa. Näin päädytään sellaiseen tilanteeseen, että puhelin on kädessä näyttö ylöspäin ja mikrofoni suuta kohden.

Annan täten tälle tyylille puhua puhelimeen nimeksi sandwich talking.

Sandwich talking on a smart phone

Nyt on Blurbiin ilmestynyt mahdollisuus julkaista teoksia e-kirjana. Kyseessä näyttäisi olevan EPUB-formaatissa oleva pläjäys joka on tarkoitettu nimenomaan Apple iBooks -sovellukselle (kuten Blurb sanoo: ”ebook download for Apple® iBooks®”).

Kaikkea on kokeiltava (paitsi niitä kahta joita sanotaan ettei ole kokeiltava). Itselläni ei kuitenkaan ole lukulaitetta, enkä voi tarkistaa miltä sähköversiot kirjoistani näyttävät, siksi voin tässä tarjota oikeastaan vain sikaa säkissä: Kaikki Blurb-julkaisuni on nyt saatavilla e-kirjamuodossa! Hintahaitarin 1,99 – 2,99 EUR ei pitäisi päitänne huimauttaa.

Nyt myös e-kirjoina

Viime lauantaina ajattelin tarkistaa junayhteyksiä ja hintoja sunnuntaille. Ehkä jopa ostaa lipun. Eli suunnaksi siis vr.fi/verkkokauppa.

Mistä: Helsinki. Mihin: Lahti. Päivä: 16.10.2011. Aika: 09.00 (lähtöaika)

VR:n verkkokaupan mukaan hakuani parhaiten vastaa tämä:

Eli juna klo 9.41. Sehän sopii vallan mainiosti. Klikkaan jatka. Ilmoitan, verkkokaupan niin pyytäessä, että opiskelija ja yksi lippu. Klikkaan jatka.

Yllättäen valitsemani 9.41 ei olekaan tarjolla, vaan voin valita haluamani yhteyden ja hinnan tästä listasta:

WTF VR? Miksi en voi ostaa lippua 9.41 junaan? Mikä juttu tämä on? Siihen ei saa tavallistakaan lippua (ilman alennusta). Ei mitään virheilmoitusta, ei mitään selitystä. Edelliset lähdöt linkkiä klikkaamalla minulle tarjotaan 8.41 junaa. Minne 9.41 on kadonnut? Häh? HÄH?! Tarkoittaako tämä nyt sitä, että juna on täynnä? Vai eikö juna ota matkustajia ollenkaan? Voiko junaan ostaa lippuja edes asemalta? Onko kyseistä junaa edes olemassa? Haloo!!

Seuraavana päivänä olen asemalla klo 9.34, jos vaikka 9.41 juna olisikin olemassa ja sillä pääsisi Lahteen. Katson aikatauluja ja kyllä, siellähän se luuraa. Marssin kohti lipunmyyntiä, mutta eivät ole ihmiset näköjään heränneet vielä, joten käännyn lähimmän pömpelin ääreen. Tökin sormella näyttöä. Mitään ei tapahdu. Kokeilen vielä (tök tök tök tök… töktöktök… tök tök töktöktök tök tök tök töktök tök töktöktök tök tök…) mutta sähköinen lipunmyyjä ei vaan reagoi. Siirryn viereisen pömpelin ääreen. Tökin näyttöä sinne tänne useasti ja nopeaan tahtiin ja kas, pömeli herää horroksestaan. Koneen tarjomista pikavalinnoista seuraavaksi lähteviin juniin löydän klo 9.41 junan Lahteen, tasan sen johon ei voinut netistä ostaa lippua. Ostan lipun.

Aika matala on muuten tämä pömpeli, joudun kyykistymään nähdäkseni korttimaksun pienen näytön. Onneksi en ole vielä niin vanha ja jäykkä.

Kolmannen pömpelin ääressä vanhempi mies tökkii näyttöä, muttei onnistu herättämään nukkuvaa konetta ja kysyy minulta miksi laite ei toimi. Selitän, etten todellakaan tiedä tai osaa vastata asiaan ja pyydän häntä kysymään tarkemmin VR:ltä. Tämä toimii, sanon ja osoitan omaa pömpeliäni samalla kun otan koneen räkäisemän lipun kouraani ja lähden talsimaan kohti junaa. Aikaa on noin nelisen minuutta. Hyvin ehtii.

Kohta olenkin lähimatkalla kohti lähilahtea lähijunassa johon ei VR:n ”monipuolisesta verkkokaupasta” voinut ostaa lähilippua tai tarkistaa edes lähihintaa. Grr… mutinaa mutinaa…

Mietin siinä hetken millainen fiiliksen VR:n sähköisistä palveluista saa. Verkkokauppa ei turhaan mitään selittele jos jokin ei sovi sen logiikkaan. Vähän semmoinen tympeä fiilis sellaisesta tulee. Kuin Keravan Alko ennen itsepalveluaikaa. Asiakas tuntee itsensä joko tyhmäksi tai erittäin tyhmäksi. Ja se, että pömpelit nukkuu työaikana eivätkä jaksa palvella, siitäkin tulee kaikenlaista mieleen. Sellaista joka ei ole mairittelevaa (en niitä tähän viitsi, saatte ihan itse jokainen assosioida vapaasti). Yhdessä näistä kokemuksista tulee semmoinen välinpitämätön ja laiska fiilis VR:stä.

Tämäpä taitaa nyt kuulkaa olla toistaiseksi viimeinen maanantaipoppi tässä blogissa. Ainakin tällainen jokaviikkoinen poppi. Tuntuu nyt, että on muuta tekemistä ja, että siihen muuhun olisi hyvä keskittyä. Siksipä tänään…

Maanantaipoppina Elton John: Goodbye Yellow Brick Road (1973)

–
Katso lisää maanantaipoppia

Jos ottaisi lähtökohdaksi sen, että verkkosivuilla sisällön määrä on suhteessa siihen miten tärkeänä (arvokkaana?) asia viestin lähettäjän puolelta koetaan (mitä tärkeämpi asia, sen enemmän siitä halutaan/osataan kertoa) ja sitten kävisi esimerkiksi Kiasman sivuilla laskemassa merkkimääriä Tietoa Kiasmasta -osiosta, voisi nopeasti kuvitella, että rakennuksen arkkitehtuuri (yhdellä sivulla 5187 merkkiä) on todella paljon tärkeämpi asia kuin toiminnan esittely (viidellä sivulla yhteensä 3582 merkkiä, eli keskimäärin n. 716/sivu).

Asiaahan ei kai ehkä kuitenkaan voi ihan näin helposti yleistää, mutta tulipahan nyt vaan mieleen tämmöinenkin asia.

Merkkimäärät sis. välilyönnit.